Empiristin EKA-kritiikki?

Meitä kaikkia varmasti kiinnostaisi,ja kyllä Suomi24 kestää.

Tommi kirjoitti:

Meitä kaikkia varmasti kiinnostaisi,ja kyllä Suomi24 kestää.

Teksti vaatinee lisäviilausta, eikä tässä ilmiselvistä syistä ole kuvia mukana.

selitykset:

allopatrinen = maantieteellisesti eri alueilla elävät lajit tai populaatiot

dendrogrammi = kehityslinjojen sukulaisuussuhdetta kuvaava puumainen kaavio, jonka oksien haarautumiskohdassa on viimeisin yhteinen kantamuoto

ekologia = eliöiden runsautta ja levinneisyyttä sekä niihin vaikuttavia tekijöitä tutkiva tieteenala

ekologinen lokero = eliön asema suhteessa elinympäristön muihin eliöihin

sympatrinen = maantieteellisesti samalla alueella elävät lajit




3. Lajikäsite ja taksonomia

Luvussa 3 luodaan perusta myöhemmin esiteltävien käsitteiden mikro- ja makroevoluutio taksonomiaan liittämistä varten. Koska kolmas luku lähinnä vain esittelee perusryhmäkäsitteen eikä sen implikaatioita, en kommentoi vielä tässä luvussa neljännen luvun käsitystä, jonka mukaan tunnetut evoluutiomekanismit rajaavat kehittymisen vain perusryhmän sisälle, ja ”korkeammalle kehittymistä” ei voisi selittää näiden muuntelusta saatavien havaintojen avulla.

3.1 Eliöiden monimuotoisuus ja luokittelu

Lyhyesti kerrottuna eliöiden luokittelu perustuu Carl Von Linnén (1707-1778) hierarkiseen malliin, joka korvasi lineaarisen scala naturaen eli suuren olemassaolon ketjun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että toisiaan muistuttavat lajit (lajikäsitteeseen paneudutaan myöhemmin) yhdistetään samaan sukuun kuuluviksi ja samantapaiset suvut yhdistetään heimoksi jne. kunnes päädytään luokittelun ylimpään tasoon eli eliökuntaan. Näitä luokittelun tasoja kutsutaan taksonomisiksi ryhmiksi eli taksoneiksi.

(Kuva 3.1)

Kuva 3.1 Kamelin asema eliökunnan hierarkiassa.

Luvun alussa hierarkkista jaottelua ei käsitellä juuri lainkaan. Vasta sivuilla 44-45 todetaan läheisten perusryhmien (johon paneudutaan myös myöhemmin) geneettisen erottamisen vaikeuden jälkeen seuraavaa:

”Miksi perusryhmiä vertailtaessa esiintyy eri suuruisia eroja morfologisella ja molekyylibiologisella tasolla? Syy tähän voisi evoluutioteorian näkökulmasta olla geologisesti äskettäin tapahtunut perusryhmien erottuminen yhteisestä kantalajista.”

Esimerkiksi ihmiskunnan polveutumishistorian lisäksi dendrogrammimallia voidaan soveltaa koko havaittuun suvullisesti lisääntyvään eliömaailmaan ja säännönmukaisuus selitetään polveutumisen ja muuntelun avulla.
3.3 Lajikäsitteen ongelma

Kriittinen analyysi biologian osalta käynnistyy lajikäsitteen ongelmien esittelyllä. Tämä kritiikki ei kohdistu kuitenkaan evoluutioon, vaan päinvastoin, ongelma tulee, kun lajiutumistapaukset tekevät vaikeaksi arvioida onko osittain isoloituneiden populaatioiden tapauksessa kyseessä yksi vai useampia lajeja. Lisäksi kaikille eliöille yleispätevää lajin määritelmää on ongelmallista laatia, joten monet lajikäsitteet määrittelevät lajien väliset rajat eri tavalla. Seuraavat kaksi käsitettä ovat tärkeitä jatkon kannalta.

Morfologinen lajikäsite

”Morfologinen lajikäsite perustuu eliöiden rakenteen ja muodon tuntomerkkeihin… Morfologiseen lajikäsitteeseen liittyy selviä subjektiivisia arvostuksia. Mielipiteet voivat poiketa sen suhteen, mitkä ominaisuudet ovat merkittäviä ja mitkä vähemmän merkittäviä. Objektiivista mittaria ei ole olemassa. Objektiivisesti ei myöskään voida määrittää sitä miten monta ja minkä laatuista eroavaisuutta vaaditaan lajien erottamiseksi toisistaan.” (s. 30)

Morfologinen (typologinen) lajikäsite on siis tekijöiden mielestä vaikeuksissa subjektiivisuutensa vuoksi.

Kirjassa keskitytäänkin yleisempään biologiseen lajikäsitteeseen:

”Biologinen laji on ryhmä yksilöitä tai populaatioita, jotka kykenevät saamaan keskenään luonnollisissa olosuhteissa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.”

Sen lisäksi että laji on luonnontieteellisiä ominaisuuksia kuvaava taksoni, on se myös luonnollinen biologinen yksikkö. Lajin merkitystä ei juurikaan käsitelty kirjassa.


Lajin merkitys luonnossa

Risteytymiskyvyttömyys erottaa lajit toisistaan eli laji koostuu yksilöistä jotka eivät voi muodostaa toisen lajin yksilöiden kanssa populaatioita. Populaatiot ovat puolestaan ainoita suvullisen lisääntymisen ja lajin ekologisen roolin kannalta merkityksellisiä yksiköitä.

Luonnonvalinnan kannalta lajien merkitys käy selväksi: tietty harmoninen geeniyhdistelmä tuottaa tiettyyn ekolokeroon sopivan eliön, kun taas toisistaan eroavat muodot tuottavat risteytyessään epätasapainoisen eliön, minkä vuoksi hybridit ovat yleensä vähemmän elinkelpoisia.

Isolaatiomekanismit ovat eliöiden biologisia ominaisuuksia, jotka rajaavat lajit toisistaan. Lajiutuminen edellyttää geenivirran katkeamista populaatioiden välillä myös sympatrisen lajiutumisen tapauksessa. Geneettisesti toisistaan eriytyneiden populaatioiden välillä isolaatiomekanismit voivat vuotaa tuottaen hybridivyöhykkeitä, mutta luonnonvalinnan johdosta uuden tasapainotilan sopeumineen löytäneet eliöt estävät usein varianttien totaalisen sekoittumisen. Isolaatiomekanismit voidaan jaotella seuraavalla tavalla:

Parittelua edeltävät eli pretsygoottiset mekanismit (suluissa esimerkki):
- vuodenaikais- tai elinympäristöisolaatio (poikkeavat pölytysajat)
- etologinen isolaatio (parittelu ei käynnisty soidinmenojen epäsopivuuden vuoksi)
- rakenteellinen isolaatio (sukupuolielinten rakenne-erot)
- mekaaninen isolaatio (sukusolujen yhteensopimattomuus)

Jos tsygootti (hedelmöitynyt munasolu) syntyy, mutta eri lajien pariutumisen menestysmahdollisuudet vähenevät, puhutaan posttsygoottisista mekanismeista:
- tsygootti kuolee tai yksilönkehitys keskeytyy
- hybridi on elinkelvoton
- hybridi tai sen jälkeläiset ovat steriilejä
Luokittelemisen sudenkuopat

Vihertikka (Picus viridis) ja harmaapäätikka (Picus canus) ovat esimerkkinä toisiaan huomattavan paljon ulkoisesti muistuttavista, mutta keskenään heikosti lisääntyvistä lajeista, ns. kaksoslajeista. Biolajin käsitteen mukaan kyse on eri lajeista, mutta morfolajin käsitteen mukaan samasta lajista.

Ojakellukka (Geum rivale) ja kyläkellukka (Geum urbanum) nähdään käänteisen tilanteen edustajina. Ne eroavat toisistaan ekologisesti ja morfologisesti. Ojakellukka viihtyy kosteilla niityillä, kun taas kyläkellukka kuivilla alueilla, ja ne voidaan erottaa toisistaan muun muassa kukinnon rakenteen perusteella. Kasvit saadaan kuitenkin risteytettyä keinotekoisesti, ja niiden jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä.

Nämä sivulla 31 mainitut esimerkit osoittavat typologisen lajikäsitteen heikkouden populaatioilmiöiden kuvaamisessa. Fenotyypin erilaisuuteen perustuva taksonominen kuvaus ei ole välttämättä sidoksissa keskinäiseen lisääntymiseen perustuvien lajirajojen kanssa.

Toisin kuin sivun 31 alussa todetaan, eivät nämä esimerkit koskettaneet risteytymisrajojen ongelmaa, sillä kummassakaan esimerkissä populaatioiden sulautumista ei tapahdu. Tikkojen tapauksessa tämä johtuu erilaisesta ekologisesta roolista ja postsygoottisista isolaatiomekanismeista, kun taas kellukat erottaa toisistaan elinympäristöisolaatio.

3.3.5 Epätarkka biologinen lajikäsite (s. 32)

Lajiutuminen on populaatioiden eriytymisestä seuraava ilmiö, joten uuden biologisen lajin synty hidas prosessi, ja risteytymiskyvyn säilymisessä on usein maantieteellisiä eroja. Esimerkeissä sivuilla 33 ja 34 mainitut talitiaisen ja leopardisammakon osittaiset isoloitumiset ovat selvä osoitus lajiutumisesta, joten lisääntymisisolaation pitäminen raamatullisen lajin (”kin”) rajana johtaisi evoluution myöntämiseen.

Osittain isoloituneet (ts. joillain alueilla populaatiot voivat sulautua, toisilla eivät) populaatiot eivät vaikuta biologisen lajikäsitteen luonnollisen merkityksen murenemiseen, vaan näyttävät toteen vain tilanteen paikallisen vaihtelevuuden. Selvästi poikkeavia muotoja sisältävästä lajista käytetään nimitystä polytyyppinen laji.

Johtopäätöksissä sivulla 34 painotetaan sitä, että kirjoittajien mukaan lajien synty ei ole sellaista evoluutiota, jota he vastustavat (tästä lisää myöhemmissä luvuissa). Tähän mennessä kuultu kritiikki liittyy evoluutioon ainoastaan siinä mielessä, että ilman evoluutiota lajirajat eivät olisi sumeita. Onko luonnosta kuitenkin löydettävissä selvärajaisia eliötyyppejä, joiden sisällä muuntelu tapahtuu ja jotka vastaisivat raamatullisen lajin rajoja?
3.4 Perusryhmät

Perusryhmämääritelmä yhdistää morfologisen ja biologisen lajikäsitteen ja sen väitetään ratkaisevan toistaiseksi ehdotettujen lajimääritelmien aiheuttamat epätarkkuudet. Tämä alun perin kreationisti Frank L. Marshin laatima käsite määritellään kirjassa seuraavasti:

”Kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.” (s. 34)

Kaiken lajikäsitteeseen kohdistuneen kritiikin jälkeen tekijöiden luulisi ehdottavan jotain biologisen lajikäsitteen tilalle. Perusryhmän määritelmä ei kuitenkaan edellytä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä tai risteytymistä luonnollisissa oloissa, eikä käsitteellä yritetäkään korvata populaatioajattelun mukaista lajikäsitystä. Tekijät myöntävät tämän itsekin, joten ratkaisu ei olekaan vastaus lajikäsitteen ongelmille:

”Miten suhtautuu biologinen ja morfologinen laji perusryhmään? Perusryhmäkäsite ei tee mitenkään turhaksi yleiseen käyttöön levinneitä ja osittain hyväksi osoittautuneita lajikäsitteitä”
(s. 43)

Luonnontieteellisen merkityksen sijaan perusryhmäkäsitteen valtiksi mainitaan sen empiirinen täsmällisyys luokittelussa, koska huomioon otetaan myös steriilit hybridit. Sumeiden lajirajojen sijaan raamatullisen lajityypin tulee olla selkeästi muista vastaavista erotettavissa.

Esimerkissä todetaan, että fasaani risteytyy kuningasfasaanin ja kukon kanssa, mutta kukko ei kuningasfasaanin kanssa. Koska nämä lajit ovat kuitenkin epäsuorien risteytysten kanssa yhteydessä toisiinsa, ne kuuluvat samaan perusryhmään.

Huvittavaa kyllä, saman sivun alalaidassa todetaan seuraavaa:

”Steriiliys voi siis ilmetä huomattavasti muuttuneen geenien perusrakenteen seurauksena tai sen säilyessä lähes samanlaisena. Hyvä esimerkki tästä löytyy monista banaanikärpäslajeista (Drosophila), joiden ulkonaisesti kaksi täysin samanlaista lajia (D. equinoxialis ja D. willistoni) eivät risteydy keskenään. Steriliteetti voi syntyä myös biologisen lajin sisällä. Koska siis steriliteetti voi olla seurausta suhteellisen pienistäkin muutoksista, se ei sovi lajien luokittelun perusteeksi.” (s. 35, alleviivaus lisätty)

Jos risteytymiskyvyttömyys ei itsessään aina johdakaan käsitykseen kahdesta eri perusryhmästä, ei perusryhmämalli olekaan hybridisaation avulla empiirisesti testattavissa. Toisaalta, miten mitataan se perusrakenteen eroavaisuus, johon yhdistettynä risteytymiskyvyttömyys osoittaa perusryhmien rajan? Puhtaasti risteytymiseen perustuvaa määritelmää täydennetään – ironista kyllä – tekijöiden subjektiiviseksi haukkumalla morfologisella tarkastelulla.

3.5 Esimerkkejä perusryhmistä (s. 36)

Kuten arvata saattaa, esimerkkienkään avulla kirjoittajat eivät osaa määritellä miten suurien morfologisten erojen perusteella on syytä puhua eri perusryhmistä kun risteytyminen ei onnistu. Morfologisesti tarkasteltuna risteytymisen kautta yhteydessä olevat lajit saattavat sisältää yhtä suurta monimuotoisuutta kuin jos näitä verrataan perusryhmän ulkopuolisiin lajeihin. Johdanto perusryhmien esittelylle kuuluu kuitenkin näin:

”Edellisessä kappaleessa esitettiin hypoteesi, jonka mukaan biologisessa maailmassa on olemassa helposti tunnistettavia perusryhmiä. Tarkastelemme tätä väitettä seuraavassa konkreettisten esimerkkien avulla.” (s. 36)


Kanalinnut (s. 36)

Kanalinnut on perusryhmistä ensimmäisenä esittelyssä. Risteytysten perusteella tähän ryhmään kuuluvat seuraavat heimot kanalintujen lahkosta: metsäkanat, peltopyyt, tragopaanit, kalkkunat, argusfasaanit, riikinkukot, kongonriikinkukot, helmikanat ja fasaanit. Koska tämän hyvin monipuolisen ryhmän heimot eivät eroa merkittävästi perusryhmän ulkopuolisista heimoista, ovat tekijät valmiita laajentamaan perusryhmää:

”Jos kuitenkin koe osoittaisi, että esimerkiksi isojalkakanan ja fasaanin välinen risteytymä on mahdollinen, pitäisi nämä ryhmät yhdistää samaksi perusryhmäksi.”

Tekijöiden harmiksi portaittainen samankaltaisuus ei tee tilaa selvästi erillisille lintujen ryhmille, vaan ryhmien yhdistämistä voi jatkaa ilman suuria hyppyjä. Mielenkiintoisen tästä havainnosta tekee se, että myöhemmin (s. 305) kirjoittajat pitävät riikinkukon silmätäpliä osoituksena jumalallisesta viestistä eli ilmeisesti teistisestä evoluutiosta.

(kuva 3.2)

Kuva 3.2 Ylhäällä riikinkukko koristeellisine sulkineen, oikealla ylhäällä kongonriikinkukko ja vasemmalla ylhäällä temminckintragopaani. Nämä lajit kuuluvat samaan perusryhmään. Vertailun vuoksi perusryhmän ulkopuolelta alhaalla vasemmalla myös kanalintuihin kuuluva aarnihokko ja oikealla strutsilintujen lahkoon kuuluva kypäräkasuaari. Perusryhmämääritelmän mukainen raja risteytymisessä ei näy isona rajana morfologiassa.

Sorsalinnut – rajaamisen vaikeus (s. 36-38)

Sorsien perusryhmään kuuluvat lähes kaikki sorsalinnut lukuun ottamatta romiskoja ja puuhanhea. Ryhmä sisältää näin ollen lintuja aina kyhmyjoutsenesta lapasorsaan. Läheinen sukulaisuus on selvästi havaittavissa, mutta kuten monissa muissakin esimerkkitapauksissa, myös sorsien kanssa lukuisten tuntomerkkien pohjalta laadittu taksonomia kuvaa ryhmää morfologisesti paremmin kuin ainoastaan isolaatiotasosta kertova hybridisaatioanalyysi.

Tämän selvääkin selvärajaisemman perusryhmän tilanne on kirjan mukaan seuraava:
-149 sorsien heimoon kuuluvaa lajia, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti risteytyksen kautta yhteydessä (sorsien perusryhmä)
-9 sorsalintujen lahkoon kuuluvaa lajia, joiden ei ole havaittu risteytyvän sorsien perusryhmän lajien kanssa, ja joiden ei arvella kuuluvan sorsien perusryhmään (romiskot)
-23 sorsien heimoon kuuluvaa lajia, joiden ei ole havaittu risteytyvän sorsien perusryhmän lajien kanssa, mutta joiden arvellaan kuuluvan sorsien perusryhmään
-1 sorsien heimoon kuuluva, muttei sorsien kanssa risteytettävissä oleva laji, jonka ei arvella kuuluvan sorsien perusryhmään (puuhanhi)

Sorsalinnut otetaan kirjassa esille myös puhuttaessa muuntelusta perusryhmän sisällä:

”Perusryhmien sisäinen monimuotoisuus on hämmästyttävä. Kuvassa 3.26 on esitetty joukko sorsalintuja. Eroista huolimatta ne voi tunnistaa sorsalinnuiksi erityisesti nokan perusteella. Huomio kiinnittyy toisaalta myös siihen, miten erilaisia tämän ryhmän lajit ovat kooltaan, muodoltaan ja väritykseltään. Koskelot ravitsevat itseään kaloilla, kun taas sorsat seulovat ravintonsa vedestä…” (s. 45)

Vaikka eri taksoneilla on niille tyypillisiä ominaisuuksia, eivät nämä ominaisuudet heijastele mitään tiettyä olemusta. Hierarkia on löydettävissä paremmin seuraamalla evoluution tuottamia eroavaisuuksia (fylogeneettinen systematiikka), kuin yksittäisten muuntelupotentiaalin omaavien rakenteiden yhtenevyyttä. Esimerkiksi kalaravintoon nojaavien koskeloiden sahalaitainen ja poikkileikkaukseltaan lähes pyöreä nokka muistuttaa funktionaaliselta rakenteeltaan enemmän samaa ravintoa hyödyntävän karimetson nokkaa kuin tyypillistä sorsan nokkaa.

(kuva 3.3)

Kuva 3.3. Nokan olemusta etsimässä. Vasemmalla sinisorsa (Anas platyrhynchos), alhaalla isokoskelo (Mergus merganser) sekä vertailun vuoksi perusryhmän ulkopuolelta oikealla karimetso (Phalacrocorax aristotelis).

Lintujen risteymiin voi tutustua osoitteessa http://www.bird-hybrids.com/


(kuva 3.4)

Kuva 3.4. Tekijöiden näkemys perusryhmien rajattavuudesta. ”Kaikkien toistaiseksi tutkittujen eläin- ja kasviryhmien kohdalla on voitu osoittaa selvät perusryhmien väliset rajat. Perusryhmien (suuret ympyrät) sisällä ovat eri biologiset lajit kuitenkin läheisesti sidoksissa toisiinsa.” Tehty sivulla 44 olleen kuvan 3.25 mukaan.

Pohdin kuvatekstin kanssa ristiriidassa olevan orvon pallon merkitystä ruskeassa ympyrässä, mutta se saattaa olla myös kuvittajan huumoria. Muuten ideaalinen pallomalli ei käy yhteen kirjassa esitettyjen esimerkkitapausten kanssa, ja lukuisat muut eliöryhmät sopivat määrittelyyn vielä huonommin.

Periaate, jonka mukaan risteytymisanalyysillä pystyttäisiin keräämään morfologialtaan samankaltaiset eliöt yhteen, on jo lähtökohtaisesti heikolla pohjalla. Vika on siinä, että perusryhmien rajat ovat osoitus isolaatiomekanismien kehittymisestä, eikä posttsygoottinenkaan isolaatio vaadi välttämättä suuria muutoksia eliössä. Esimerkiksi eräällä banaanikärpäslajilla 14 geenin muutos on vastuussa isolaatiosta.

Kissat

Kissat osoittavat selvästi morfologian ja isolaation erottamisen tärkeyden. Kirjassa tätä ryhmää ei kuitenkaan – tai ehkä juuri siitä syystä – käsitellä juuri lainkaan. Kissoista mainitaan koirien yhteydessä taulukon 3.6 kuvatekstissä:

”Eräs mahdollinen koiraeläinten sukujen taksonominen jaottelu. Yhdessä kissaeläinten kanssa ne muodostavat yläheimon. Kissat kuuluvat varmuudella eri perusryhmään. Mahdollisesti suuret kissat ja pienet kissat on myös sijoitettava eri perusryhmiin, koska niiden välillä ei koskaan ole havaittu risteymiä.” (s. 39)

Kirjassa yläheimo on ”koira- ja kissaeläimet”. Tarkempi taksonominen kuvaus on yläheimojen Caniformia ja Feliformia yhdistyminen vasta lahkotasolla. Tällöin otetaan huomioon koiraeläinten (Canidae) läheiset sukulaiset kuten karhut (Ursidae) ja kissaeläinten (Felidae) läheiset sukulaiset kuten sivettieläimet (Viverridae).

Kissaeläinten heimo jaetaan kahteen melko erilaiseen ryhmään eli pieniin kissoihin ja Pantherinae-alaheimon isoihin kissoihin. Heimoon kuuluu myös kummallekin ryhmälle melko kaukaisia sukulaisia kuten gepardi. Jaottelu perustuu mm. hyoidikaaren rakenteeseen ja kehräämiskykyyn. Ilman muutamaa hybridisaatioin yhdistävää lajia nämä ryhmät olisivat isoloituneita toisistaan lähinnä koon vuoksi (rakenteellinen isolaatio). Lisäksi mille tahansa yhdistävistä linkeistä kehittyvä isolaatiomekanismi aiheuttaisi kissaeläinten jakautumisen kahdeksi perusryhmäksi. Ainoa ”pieni kissa”, joka risteytyy isojen kissojen kanssa, on puuma. Se ei ole kuitenkaan geneettisesti lähempänä isoja kissoja, vaan on kehittynyt isoksi erillisessä kehityslinjassa. Leopardin lisäksi puuma on risteytettävissä ainakin oselotin kanssa.

(kuva 3.5)

Kuva 3.5. Eräiden kissojen risteytymistä viivoilla kuvaava taulukko. Myös hybridejä (pallot) on risteytetty eri lajien kanssa. Taustalla kesykissan (Felis domesticus) ja leijonan (Panthera leo) kallot.

Karhut ja koirat

Samantapainen tilanne on havaittavissa karhujen (esimerkiksi ruskeakarhu) ja puolikarhujen (esimerkiksi pesukarhu) tapauksessa. Nämä eläimet erottuvat toisistaan etologisesti ja fysiologisesti, mutta eritysesti kokonsa puolesta. Ryhmien välillä ei ole säilynyt rakenteen puolesta hybridisaatioyritystä kannattavaksi tekeviä muotoja, joten ne ovat isoloituneet peruuttamattomasti toisistaan. Myöskään isopandan ja silmälasikarhun ei oleteta risteytyvän varsinaisten karhujen heimon (Ursidae) lajien kanssa. Isopandalla on 42 kromosomia ja silmälasikarhulla 52 kromosomia, kun taas karhujen heimon edustajilla on 72 kromosomia.

Muutamat koiraeläinten heimon (Canidae) edustajat pystyvät kirjan mukaan risteytymään huomattavista kromosomaalisista eroista huolimatta. Koirilla (Canis lupus familiaris) on 78 kromosomia, kun taas ketuilla (Vulpes Vulpes) 38, mutta kirjassa mainitun, joskin vahvistamattoman tiedon mukaan ne ovat risteytyneet.

Kirjassa ehdotetaan, että risteymien puutteesta huolimatta klassisen taksonomian mukaisesti voi olettaa koiraeläinten muodostavan perusryhmän, vaikka todellisuudessa taksonomia ei lajitason yläpuolella kerro eikä sen pidäkään kertoa mitään risteytymiskyvystä, vaan luokittelu perustuu muihin, tarkempia tuloksia tuottavien ominaisuuksien perusteella tehtävään analyysiin.

Näiden esimerkkitapausten jälkeen on vaikea uskoa tekijöiden itsekään pitävän perusryhmäkäsitettä muusta kuin tautologisesti risteytymiskyvystä kertovana mallina.


Yhteenveto

1. Perusryhmäkäsite on käytännössä riippuvainen morfologisesta tarkastelusta, jota tekijät pitävät subjektiivisena (banaanikärpänen).
2. Luonnossa ei ole morfologialtaan selvärajaisia perusryhmiä. Toisin sanoen morfologisesti samankaltaisten ryhmien kaikki lajit eivät ole välttämättä suoran tai epäsuoran risteytyksen kautta yhteydessä (esimerkiksi sorsat), eikä hybridisaatioraja näy merkittävänä hyppynä morfologisessa hierarkiassa (esimerkiksi kanat).
3. Risteytymispotentiaali kertoo isolaatiomekanismien kehittymisestä, eikä tuota yhtenevää rajaa muihin ominaisuuksiin perustuvan fylogeneettisen tarkastelun kanssa (banaanikärpänen, kissat).