Kirjoitin 6.4. 2006 historian saitille kirjoitukseni ”Jatkosodan syistä”. Siinä pyrin osoittamaan, että talvisodan epäoikeudenmukainen rauha, johon olimme pakotetut, oli jatkosodan perussyy. Meille jäi itämään halu sen korjaamisesta. Neuvostoliitto osoitti koko välirauhan ajan, että se aikoo saattaa loppuun sen työn, jossa se ei ollut päässyt tarkoitustensa perille talvisodassa. Eli alistaa täysin ja lopuksi nielaista meidät. Kerroin siitäkin.
Moni yhtyi kirjoituksessani esittämääni, jotkut esittivät myös perustelemiaan erilaisia käsityksiään. Oleellisesti käsityksestäni eroava oli eräiden esittämä näkemys, että talvisodan rauhan tekemisen tärkein syy olisi ollut se Herman Göringin Saksan lähettiläällemme T.M.Kivimäelle antama kehotus rauhanteosta ja lupaus siitä, että saamme vielä omamme takaisin. Siihen en usko ollenkaan; eivät johtajamme silloinkaan (ja varsinkaan silloin) höpsöjä olleet. Höpsömpiä ovat sellaisten näkemysten esittäjät, olkoot he miten arvostettuja historiantutkijoita tahansa.
Mielestäni hyvin perusteltua on uskoa, että maamme ja kansamme vielä pahemmalta pelastaakseen johtomme näki rauhan teon raskainkin ehdoin siinä tilanteessa, jossa sotilaallinen kestokykymme oli murtumassa ja luvassa ollut länsiapu ei ehtisi ajoissa ja jos ehtisikin, se olisi riittämätön, kun neuvostoliittolaiset olivat ryhtyneet tosissaan vahvistamaan joukkojaan. Johtomme uskoi, että niillä joukoilla he pystyisivät saavuttamaan alkuperäisen tavoitteensa, eli olisivat muutamassa viikossa Helsingissä ja länsirannikolla ja Suomi joutuisi miehitetyksi ja liitetyksi Neuvostoliittoon. Uskoa tuki kaikki se, mikä oli juuri tapahtunut Baltian maissa.
Mutta Saksan aikomuksista oli kyllä jo tihkunut johtajillemme tietoja, ja niitä tuli lisää koko ajan niin, että ne rohkaisivat kestämään Neuvostoliiton hirmuisen painostuksen välirauhan aikana ja antoivat toiveita paremmasta. Edellisessä kirjoituksessani antamani lupauksen mukaisesti tarkastelen nyt hieman sitäkin asiaa. Vaikka niiden valossa saattaisi olla perusteltua otsikoida ”jatkosotaan menemisestämme”, käytän yllä olevaa otsikkoa siksi, että jatkosota sittenkin oli nimensa mukaisesti jatkoa talvisodallemme, joka seuraamuksineen oli sen perussyy.
Tukeudun kirjoituksessani runkona Timo Soikkasen Jatkosodan pikkujättiläisessä esittämään lukuun ”Uhri vai hyökkääjä? Jatkosodan synty historiankirjoituksen kuvaamana”.
Soikkanen puolestaan perustaa kirjoituksensa lukuisiin lähteisiin, joista merkittävimpiä lienevät Paasikiven päiväkirjat, Arvi Korhonen ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”, C. Leonard Lundinin ”Finland in the Second World War”, Hans Peter Krosbyn ”Suomen valinta 1941”, Anthony Uptonin ”Finland in crisis 1940-41” (suom. ”Välirauha”), Mauno Jokipiin ”Jatkosodan synty” ja kolme muuta kirjaa, myös neljä Ohto Mannisen kirjaa, ja on lähteissä myös se Helge Seppälän kirja ”Suomi hyökkääjänä 1941”, jonka joku toi esille edellisen kirjoitukseni vastineessaan minun käsityksestäni poikkeavan mielipiteensä tueksi
Soikkasen kirjoitus on historiografinen esitys, joka tarkastelee lähteessä mainittujen lukuisten tutkijoiden esityksiä asiasta ja selittää niitä aikaansa vasten. Kirjoitus 20 sivua pitkä, tiheään ladottua tekstiä kahdella palstalla, joten tietenkään en sitä voi enkä sen luonteen huomioon ottaen haluakaan tässä sellaisenaan esittää, vaan siitä vain muutamia pätkiä ottaen käytän sitä runkona rakentaessani oman esitykseni:
Kyllä Saksan aikeista hyökätä Neuvostoliittoon eli Barbarossa-suunnitelmasta tiedettiin täällä hyvin jo ennen sodan alkamista. Sitä pidettiin meidänkin pelastuksenamme. Asia kuitenkin miellettiin arkaluontoiseksi. Mannerheim oli esittänyt Saksan Suomessa olleelle yhdysupseerille kenraali Waldemar Erfurtille toivomuksen, että suomalaisten pääoperaatio voisi alkaa vasta pari kolme päivää Saksan operaatio Polarfuchsin (Napaketun) jälkeen. ”Näin kansamme saisi vaikutelman, että tapahtumien kulku on vienyt meidät mukaansa”, sanoi Mannerheim Erfurtin mukaan.
Sotilasjohto saikin lahjan, joka loistavasti toteutti Mannerheimin toiveen. Neuvostokoneiden pommitukset 25.6.41 antoivat Suomen johdolle uuden puolustussodan. Armeijamme seisoi omien rajojen sisällä ja Neuvostoliitto pommitti Suomea. Tämä syy oli siis muodollinen Suomen lähtemiselle mukaan sotaan, mutta ei todellinen. Ja ne todellisetkaan syyt eivät ole tuomittavia, vaan hyvin ymmärrettäviä.
Sodan jälkeen valvontakomissio tivasi Suomelta vastauksia sodan syistä. Hallitus asetti Eirik Hornborgin komitean niitä tutkimaan, mutta sen antama selvitys ei tyydyttänyt valvontakomission neuvostoliittolaisia, jotka vaativat syyllisiä ja heidän tuomitsemistaan. Tunnemme tuon surullisen tositarinan, josta vielä viime syksynäkin julkaistiin kaksi kirjaa, joten siitä ei muuta kuin että koko prosessi on ollut historiamme suurin oikeuden häväistys, ja kansalaiset sen hyvin ymmärtävät ja tuomitsevat mielessään myös ne omat johtajamme, jotka siihen panoksensa antoivat.
Sen jälkeen sodan syiden selvittely siirtyi historioitsijoille. Professori Arvi Korhonen oli toiminut sodan aikana Päämajan tiedusteluosastossa, ja alkoi kirjoittaa aiheesta heti sodan jälkeen. Voidaan sanoa, että Korhosen pitkä varjo ulottui kauan aiheen tutkimuksen ylle. Korhosen teos julkaistiin vuonna 1948 New Yorkissa amerikansuomalaisen John H.Wuorisen varustamalla esipuheella ja nimellä ”Finland in the World War II”. Wuorisen mukaan kirja piti julkaista ulkomailla, koska sen julkaiseminen Suomessa olisi aiheuttanut haittaa kirjoittajalle ja Suomelle.
Korhosen teos korosti Suomen demokraattisuutta ennen maailmansotaa, ja pääkysymys oli, miten Suomi tuli vedetyksi mukaan sotaan. Korhosen mukaan jatkosotakin oli puolustussota, ja sitä ei olisi koskaan tullut, jos ei olisi ollut talvisotaa, Ja sitä Korhosen mukaan ei olisi tullut, jos Neuvostoliitto olisi sallinut Suomen 1930-luvulla noudattaa puolueettomuuspolitiikkaansa, sillä silloin Neuvostoliitolla ei olisi ollut mitään huolta Suomen suunnalla. Tämä näkökanta liitti Paasikiven Korhoslaisiin ja erotti Kekkosen politiikan ja hänen miehensä toiseen leiriin.
Paasikivi kehittelikin päiväkirjoissaan moraalisia rajoja myöntyvyyspolitiikalle. Hän kutsui Korhosen luokseen ja kehotti Korhosta panemaan ajatuksiaan paperille itseään (Paasikiveä) varten. Korhonen laati muistion, jossa hän mm. toteaa, että ”Lähentyminen Venäjään on mahdotonta niin kauan, kuin vaaditaan, että Suomen pitää tunnustaa itsensä syylliseksi, Suomen kansa katsoo, että se on koko ajan ainoastaan itseään puolustanut”. Paasikivi luki muistiota luonaan käyneille mielipidevaikuttajille ja koetti siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Muistion ajatuksia on myös Paasikiven päiväkirjoissa, jotka pysyivät salaisina aina 1980-luvun puoliväliin.
Mannerheim piti loppuun asti kiinni siitä, että venäläiset ovat syypäitä myös v. 1941 sotaan. Asia käy hyvin ilmi hänen muistelmistaan, joiden kirjoittamisesta käytännössä vastasivat jalkaväenkenraali Erik Heinrichs ja sodanajan tiedusteluosaston päällikkö eversti Aladár Paasonen.
Korhosen teos ja Mannerheimin muistelmat saivat odottamattoman vastareaktion yhdysvaltalaistutkija C. Leonard Lundinin vuonna 1957 julkaistussa lähteissä mainitussa teoksessa. Lundin katsoi Suomen hakeutuneen demokratian ja totalitarismin välisessä taistelussa tietoisesti totalitarismin puolelle ja natsi-Saksan liittolaiseksi.
Lundin teos herätti jyrkkää vastustusta Suomessa ja muuallakin maailmassa. Puhua nyt Neuvostoliitosta demokratian puolustajana! Teokseen sisältyneet selvät virheet ja kyseenalainen moraalinen ote mahdollistivat Lundinin teoksen jyrkänkin kritiikin ja lyömisen. Hän ei selvästikään ymmärtänyt Suomen politiikkaa ja sen pyrkimystä pohjoismaiseen suuntaukseen 1930-luvulla.
Lundinin teos ilmestyi uuden aikakauden alkuun. Urho Kekkonen oli juuri valittu presidentiksi. Hänen nimensä oli lisätty Suomen ulkopolitiikan linjaan. Lundin antoi aseita uuden hegemonian synnylle. Arvi Korhosen mukaan teos valheellisuudessaankin vaarallinen. Se oli syyllistäjille työkalu, jota he myös käyttivät, kuten esim. Hertta Kuusinen eduskunnassa.
Lundinin esittämiin näkemyksiin tukeuduttiin usein Suomessa vielä pari vuosikymmentä teoksen ilmestymisen jälkeen. Sen luottamusargumentit ja –vaatimukset liittyivät jatkossa yhä saumattomammin Kekkosen ulkopolitiikan keskeiseen argumentaatioon. Esitetäänpä kirjan näkemyksiä joskus vieläkin ihan todistusvoimaisina.
Paljon puhuttu ajopuuteoria pannaan usein Arvi Korhosen kontolle, vaikka hän lainasi teesinsä sodanaikaiselta Saksan Helsingin lähettiläältä Wipert von Blücheriltä, joka kirjassaan ”Suomen kohtalonaikoja” sanoo: ”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun”.
No, Korhonen tuon ”ajopuuteorian” teki tunnetuksi. Hän sai sille tukea mm. sodan aikana Rytin sihteerinä toimineelta myöhemmin paljon julkaisseelta poliittisen historian professorilta, yhden kauden sosialidemokraattiselta kansanedustalta Lauri A.Puntilalta.
Kiihkeaä keskustelu jatkosodan syistä oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa osa päivänpolitiikkaa. Useat merkittävimmät keskustelijat olivat itse olleet aikoinaan mukana tekemässä tuota kiisteltyä politiikkaa. Kekkonen ei lainkaan itänyt keskustelusta ja tilittäytyi siitä Arvi Korhosta syyllistäen päiväkirjalleen. Kekkonen vaikutti myös siihen, että keskustelu pian tyrehtyi.
Jatkosotamme syiden moraalista kyseenalaistamista jatkettiin myös ulkomailta. Englantilainen Anthony Upton ja amerikkalainen Hans Peter Krosby jatkoivat siitä, mihin Lundin oli uupunut. Uptonin asennetta voi toisaalta kuvata myös ymmärtäväksi historian tuomioksi: ”Älyllinen sopeutuminen voimiin, joita he eivät voineet kontrolloida, oli ainoa mahdollisuus heille”. Uptonin johtopäätökset eivät siten lopultakaan suuresti eronneet Korhosen näkemyksistä.
Krosby sai jälkimaineen ”ajopuun upottajana”. Suomen aktiivinen hakeutuminen Saksan vanaveteen näkyi jo hänen teoksensa nimessä: ”Suomen valinta 1941”. Krosbykin kuitenkin toteaa: ”Suomi ei ajautunut sotaan, vaan siihen mentiin tarkoituksellisesti, ja tämä oli paras valinta silloisissa oloissa”.
Presidentti Kekkonen ei pitänyt edes Krosbyn näkemyksestä. Hänellä oli aseenkantajanaan Kustaa Vilkuna, joka käänsi ja selitti uusimpia tutkimustuloksia kansan ja ulkopolitiikan kielelle. Kekkonen itse tiivisti välirauhansopimuksen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran 30-vuotisjuhlassa 1974:
”Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä. Käsittääkseni Suomen sotilasjohdon ja Rytin hallituksen päätös hakeutua yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä.”
No, Kekkonen tiennee, millaisia ne ulkopoliittiset pyrkimykset olivat, sillä olihan hän itse niissä mukana, vuodesta 1936 alkaen kansanedustajana ja ministerinäkin. Itselleen onneksi hän ei kuitenkaan päässyt tuohon viittaamaansa Rytin hallitukseen.
Suomalainen jatkosodan tutkimus oli kyllä käynnissä koko ajan ja uusia teoksiakin hiljalleen ilmestyi mm. nuorelta Ohto Manniselta. Merkittävimmän uuden tutkimuksen julkaisun aloitti professori Mauno Jokipii v. 1977 Historiallisessa aikakauskirjassa artikkelillaan ”Vuodenvaihde 1940-1941 uudessa valossa. Sen jälkeen Jokipiiltäkin ilmestyi useita julkaisuja, joissa hän tarkensi ja täydensi näkemyksiään.
Vuonna 1984 ilmestyi everstiluutnantti Helge Seppälän kirja ”Suomi hyökkääjänä”. ”Se oli porvarillisen Suomen itsekriittisin puheenvuoro ja eräänlainen ääripää”, toteaa Timo Soikkanen. Sitä se tosiaan on minunkin mielestäni, enkä yhdy sen moniinkaan näkemyksiin. Eivät niihin yhdy monet muutkaan sotilaat tai historiantutkijatkaan. Erittäin loukkaavana pitävät kaatuneiden omaiset, sotainvalidit ja sotaveteraanitkin Seppälän kysymystä: ”olivatko kaikki kaatuneet ja haavoittuneet seurausta kevytmielisestä sotaseikkailusta?”.
Vuonna 1987 julkaistiin Mauno Jokipiin suurtutkimus ”Jatkosodan synty. Jokipii ilmaisee olevansa lopen kyllästynyt hyssyttelyyn asiassa ja laajan materiaalin ja yksityiskohtaisen kuvauksen avulla hän pyrkii osoittamaan aukottomasti jatkosotaan johtaneiden syiden ketjun. Kirjaa arvioinut akateemikko Eino Jutikkala totesi: ”Kaikki mikä tiedetään jatkosotaan vieneestä Suomen tiestä on päässyt mukaan. Jokainen mutka, kivi ja kuoppa, ja vain näin lukija voi muodostaa itselleen kuvan tapahtumasarjasta”.
Olen minäkin kirjan lukenut, se on hyllyssänikin – tällä hetkellä tosin lainassa eräällä ystävälläni – ja arvostan Jokipiin tutkimusta suuresti ja pidän hänen näkemyksiään oikeina. Jokipii on sitä mieltä, että Suomi lankesi keväällä ja kesällä 1941 Saksan houkutuksiin tietoisesti ja omasta tahdostaan. Samoin ajattelen minäkin. Mutta ymmärrän hyvin ne syyt, joiden vuoksi Suomi niin teki.
Ne syyt ymmärtää myös Jokipii, ymmärtää myös kriittinen Upton ja jopa Krosbykin. Mutta tasavaltamme presidentti Urho Kekkonen ei niitä halunnut aikanaan ymmärtää, ja siitä olen hänelle vihainen. Niin on moni muukin, sen tiedän, ja se on yksi syy, joka tahraa meidän silmissämme pahoin sitä eräiden ihannoimaa Kekkos-kuvaa. Olisi ollut edes hiljaa, sillä ei Neuvostoliittokaan vaatinut häntä puhumaan niitä, mitä hän puhui.
Jokipii totesi kirjassaan, että ”viimeistä sanaa ei ole vielä asiassa sanottu, koska neuvostoarkistot ovat kiinni”. Neuvostoarkistot avautuivat hetkeksi Neuvostoliiton romahtaessa, ja niitähän pääsivät tutkimaan myös suomalaistutkijat, ansiokkaimmin ehkä Hannu Rautkallio, jonka mielenkiinto kuitenkin suuntautui enemmän muualle kuin nyt puheena olevaan asiaan. Myös Ohto Manninen on päässyt niitä tutkimaan ja on tutkimustensa perusteella julkaissut mm. artikkelisarjan ”Välirauhan aika neuvostostrategiassa. Oliko Stalin ryhtymässä ehkäisyhyökkäykseen?”.
Akatemianprofessori Heikki Ylikangas esitti vielä 1990-luvun loppupuolella uuden tulkinnan talvisodan rauhasta tuomalla muka ratkaisevana tekijän esiin tuon alussa mainitsemani marsalkka Herman Göringin Suomen Berliinin lähettiläälle T.M.Kivimäelle antaman lupauksen. Se työnsi Barbarossa-suunnitelman ajassa varhaisemmaksi kuin mikään muu tulkinta.
Ylikankaan näkemys on sitä Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkäsen mainitsemaa ”makkeinta viisauven lajia, imelää jäläkiviisautta”, joka ainakin silmissäni madaltaa sitä korkeaa arvostusta, jota hän on minultakin saanut monilla hyvillä aikaisemmilla kirjoillaan. Hieman ihmettelen, että Ylikankaankin on tarvinnut sortua näennäisesti uutta esiin tuovaan populismiin samoin kuin nuoren tutkijan Markku Jokisipilän kesän 1944 Ryti-Ribbentrop-sopimuksen arvioinnissaan. Siitä olen aikaisemmin kirjoittanut myös täällä, eikä se nyt kuulu aiheeseeni.
Jatkosodasta käytyä keskustelua on viime aikoina hallinnut enemmän kesän 1944 torjuntavoitot ja niiden merkitys kuin sodan syiden kaivelu. Onneksi näin, sillä nehän sittenkin ovat tärkeimmät, niiden avulla säilytimme vapautemme ja itsenäisyytemme, joskin kauan hyvin rajallisina.
Siinä vähässä keskustelussa, jota jatkosodan syistä käydään, yhä useampi näkee syyt talvisodassa ja sen epäoikeudenmukaisessa rauhassa. Sotasyyllisten kunnianpalautus kuvaa hyvin muuttunutta tilannetta. Valtiovalta esitti 1994 julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Presidentti Mauno Koivisto pani pisteen i:n päälle julistamalla, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”. Arvi Korhonen lienee tuolloin kääntynyt haudassaan, toteaa Timo Soikkanen!
Tässä vielä linkki aikaisempaan kirjoitukseeni (6.4.2006), jonka lopussa olevasta linkistä pääsette sitäkin aikaisempiin aiheesta tekemiini kirjoituksiini:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015460874
Moni yhtyi kirjoituksessani esittämääni, jotkut esittivät myös perustelemiaan erilaisia käsityksiään. Oleellisesti käsityksestäni eroava oli eräiden esittämä näkemys, että talvisodan rauhan tekemisen tärkein syy olisi ollut se Herman Göringin Saksan lähettiläällemme T.M.Kivimäelle antama kehotus rauhanteosta ja lupaus siitä, että saamme vielä omamme takaisin. Siihen en usko ollenkaan; eivät johtajamme silloinkaan (ja varsinkaan silloin) höpsöjä olleet. Höpsömpiä ovat sellaisten näkemysten esittäjät, olkoot he miten arvostettuja historiantutkijoita tahansa.
Mielestäni hyvin perusteltua on uskoa, että maamme ja kansamme vielä pahemmalta pelastaakseen johtomme näki rauhan teon raskainkin ehdoin siinä tilanteessa, jossa sotilaallinen kestokykymme oli murtumassa ja luvassa ollut länsiapu ei ehtisi ajoissa ja jos ehtisikin, se olisi riittämätön, kun neuvostoliittolaiset olivat ryhtyneet tosissaan vahvistamaan joukkojaan. Johtomme uskoi, että niillä joukoilla he pystyisivät saavuttamaan alkuperäisen tavoitteensa, eli olisivat muutamassa viikossa Helsingissä ja länsirannikolla ja Suomi joutuisi miehitetyksi ja liitetyksi Neuvostoliittoon. Uskoa tuki kaikki se, mikä oli juuri tapahtunut Baltian maissa.
Mutta Saksan aikomuksista oli kyllä jo tihkunut johtajillemme tietoja, ja niitä tuli lisää koko ajan niin, että ne rohkaisivat kestämään Neuvostoliiton hirmuisen painostuksen välirauhan aikana ja antoivat toiveita paremmasta. Edellisessä kirjoituksessani antamani lupauksen mukaisesti tarkastelen nyt hieman sitäkin asiaa. Vaikka niiden valossa saattaisi olla perusteltua otsikoida ”jatkosotaan menemisestämme”, käytän yllä olevaa otsikkoa siksi, että jatkosota sittenkin oli nimensa mukaisesti jatkoa talvisodallemme, joka seuraamuksineen oli sen perussyy.
Tukeudun kirjoituksessani runkona Timo Soikkasen Jatkosodan pikkujättiläisessä esittämään lukuun ”Uhri vai hyökkääjä? Jatkosodan synty historiankirjoituksen kuvaamana”.
Soikkanen puolestaan perustaa kirjoituksensa lukuisiin lähteisiin, joista merkittävimpiä lienevät Paasikiven päiväkirjat, Arvi Korhonen ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”, C. Leonard Lundinin ”Finland in the Second World War”, Hans Peter Krosbyn ”Suomen valinta 1941”, Anthony Uptonin ”Finland in crisis 1940-41” (suom. ”Välirauha”), Mauno Jokipiin ”Jatkosodan synty” ja kolme muuta kirjaa, myös neljä Ohto Mannisen kirjaa, ja on lähteissä myös se Helge Seppälän kirja ”Suomi hyökkääjänä 1941”, jonka joku toi esille edellisen kirjoitukseni vastineessaan minun käsityksestäni poikkeavan mielipiteensä tueksi
Soikkasen kirjoitus on historiografinen esitys, joka tarkastelee lähteessä mainittujen lukuisten tutkijoiden esityksiä asiasta ja selittää niitä aikaansa vasten. Kirjoitus 20 sivua pitkä, tiheään ladottua tekstiä kahdella palstalla, joten tietenkään en sitä voi enkä sen luonteen huomioon ottaen haluakaan tässä sellaisenaan esittää, vaan siitä vain muutamia pätkiä ottaen käytän sitä runkona rakentaessani oman esitykseni:
Kyllä Saksan aikeista hyökätä Neuvostoliittoon eli Barbarossa-suunnitelmasta tiedettiin täällä hyvin jo ennen sodan alkamista. Sitä pidettiin meidänkin pelastuksenamme. Asia kuitenkin miellettiin arkaluontoiseksi. Mannerheim oli esittänyt Saksan Suomessa olleelle yhdysupseerille kenraali Waldemar Erfurtille toivomuksen, että suomalaisten pääoperaatio voisi alkaa vasta pari kolme päivää Saksan operaatio Polarfuchsin (Napaketun) jälkeen. ”Näin kansamme saisi vaikutelman, että tapahtumien kulku on vienyt meidät mukaansa”, sanoi Mannerheim Erfurtin mukaan.
Sotilasjohto saikin lahjan, joka loistavasti toteutti Mannerheimin toiveen. Neuvostokoneiden pommitukset 25.6.41 antoivat Suomen johdolle uuden puolustussodan. Armeijamme seisoi omien rajojen sisällä ja Neuvostoliitto pommitti Suomea. Tämä syy oli siis muodollinen Suomen lähtemiselle mukaan sotaan, mutta ei todellinen. Ja ne todellisetkaan syyt eivät ole tuomittavia, vaan hyvin ymmärrettäviä.
Sodan jälkeen valvontakomissio tivasi Suomelta vastauksia sodan syistä. Hallitus asetti Eirik Hornborgin komitean niitä tutkimaan, mutta sen antama selvitys ei tyydyttänyt valvontakomission neuvostoliittolaisia, jotka vaativat syyllisiä ja heidän tuomitsemistaan. Tunnemme tuon surullisen tositarinan, josta vielä viime syksynäkin julkaistiin kaksi kirjaa, joten siitä ei muuta kuin että koko prosessi on ollut historiamme suurin oikeuden häväistys, ja kansalaiset sen hyvin ymmärtävät ja tuomitsevat mielessään myös ne omat johtajamme, jotka siihen panoksensa antoivat.
Sen jälkeen sodan syiden selvittely siirtyi historioitsijoille. Professori Arvi Korhonen oli toiminut sodan aikana Päämajan tiedusteluosastossa, ja alkoi kirjoittaa aiheesta heti sodan jälkeen. Voidaan sanoa, että Korhosen pitkä varjo ulottui kauan aiheen tutkimuksen ylle. Korhosen teos julkaistiin vuonna 1948 New Yorkissa amerikansuomalaisen John H.Wuorisen varustamalla esipuheella ja nimellä ”Finland in the World War II”. Wuorisen mukaan kirja piti julkaista ulkomailla, koska sen julkaiseminen Suomessa olisi aiheuttanut haittaa kirjoittajalle ja Suomelle.
Korhosen teos korosti Suomen demokraattisuutta ennen maailmansotaa, ja pääkysymys oli, miten Suomi tuli vedetyksi mukaan sotaan. Korhosen mukaan jatkosotakin oli puolustussota, ja sitä ei olisi koskaan tullut, jos ei olisi ollut talvisotaa, Ja sitä Korhosen mukaan ei olisi tullut, jos Neuvostoliitto olisi sallinut Suomen 1930-luvulla noudattaa puolueettomuuspolitiikkaansa, sillä silloin Neuvostoliitolla ei olisi ollut mitään huolta Suomen suunnalla. Tämä näkökanta liitti Paasikiven Korhoslaisiin ja erotti Kekkosen politiikan ja hänen miehensä toiseen leiriin.
Paasikivi kehittelikin päiväkirjoissaan moraalisia rajoja myöntyvyyspolitiikalle. Hän kutsui Korhosen luokseen ja kehotti Korhosta panemaan ajatuksiaan paperille itseään (Paasikiveä) varten. Korhonen laati muistion, jossa hän mm. toteaa, että ”Lähentyminen Venäjään on mahdotonta niin kauan, kuin vaaditaan, että Suomen pitää tunnustaa itsensä syylliseksi, Suomen kansa katsoo, että se on koko ajan ainoastaan itseään puolustanut”. Paasikivi luki muistiota luonaan käyneille mielipidevaikuttajille ja koetti siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Muistion ajatuksia on myös Paasikiven päiväkirjoissa, jotka pysyivät salaisina aina 1980-luvun puoliväliin.
Mannerheim piti loppuun asti kiinni siitä, että venäläiset ovat syypäitä myös v. 1941 sotaan. Asia käy hyvin ilmi hänen muistelmistaan, joiden kirjoittamisesta käytännössä vastasivat jalkaväenkenraali Erik Heinrichs ja sodanajan tiedusteluosaston päällikkö eversti Aladár Paasonen.
Korhosen teos ja Mannerheimin muistelmat saivat odottamattoman vastareaktion yhdysvaltalaistutkija C. Leonard Lundinin vuonna 1957 julkaistussa lähteissä mainitussa teoksessa. Lundin katsoi Suomen hakeutuneen demokratian ja totalitarismin välisessä taistelussa tietoisesti totalitarismin puolelle ja natsi-Saksan liittolaiseksi.
Lundin teos herätti jyrkkää vastustusta Suomessa ja muuallakin maailmassa. Puhua nyt Neuvostoliitosta demokratian puolustajana! Teokseen sisältyneet selvät virheet ja kyseenalainen moraalinen ote mahdollistivat Lundinin teoksen jyrkänkin kritiikin ja lyömisen. Hän ei selvästikään ymmärtänyt Suomen politiikkaa ja sen pyrkimystä pohjoismaiseen suuntaukseen 1930-luvulla.
Lundinin teos ilmestyi uuden aikakauden alkuun. Urho Kekkonen oli juuri valittu presidentiksi. Hänen nimensä oli lisätty Suomen ulkopolitiikan linjaan. Lundin antoi aseita uuden hegemonian synnylle. Arvi Korhosen mukaan teos valheellisuudessaankin vaarallinen. Se oli syyllistäjille työkalu, jota he myös käyttivät, kuten esim. Hertta Kuusinen eduskunnassa.
Lundinin esittämiin näkemyksiin tukeuduttiin usein Suomessa vielä pari vuosikymmentä teoksen ilmestymisen jälkeen. Sen luottamusargumentit ja –vaatimukset liittyivät jatkossa yhä saumattomammin Kekkosen ulkopolitiikan keskeiseen argumentaatioon. Esitetäänpä kirjan näkemyksiä joskus vieläkin ihan todistusvoimaisina.
Paljon puhuttu ajopuuteoria pannaan usein Arvi Korhosen kontolle, vaikka hän lainasi teesinsä sodanaikaiselta Saksan Helsingin lähettiläältä Wipert von Blücheriltä, joka kirjassaan ”Suomen kohtalonaikoja” sanoo: ”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun”.
No, Korhonen tuon ”ajopuuteorian” teki tunnetuksi. Hän sai sille tukea mm. sodan aikana Rytin sihteerinä toimineelta myöhemmin paljon julkaisseelta poliittisen historian professorilta, yhden kauden sosialidemokraattiselta kansanedustalta Lauri A.Puntilalta.
Kiihkeaä keskustelu jatkosodan syistä oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa osa päivänpolitiikkaa. Useat merkittävimmät keskustelijat olivat itse olleet aikoinaan mukana tekemässä tuota kiisteltyä politiikkaa. Kekkonen ei lainkaan itänyt keskustelusta ja tilittäytyi siitä Arvi Korhosta syyllistäen päiväkirjalleen. Kekkonen vaikutti myös siihen, että keskustelu pian tyrehtyi.
Jatkosotamme syiden moraalista kyseenalaistamista jatkettiin myös ulkomailta. Englantilainen Anthony Upton ja amerikkalainen Hans Peter Krosby jatkoivat siitä, mihin Lundin oli uupunut. Uptonin asennetta voi toisaalta kuvata myös ymmärtäväksi historian tuomioksi: ”Älyllinen sopeutuminen voimiin, joita he eivät voineet kontrolloida, oli ainoa mahdollisuus heille”. Uptonin johtopäätökset eivät siten lopultakaan suuresti eronneet Korhosen näkemyksistä.
Krosby sai jälkimaineen ”ajopuun upottajana”. Suomen aktiivinen hakeutuminen Saksan vanaveteen näkyi jo hänen teoksensa nimessä: ”Suomen valinta 1941”. Krosbykin kuitenkin toteaa: ”Suomi ei ajautunut sotaan, vaan siihen mentiin tarkoituksellisesti, ja tämä oli paras valinta silloisissa oloissa”.
Presidentti Kekkonen ei pitänyt edes Krosbyn näkemyksestä. Hänellä oli aseenkantajanaan Kustaa Vilkuna, joka käänsi ja selitti uusimpia tutkimustuloksia kansan ja ulkopolitiikan kielelle. Kekkonen itse tiivisti välirauhansopimuksen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran 30-vuotisjuhlassa 1974:
”Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä. Käsittääkseni Suomen sotilasjohdon ja Rytin hallituksen päätös hakeutua yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä.”
No, Kekkonen tiennee, millaisia ne ulkopoliittiset pyrkimykset olivat, sillä olihan hän itse niissä mukana, vuodesta 1936 alkaen kansanedustajana ja ministerinäkin. Itselleen onneksi hän ei kuitenkaan päässyt tuohon viittaamaansa Rytin hallitukseen.
Suomalainen jatkosodan tutkimus oli kyllä käynnissä koko ajan ja uusia teoksiakin hiljalleen ilmestyi mm. nuorelta Ohto Manniselta. Merkittävimmän uuden tutkimuksen julkaisun aloitti professori Mauno Jokipii v. 1977 Historiallisessa aikakauskirjassa artikkelillaan ”Vuodenvaihde 1940-1941 uudessa valossa. Sen jälkeen Jokipiiltäkin ilmestyi useita julkaisuja, joissa hän tarkensi ja täydensi näkemyksiään.
Vuonna 1984 ilmestyi everstiluutnantti Helge Seppälän kirja ”Suomi hyökkääjänä”. ”Se oli porvarillisen Suomen itsekriittisin puheenvuoro ja eräänlainen ääripää”, toteaa Timo Soikkanen. Sitä se tosiaan on minunkin mielestäni, enkä yhdy sen moniinkaan näkemyksiin. Eivät niihin yhdy monet muutkaan sotilaat tai historiantutkijatkaan. Erittäin loukkaavana pitävät kaatuneiden omaiset, sotainvalidit ja sotaveteraanitkin Seppälän kysymystä: ”olivatko kaikki kaatuneet ja haavoittuneet seurausta kevytmielisestä sotaseikkailusta?”.
Vuonna 1987 julkaistiin Mauno Jokipiin suurtutkimus ”Jatkosodan synty. Jokipii ilmaisee olevansa lopen kyllästynyt hyssyttelyyn asiassa ja laajan materiaalin ja yksityiskohtaisen kuvauksen avulla hän pyrkii osoittamaan aukottomasti jatkosotaan johtaneiden syiden ketjun. Kirjaa arvioinut akateemikko Eino Jutikkala totesi: ”Kaikki mikä tiedetään jatkosotaan vieneestä Suomen tiestä on päässyt mukaan. Jokainen mutka, kivi ja kuoppa, ja vain näin lukija voi muodostaa itselleen kuvan tapahtumasarjasta”.
Olen minäkin kirjan lukenut, se on hyllyssänikin – tällä hetkellä tosin lainassa eräällä ystävälläni – ja arvostan Jokipiin tutkimusta suuresti ja pidän hänen näkemyksiään oikeina. Jokipii on sitä mieltä, että Suomi lankesi keväällä ja kesällä 1941 Saksan houkutuksiin tietoisesti ja omasta tahdostaan. Samoin ajattelen minäkin. Mutta ymmärrän hyvin ne syyt, joiden vuoksi Suomi niin teki.
Ne syyt ymmärtää myös Jokipii, ymmärtää myös kriittinen Upton ja jopa Krosbykin. Mutta tasavaltamme presidentti Urho Kekkonen ei niitä halunnut aikanaan ymmärtää, ja siitä olen hänelle vihainen. Niin on moni muukin, sen tiedän, ja se on yksi syy, joka tahraa meidän silmissämme pahoin sitä eräiden ihannoimaa Kekkos-kuvaa. Olisi ollut edes hiljaa, sillä ei Neuvostoliittokaan vaatinut häntä puhumaan niitä, mitä hän puhui.
Jokipii totesi kirjassaan, että ”viimeistä sanaa ei ole vielä asiassa sanottu, koska neuvostoarkistot ovat kiinni”. Neuvostoarkistot avautuivat hetkeksi Neuvostoliiton romahtaessa, ja niitähän pääsivät tutkimaan myös suomalaistutkijat, ansiokkaimmin ehkä Hannu Rautkallio, jonka mielenkiinto kuitenkin suuntautui enemmän muualle kuin nyt puheena olevaan asiaan. Myös Ohto Manninen on päässyt niitä tutkimaan ja on tutkimustensa perusteella julkaissut mm. artikkelisarjan ”Välirauhan aika neuvostostrategiassa. Oliko Stalin ryhtymässä ehkäisyhyökkäykseen?”.
Akatemianprofessori Heikki Ylikangas esitti vielä 1990-luvun loppupuolella uuden tulkinnan talvisodan rauhasta tuomalla muka ratkaisevana tekijän esiin tuon alussa mainitsemani marsalkka Herman Göringin Suomen Berliinin lähettiläälle T.M.Kivimäelle antaman lupauksen. Se työnsi Barbarossa-suunnitelman ajassa varhaisemmaksi kuin mikään muu tulkinta.
Ylikankaan näkemys on sitä Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkäsen mainitsemaa ”makkeinta viisauven lajia, imelää jäläkiviisautta”, joka ainakin silmissäni madaltaa sitä korkeaa arvostusta, jota hän on minultakin saanut monilla hyvillä aikaisemmilla kirjoillaan. Hieman ihmettelen, että Ylikankaankin on tarvinnut sortua näennäisesti uutta esiin tuovaan populismiin samoin kuin nuoren tutkijan Markku Jokisipilän kesän 1944 Ryti-Ribbentrop-sopimuksen arvioinnissaan. Siitä olen aikaisemmin kirjoittanut myös täällä, eikä se nyt kuulu aiheeseeni.
Jatkosodasta käytyä keskustelua on viime aikoina hallinnut enemmän kesän 1944 torjuntavoitot ja niiden merkitys kuin sodan syiden kaivelu. Onneksi näin, sillä nehän sittenkin ovat tärkeimmät, niiden avulla säilytimme vapautemme ja itsenäisyytemme, joskin kauan hyvin rajallisina.
Siinä vähässä keskustelussa, jota jatkosodan syistä käydään, yhä useampi näkee syyt talvisodassa ja sen epäoikeudenmukaisessa rauhassa. Sotasyyllisten kunnianpalautus kuvaa hyvin muuttunutta tilannetta. Valtiovalta esitti 1994 julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Presidentti Mauno Koivisto pani pisteen i:n päälle julistamalla, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”. Arvi Korhonen lienee tuolloin kääntynyt haudassaan, toteaa Timo Soikkanen!
Tässä vielä linkki aikaisempaan kirjoitukseeni (6.4.2006), jonka lopussa olevasta linkistä pääsette sitäkin aikaisempiin aiheesta tekemiini kirjoituksiini:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015460874
Vastaukset 33
Vanhimmat
Tiivistä.
Tämä ei ole viiden tunnin luentofoorumi, vaan KESKUSTELU. Keskustelu koostuu yleensä enintään muutaman lauseen repliikeistä eikä sadan vuoden yksinpuheluista.
Ihan mielenkiintoista tekstiähän tuo oli. Jos ei jaksa lukea, niin ainahan voi olla ottamatta osaa keskusteluun. Tämä kaikella ystävyydellä, ei tarvitse hermostua.
Mutta monet haluavat lukea tällaisia "eepoksiakin". Jotkut lukevat kokonaisia kirjojakin asioista, jotka heitä kiinnostavat. Ja on paljon historian harrastajia, joita tuo asia näkyy täälläkin kiinnostavan. Luulisi kiinnostavan Sinuakin, kun kerran täällä liikuskelet.
Ja onhan niinkin, että "kelvoton on kansa, joka ei tunne historiaansa" (Paasikivi).
Osaan minäkin heittää tuollaisen tai jonkin herjan parilla sanallakin, mutta jos haluaa sanoa jostakin asiasta asian vaatimalla tavalla, sitä ei voida niin tehdä.
Niin, minäkin olen lukenut muutaman viime vuoden aikana ehkäpä 20 000 sivua kirjallisuutta, valtaosin historiaa, myös muistelmia ja elämäkertoja. Sen ohessa olen muutamaia tuhansia sivuja kirjoittanutkin, myös tänne eri saiteille, mutta muuallekin. Kun on ollut sanomisen tarvetta. Enemmän kuin yhdellä lauseella kerrallaan.
"Kyvyssä on kyse määrästä. Kyky ei kirjoita yhtä sivua: se kirjoittaa kolme sataa" (Jules Renard)
Mielestäni tuollaiset kilometrin litaniat kuuluvat yksityishenkilöiden omille nettisivuille, eivätkä yhteiseen käyttöön tarkoitetulle keskustelufoorumille tuhrimaan ja hidastamaan sujuvaa, napakkaa keskustelua.
Kirjastot ovat sitä varten, että sieltä saa 20000-sivuisia opuksia, jos niitä halajaa. Tämän foorumin funktio on muualla. Eepokset omille sivuille, ei yhteisille, kiitos.
Oliko Suomi maailmanhistorian kuohuvassa virrassa ajopuu. Minusta on syytä verrata - kuten jossain on tehtykin - Suomea koskiveneeseen, jolla ei ole ollut valittavanaan muuta vaihtoehtoa kuin kosken eli masailmasodan laskeminen, mutta eteneminen on tapahtunut venettä tietoisesti ohjaten.
Minusta voidaan selkeästi tunnustaa se, että olimme Saksan kanssa liittosuhteessa de facto vaikkakaan valtiollisen sopimuksen tasolla sitä ei koskaan tehty. Presidentti Rydin kesän 1944 yksipuolista sitoutumista ei ole pidettävä valtiosopimuksena. On varsin kummallista kruusailua puhua erillissodasta kun vastassa itärajallamme on sama vihollinen, rintamalohkot ja vastuut niistä on jaettu, huolto on osittain yhteinen ja sotilaallisia operaatioita toteutetaan yhteisvoimin. Mutta oliko siinä lopultakaan mitään väärää; kysehän oli historiallisesti katsoen ansiokkaasta opportunismista, jossa lähtökohtana oli maamme etu. Suursodan jatkon välttäminen ei ollut uskottavaa enää välirauhan jälkeen. Valinta pirun ja belsepuubin välillä oli tehtävä! Jo välirauhan aikana kenraali Talvelan tunnustelut ja keskustelut joulukuussa 1940 tarkoittivat tätä. Saksahan jo oli keväällä 1940 miehittänyt Norjan, mistä saattoi tehdä selviä johtopäätöksiä Saksan tulevista suunnitelmista.
Kiitoksia vaan Jorma K. On mukavaa havaita, että jokunen sentään yrittää pitää näillä nettifoorumeilla kirjoitustensa tasosta huolta. En ole tällä foorumilla asioinut, mutta äskeisen jälkeen panen erityisesti merkille kirjoittamasi viestit.
Se oli juuri tuo kirjoituksessani mainittu amerikkalaistutkija Hans Peter Krosby, joka sanoi, että Suomi ei ollut mikään ajopuu, vaan se oli koskivene, joka sodan vuolaaseen virtaan ohjattiin.
Krosbyn mukaan Saksa ei edes erityisemmin houkutellut Suomea mukaansa sotaan. Kenraalieversti Franz Halder olisi kertonut hänelle, että Suomi tarvitsi Saksaa enemmän kuin Saksa Suomea.
En kiistä, etteikö asia olisi ollut noin. Mutta se ei mielestäni muuta muuksi mitään edellä kerrotusta.
En minä luekaan noin pitkiä sepustuksia nettifoorumeilta. Totean vain niiden typerän tarkoituksettomuuden tällaisella foorumilla. Jos haluan lukea pitkiä perehdyttäviä selostuksia, menen kirjastoon. Sieltä löytää parempia ja asiantuntevampia tekstejä kuin nämä sinun.
Osaatahan sinä kirjoittaa keskusteluun sopivastikin. Tuo on jo paljon parempi kuin aloitusviestisi.
Kesän 1941 asennoituminen oli varsin innostunut ja käsitys siitä, että Saksa varsin nopeasti murskaisi Neuvostoliiton sotilaallisen vastarinnan, oli yleinen. Vanhan marsalkankin taisi vauhtisokeus yllättää. Muistellaan vaikka kuuluisaa miekantuppipäiväkäskyä. "Heinäntekoon mennessä kotiin" oli lentävä lause rintajoukkojen keskuudessa.
Talvisota saattoi myös antaa syytä aliarvioida Neuvostoliiton suorituskykyä Saksan tehokkaasti osoittautunutta armeijaa vastaan. Saksan armeija oli siihen asti osoittanut mitä melkoisinta suorituskykyä. Suursodan ratkaisi lopulta Yhdysvaltojen sotaanliittyminen, mikä takasi ennen kaikkea merkittävän sotateollisen voimatekijän liittymisen Saksan vastaiseen rintamaan. Ylipäätään jo välirauhan arvioissa saatettiin katsoa, että Neuvostoliitto ei tulisi kestämään Saksan hyökkäystä sortumatta. Miksei sitten käytettäsi tilannetta hyväksi. Kansalaismielipiteessä talvisodan lopputulos koettiin vääränä ja Neuvostoliiton sodan jälkeinen poliittinen agressio pyrkimksenä täydentää talvisodan neuvostokannalta katsoen epäonnistunut lopputulos.
Jossain on vitsin tapaisena sanottu - lähdettä en muista - että se tekijä, jolla Saksa itärintamalla murskattiin oli amerikkalainen säilykeliha. Näinhän ei tietenkään asiain tila ollut, mutta materiaalinen apu Neuvostoliitolle esitti huomattavan merkittävää osaa sodan lopputuloksessa. Tosin Neuvostoliiton sotilallinen ja tekninen suorituskyky oli yllätys.
...ovat taustalla tuossakin kirjoituksessani, ja sitä tiivistetymmäksi heidän sanomaansa ei saa.
Jos olisit lukenut hiukankaan, niin tietäisit, että se ensiksikin perustuu prof. Timo Soikkasen kirjoittamaan yhteen lukuun viime syksynä ilmestyneessä Jatkosodan pikkujättiläisessä. Soikkanen luettelee lähteikeen parikymmentä kirjaa kaikkien tunnetuimmilta ja arvostetuimmilta koti- ja ulkomaisilta historiantutkijoilta.
Minun kotikirjastossani, jossa tätäkin naputtelen, on pitkälti yli 2000 nidettä, joista kai parisataa historiaa (elämäkerrat ja muistelmat ml.) Ei tämä silti ollenkaan minulle riitä, vaan Helsingin kaupunginkirjaston vakioasiakas olen; netin kautta tilailen kirjoja, jotka käyn noutamassa läheisestä Paloheinän kirjastosta. Parhaillaankin sieltä on lainassa "Maailmankaikkeuden elämäkerta" (Fred Adams ja Greg Laughlin) ja vastikään tekemäni Intian kiertomatkan syventävänä käsittelynä "Intian uskonnot : elämänkatsomus ja yhteiskunta" (Rolf Grönblom)
Lue enemmän - luulet vähemmän!
Kannattaa myös lukea hieman tuoreempia tutkimuksia kuin Korhosia vuodelta uhtua...
Kannattaa ottaa asiantuntijoilta yksi-max.kaksi pointtia aloitukseen, ja esittää lisää sitten keskustelun edetessä. Näin ihmiset eivät läkähdy heti kättelyssä itsekeskeiseen metriheikkeilyyn, vaan voivat lähestyä asiaa sopivammissa paloissa.
…jota edustaa myös tuo viimesyksyinen koonnos ”Jatkosodan pikkujättiläinen”, jonka yhteen lukuun esitykseni perustan.
Esityksessäni mainitsen mm. seuraavia tuoreempia tutkimuksia:
- - -
Vuonna 1987 julkaistiin Mauno Jokipiin suurtutkimus ”Jatkosodan synty. Jokipii ilmaisee olevansa lopen kyllästynyt hyssyttelyyn asiassa ja laajan materiaalin ja yksityiskohtaisen kuvauksen avulla hän pyrkii osoittamaan aukottomasti jatkosotaan johtaneiden syiden ketjun. Kirjaa arvioinut akateemikko Eino Jutikkala totesi: ”Kaikki mikä tiedetään jatkosotaan vieneestä Suomen tiestä on päässyt mukaan. Jokainen mutka, kivi ja kuoppa, ja vain näin lukija voi muodostaa itselleen kuvan tapahtumasarjasta”.
Olen minäkin kirjan lukenut, se on hyllyssänikin – tällä hetkellä tosin lainassa eräällä ystävälläni – ja arvostan Jokipiin tutkimusta suuresti ja pidän hänen näkemyksiään oikeina. Jokipii on sitä mieltä, että Suomi lankesi keväällä ja kesällä 1941 Saksan houkutuksiin tietoisesti ja omasta tahdostaan. Samoin ajattelen minäkin. Mutta ymmärrän hyvin ne syyt, joiden vuoksi Suomi niin teki.
Ne syyt ymmärtää myös Jokipii, ymmärtää myös kriittinen Upton ja jopa Krosbykin.
- - -
Jokipii totesi kirjassaan, että ”viimeistä sanaa ei ole vielä asiassa sanottu, koska neuvostoarkistot ovat kiinni”. Neuvostoarkistot avautuivat hetkeksi Neuvostoliiton romahtaessa, ja niitähän pääsivät tutkimaan myös suomalaistutkijat, ansiokkaimmin ehkä Hannu Rautkallio, jonka mielenkiinto kuitenkin suuntautui enemmän muualle kuin nyt puheena olevaan asiaan. Myös Ohto Manninen on päässyt niitä tutkimaan ja on tutkimustensa perusteella julkaissut mm. artikkelisarjan ”Välirauhan aika neuvostostrategiassa. Oliko Stalin ryhtymässä ehkäisyhyökkäykseen?”.
- - -
Akatemianprofessori Heikki Ylikangas esitti vielä 1990-luvun loppupuolella uuden tulkinnan talvisodan rauhasta tuomalla muka ratkaisevana tekijän esiin tuon alussa mainitsemani marsalkka Herman Göringin Suomen Berliinin lähettiläälle T.M.Kivimäelle antaman lupauksen. Se työnsi Barbarossa-suunnitelman ajassa varhaisemmaksi kuin mikään muu tulkinta.
Ylikankaan näkemys on sitä Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkäsen mainitsemaa ”makkeinta viisauven lajia, imelää jäläkiviisautta”, joka ainakin silmissäni madaltaa sitä korkeaa arvostusta, jota hän on minultakin saanut monilla hyvillä aikaisemmilla kirjoillaan. Hieman ihmettelen, että Ylikankaankin on tarvinnut sortua näennäisesti uutta esiin tuovaan populismiin samoin kuin nuoren tutkijan Markku Jokisipilän kesän 1944 Ryti-Ribbentrop-sopimuksen arvioinnissaan. Siitä olen aikaisemmin kirjoittanut myös täällä, eikä se nyt kuulu aiheeseeni.
- - -
Jatkosodasta käytyä keskustelua on viime aikoina hallinnut enemmän kesän 1944 torjuntavoitot ja niiden merkitys kuin sodan syiden kaivelu. Onneksi näin, sillä nehän sittenkin ovat tärkeimmät, niiden avulla säilytimme vapautemme ja itsenäisyytemme, joskin kauan hyvin rajallisina.
Siinä vähässä keskustelussa, jota jatkosodan syistä käydään, yhä useampi näkee syyt talvisodassa ja sen epäoikeudenmukaisessa rauhassa. Sotasyyllisten kunnianpalautus kuvaa hyvin muuttunutta tilannetta. Valtiovalta esitti 1994 julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Presidentti Mauno Koivisto pani pisteen i:n päälle julistamalla, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”. Arvi Korhonen lienee tuolloin kääntynyt haudassaan, toteaa Timo Soikkanen!
Minun avaukseni ovat usein alustuksia, joiden perusteella syntyy keskustelua "alustuksen" eri kohdista.
Hyvin se ainakin näkyy toimivan. Minun avaukseni taitavat olla usein täällä, mutta myös poliittisilla saiteilla kaikkein pisimmän keskustelujonon avanneita.
Joten jatkossakin pidän uskoni niiden toimivuuteen ja tyylini myös, joskin saatan joskus heittää ihan muutaman lauseenkin avauksia jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Tällaisesta aiheesta ne eivät mielestäni ole mielekkäitä.
Kyllä kai myös Mannerheim oli kesällä 1941 varsin innostunut lähtemään uudestaan "päin inhaa itää". Sitähän valaisee muutama rivi avaukseni alussa. Mutta ei hän innossaan todellakaan yksin ollut. Eräs kaikkein innokkaimpia oli kansanedustaja Urho kekkonen, kuten olen eri lähteiden tietoihin tukeutuen esittänyt täälläkin "kekkostutkielmassani".
Saksan häikäisevä alkumenestys salamasodassaan antoi todella odottaa sodan pikaista loppua, mutta niinhän siinä ei sitten käynyt.
Saksan armeija oli aluksi joka suhteessa - myös materiaaliltaan - täysin ylivoimainen neukkujen armeijaan verrattuna. Mutta jo vuonna 1942 Neuvostoliiton Uralille ja sen taakse siirtämä sotatarviketollisuus alkoi sylkeä kamaa paljon tehokkaammin kuin Saksan vastaava. Loppuvuodesta -42 jokaista uutta saksalaista panssarivaunua kohti valmistui 2 neukkutankkia. Ja sama oli trendi muussakin ase- ja myös lentokoneteollisuudessa.
Länsiavun arvo Neuvostoliitolle oli varsinkin alkuvaiheissa aivan ratkaiseva, joten paljonkaan liioiteltua ei ole tuo puhe amerikkalaisesta säilykelihasta. Yksistään Muurmanskin kautta tuli ruokaa, muuta tarviketta ja sotamateriaalia aivan uskomattomat määrät.
Muurmannin rataa valui päivittäin tuhansia täyteen lastattuja tavaravaunuja. Olen kyllä lukenut ja ehkä löytyisivät netistäkin melko paljon tietoa tuosta, mutta tarkkaa tietoahan ei liene saatu ainakaan neukuilta, tuskin länsiliittoutuneiltakaan.
Olen avauksessani ja eräissä vastineissakin jo kertonut siitä, miten asia nähtiin ja mitä ajateltiin meillä Suomessa, joten siitä en nyt tässä puhu enempää.
Jos keskustelun aloittaja tuollaisen kirjoittaa, niin se on hänen asiansa. Älä keskustele, ei se ole pakollista. Pitkäkään viesti ei häiritse kun sen jättää lukematta.
On se vähän häiritsevää, kun eräät käyttävät keskustelufoorumia omien litania-arkistojensa kaatopaikkana.
Keskustelu sinunkin avauksistasi keskittyy yleensä yhteen tai kahteen pointtiin, joita sitten sinä ja kumppanisi pyörittelette kuukaudesta toiseen esittämättä mitään uutta. Samaan tulokseen pääsisit vähemmälläkin tilanviennillä.
sinua höpsömpiä;)
Erittäin hyvä täydennys edelliseen kirjoitukseesi. Ne lukemalla saa asiasta niin hyvän kuvan, että ei tarvitse juuri enempää lukea.
Ja pystyy myös keskustelemaan aiheesta niillä muutaman lauseen puheenvuoroilla, joita eräät näkyvät eniten arvostavan. Mutta eivät nekään synny ilman pohjatietoja.
Joten tarpeellinen kirjoitus ja taidolla laadittu! Kiitos!
Nämä "Korhoset" näyttävät yrittävän yhä pitää yllä ajopuuteoriaa, joka nyt ikävä kyllä on kuollut ja kuopattu tutkijapiireissäkin. Tässä hieman lähempänä totuutta olevaa tulkintaa Arvi Korhosen tutkielman arvosta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015489219
P.s. Onko nämä "Korhoset" sattumoisin sukua?
…niin Arvin kuin Keijonkin kanssa, mutta ainakaan Arviin minulla ei ole paikannettavissa olevia sukuyhteyksiä, Keijoon todennäköisesti kuuden sukupolven takaa. Niitä Kainuun Korhosia kun on monta tuhatta, ehkä jopa enemmän kuin Savon Korhosia.
Mutta itse asiaan. Se ajopuuteoria ei ole ollenkaan oleellinen kirjoituksessani.
Kirjoituksenihan perustuu prof. Timo Soikkasen kirjoittamaan lukuun viime syksynä ilmestyneessä Jatkosodan pikkujättiläisessä, Soikkanen puolestaan mainitsee lähteinään parikymmentä hyvin tunnettua ja arvostettua koti- ja ulkomaista historiantutkijaa.
Annan otteiden kirjoituksestani puhua puolestaan (et ilmeisesti ole sitä lukenut, siltä vaikuttaa):
- - -
Paljon puhuttu ajopuuteoria pannaan usein Arvi Korhosen kontolle, vaikka hän lainasi teesinsä sodanaikaiselta Saksan Helsingin lähettiläältä Wipert von Blücheriltä, joka kirjassaan ”Suomen kohtalonaikoja” sanoo: ”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun”.
No, Korhonen tuon ”ajopuuteorian” teki tunnetuksi. Hän sai sille tukea mm. sodan aikana Rytin sihteerinä toimineelta myöhemmin paljon julkaisseelta poliittisen historian professorilta, yhden kauden sosialidemokraattiselta kansanedustalta Lauri A.Puntilalta.
- - -
Jatkosotamme syiden moraalista kyseenalaistamista jatkettiin myös ulkomailta. Englantilainen Anthony Upton ja amerikkalainen Hans Peter Krosby jatkoivat siitä, mihin Lundin oli uupunut. Uptonin asennetta voi toisaalta kuvata myös ymmärtäväksi historian tuomioksi: ”Älyllinen sopeutuminen voimiin, joita he eivät voineet kontrolloida, oli ainoa mahdollisuus heille”. Uptonin johtopäätökset eivät siten lopultakaan suuresti eronneet Korhosen näkemyksistä.
Krosby sai jälkimaineen ”ajopuun upottajana”. Suomen aktiivinen hakeutuminen Saksan vanaveteen näkyi jo hänen teoksensa nimessä: ”Suomen valinta 1941”. Krosbykin kuitenkin toteaa: ”Suomi ei ajautunut sotaan, vaan siihen mentiin tarkoituksellisesti, ja tämä oli paras valinta silloisissa oloissa”.
- - -
Vuonna 1984 ilmestyi everstiluutnantti Helge Seppälän kirja ”Suomi hyökkääjänä”. ”Se oli porvarillisen Suomen itsekriittisin puheenvuoro ja eräänlainen ääripää”, toteaa Timo Soikkanen. Sitä se tosiaan on minunkin mielestäni, enkä yhdy sen moniinkaan näkemyksiin. Eivät niihin yhdy monet muutkaan sotilaat tai historiantutkijatkaan. Erittäin loukkaavana pitävät kaatuneiden omaiset, sotainvalidit ja sotaveteraanitkin Seppälän kysymystä: ”olivatko kaikki kaatuneet ja haavoittuneet seurausta kevytmielisestä sotaseikkailusta?”.
- - -
Jatkosodasta käytyä keskustelua on viime aikoina hallinnut enemmän kesän 1944 torjuntavoitot ja niiden merkitys kuin sodan syiden kaivelu. Onneksi näin, sillä nehän sittenkin ovat tärkeimmät, niiden avulla säilytimme vapautemme ja itsenäisyytemme, joskin kauan hyvin rajallisina.
Siinä vähässä keskustelussa, jota jatkosodan syistä käydään, yhä useampi näkee syyt talvisodassa ja sen epäoikeudenmukaisessa rauhassa. Sotasyyllisten kunnianpalautus kuvaa hyvin muuttunutta tilannetta. Valtiovalta esitti 1994 julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Presidentti Mauno Koivisto pani pisteen i:n päälle julistamalla, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”. Arvi Korhonen lienee tuolloin kääntynyt haudassaan, toteaa Timo Soikkanen!
eli oliko Suomi Saksan liittolainen?
Oliko Lapin sota oikea sota?
Käänsikö Suomi kepulaisittain takkinsa aseveljelle?
a) Ei ollut. Oli vain myötäsotija, sillä meillä oli yhteinen vihollinen. Suomella ja Saksalla ei ollut minkäänlaista liittosopimusta. Sellainen ei ollut edes 22.6.44 Ryti-Ribbentrop-sopimus, sillä sitoutuvana osapuolena oli vai Ryti, ei Suomi. Tämän neuvostoliittolaisetkin tunnustivat.
b) Alkuun oli tarkoitus, että se ei olisi ollut oikea sota, vaan sakaslaiset saisivat rauhassa vetäytyä ja suomalaiset tulisivat perässä. Mutta neukut pakottivat meidät oikeaan sotaan, joka alkoi Tornion maihinnousulla. Sillä oli sitten surulliset seuraukset, kuten kai tiedät.
Lapin sota on muuten ainoa sota 800 vuoteen, jossa suomalaiset ovat joutuneet käymään sotaa muuhun ilmansuuntaan kuin itään!
c) Niinkin voidaan sanoa, mutta siihen oli pakko edellä mainitsemistani syistä. Tosin se aseveljeys oli hieman jo viilentynyt aikaisemminkin mm. siksi, että saksalaiset eivät pystyneet siellä pohjoisessa juuri mihinkään, vaikka heitä oli enimmillään yli 200 000 eli puoles Suomen suurimmasta sodanaikaisesta vahvuudesta.
nykyisen Saksan rannikolta Baijeriin asti. Suunta siis etelään.
suunnan allekirjoitan, mutta liittolaisuudesta on vahva näyttö.
Suomi oli miehitetty maa mikäli kommunistit johtivat suomalaisia joukkoja lapin sodassa.
Torjuntavoitto?
Olet Jorma oikeassa siinä, että liittolaisuutta ei ollut de jure, mutta de facto liittolaisuusasetelma oli. Myötäsotijan termi on mielestäni keinotekoinen. Satuttiinko siis sotimaan samaan aikaan samaa vihollista vastaa ja ihan sattumoisin vai? Liittolaisuus oli onnistunut historiallinen valinta sillä se turvasi itsenäisyytemme.
Joustavaa isänmaallista opportunismia oli se, että pystyttiin kääntämän astelma entistä aseveljeä tai "takuumiestä", kuten tuolloin myös sanottiin, vastaan. Rintamiesten asenteista saa mielenkiintoista käsitystä muun muassa Wolf H. Halstin teoksesta "Lapin sota", jonka äskettäin luin uudestaan.
Yleiskielessä liittolaisuus ei ole yhtä tiukasti määrätty kuin tiukassa diplomatian virkakielessä. Yleiskielessä liittolaisuudella ymmärretään yhteisiä sotatoimia ja niiden yhteistä suunnittelua ja toteutusta. Ja niitähän toden totta Suomen ja Saksan välillä piisasi vaikka muille jakaa!
Suomessa oltu höpsöjä..kuitenkin juutalaisia kerättiin ja lähetettiin kuolemaan.
Suomessa on hyssytelty sotahistoriasta ja uskon tulosta jne lähes kaikki mikä voisi järkyttää körttikansaa.
Anna se lähde,haluan lukea sen.
Historia ei ole matematiikkaa.
epäreilu talvisota epäoikeudenmukainen rauha = jatkosota
Tuollainen yhtälö tulee mieleen tuosta J. Korhosen esitelmästä. Mutta historia on jatkuvaa virtausta. Kuoppainen tie jatkosotaankin lähti 1918 tapahtumista. 1918 tapahtumat oli taas seurausta sitä edeltäneestä historiasta jne.
1939-1944 oli vaikeaa enää korjata sitä mihin oltiin ajauduttu vuosikymmenten saatossa. Luottamusta ei ollut idänpolitiikassa ja lännellekin oltiin vain pelinappula.
YYA:n ja rähmälläänolon oppipoika miller se taas...