Näin pääsiäispyhien aikaan tällainen vanha syntisäkkikin hiljentyy ajattelemaan niitä parin vuosituhannen takaisia tapahtumia, joiden vuoksi me pääsiäistä vietämme. Juutalaisille pääsiäinen – pesah – on toki paljon vanhempaa perua. Sitä vietetään Egyptin orjuudesta pääsemisen muistoksi. Sitä juhlaa viettämäänhän myös Jeesus tuli Jerusalemiin, jossa sitten joutui ristiinnaulituksi.
Olen ollut vuosia molempien pääsiäisten – juutalaisten ja kristittyjen – tapahtuma-alueilla, neljä pääsiäistäkin siellä viettänyt. Olen saanut myös käydä niiden lukuisilla tapahtumapaikoilla.
Mutta tämän pääsiäisen olin kotonani. Pitkänäperjantaina katselin tv:sta Iisalmen Pyhän Ristin kirkosta lähetetyn jumalanpalveluksen. Myös luin Uudesta testamentista Matteuksen evankeliumin 26.luvun, jossa mm. puhutaan Pietarista hiilivalkealla. ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät”, ennusti Jeesus Pietarille, ja niin hän teki, ja itki sitten katkerasti.
Se palautti mieleeni Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäynneistämme jo 1957 tekemän kirjan ”Kuin Pietari hiilivalkealla”. Olen sen lukenut, mutta itselläni sitä kirjaa ei enää ole. Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio tekivät samasta teemasta viime syksynä kirjan ”Kansakunnan sijaiskärsijät”. Sen lueskelin jo joulunpyhien aikana ja otin nyt taas esille tuon em. teeman vuoksi.
Paikkansapitävä on myös Lehtisen ja Rautkallion kirjan nimi, mutta Soinin kirjan nimi viittaa siihen, josta nyt aion hieman puhua:
Totuus on, että Urho Kekkonen oli jo sotasyyllisyysoikeudenkäyntien käynnistämisessä aktiivinen toimija. Hän toimi Zdanovin sanansaattajana Paasikivelle, joka jurnutti vastaan ja yritti estää ”oikeudenkäynnin”. Kekkonen oli innokas saattamaan tuomiolle miehet, jotka olivat olleet häntä maltillisempia sotaa edeltäneessä ja vielä talvisodan aikaisessa ja jatkosodankin alkuajan politiikassa.
Kekkonen ilmeisesti pelkäsi, että neuvostojohto hyvin muistaa hänen vanhat puheensa, ja että sille ei olisi kylliksi tuo hänen täydellinen käännöksensä sodan lopputuloksen jo alkaessa olla selvä. Kekkonen tiesi neuvostojohdon tajuavan, että hänet esti toteuttamasta uhoavia puheitaan ainoastaan se, ettei hänellä ollut suurta roolia sodan aikana.
Yksi suuri pelonaihe Kekkosella oli hänen päivänsankaria ylistävä puheensa Väinö Tannerille tämän 60-vuotispäivänä 12.3.1941. Olihan Tanner Neuvostoliiton nimeämä ykkössyyllinen, ja tämän Kekkonen oli todennut olevan suuri suomalainen valtiomies, jonka ansiosta Suomen työväenliike oli takaamassa kansamme itsenäisyystahtoa, sen jatkuvaa säilymistä ja lujittumista. Siis asioita, josta neukut Tanneria kiivaimmin syyttivät!
Kekkosella oli siis kylliksi omakohtaisia syitä olla niin avulias ja jopa aloitteellisesti aktiivinen ”sotasyyllisten” saattamisessa tuohon oikeudenkäyntifarssiin ja myötävaikuttaessaan oikeudenkäyntiin ja myös ”syyllisten” puolustuksen julkisuuteen pääsyn estämiseen..
Moniin mainitsemiini lähteisiin perustuen olen puhunut Kekkosen roolista tässäkin asiasta monta kertaa ja niin paljon, että luulen sen olevan asiasta sapienti sat, eli viisaalle kylliksi. Tuota Plautuksen sanontaahan Kekkonenkin joskus käytti.
Rehellisyyden nimissä on tuotava esiin myös Paasikivestä tässä asiassa tietämäni kielteinen, jonka olen näihin asti sivuuttanut varmaan siksi, että arvostan häntä suuresti ja hyvin perustein monissa muissa asioissa. Paasikivi tosin ensin yritti ensin tehdä kaikkensa, jottei tuota farssioikeudenkäyntiä tulisi. Mutta jouduttiinhan siihen, kun Zdanov Kekkosen ja Leinon tukemana painoi päälle. Silloin Paasikivikin rupesi pelkäämään, että hänet vedettäisiin prosessiin hänen entisten puheittensa vuoksi.
Todistuskappaleita hänen ”Saksan suuntauksen” kannatuspuheista oli riittävästi. Paasikiven Moskovasta 1940-41 Rytille lähettämät henkilökohtaiset kirjeet sisälsivät toiveita ”Saksan siipien suojaan pääsemiseksi”, ja toteamuksia, että ”oltakoon Saksan nykyjohdosta mitä mieltä tahansa, on se tuhat kertaa parempi kuin Venäjän. Sen alle joutuminen olisi meille kuolema.”
Paasikivi toivoi Saksan voittoa jo tammikuussa 1941, koska hänen näkemyksensä mukaan muuten Euroopan tuho olisi edessä. ”Jos Saksa häviää, se tietää yleistä bolshevisointia. Ensimmäisten joukossa meidän maamme tuhoa”, kirjoitti Paasikivi.
Erityisen huolissaan Paasikivi oli siitä, että hänen jo kirjoittamansa ja hänen pitämäkseen aiottu radiopuhe Leningradin kukistumisen johdosta olisi päässyt julkisuuteen. Lehtisen-Rautkallion kirjassa tuo Yleisradion arkistoissa oleva puhe on kokonaan. Näytteeksi tässä sen alkukappale:
”Kansalaiset!
Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä.”
Ryti ensin ajattelikin käyttää puolustuksessaan myös Paasikiven välirauhan- ja sodanaikaisia lausuntoja asioista, joista häntä syytettiin, ja siihen kehotti häntä myös hänen puolustusasianajajansa Hjalmar Procopé. Todellisena isänmaan ystävänä Ryti ei kuitenkaan halunnut tuottaa vaikeuksia maan johdolle ja luopui aikeestaan. Muut syytetyt myös toivoivat hänen niin tekevän.
Procopé kuitenkin puolusti Rytiä rohkeasti ja toi esille Neuvostoliiton syyllisyyttä sotiin. Se sai Zdanovin kerta kaikkiaan julmistumaan ja Kekkosen täytyi ottaa ohjat, jotta vastahakoinen Paasikivi ja ennen muuta Procopé saatiin järjestykseen. Zdanov välitti Kekkosen kautta oikeudelle jyrkän ukaasin, että vihjaaminenkin Neuvostoliiton syyllisyyteen talvisodankaan syttymisessä ei jäisi vaille vakavia seuraamuksia.
Zdanov pyrki aina puhumaan Stalinin nimissä, jonka täytyi huvittaa Kekkosta, jolla oli ystävänsä huippuagentti kenraali Jelisejevin (Sinitsyn) kautta suora yhteys Moskovaan, ja sitä kautta tiesi, että Stalin ja jopa Molotovkin jarruttelivat liian innokkaana pitämäänsä Zdanovia. Jelisejev halveksi Zdanovia mm. siksi, että tämä ”pehmeyttään” oli antanut Paasikivestä tulla Suomen pääministerin, vaikka hänen ehdokkaansa jo silloin oli Kekkonen.
Rytin puolustuspuhe ”riisuttunakin” kuitenkin sisälsi asioita, jotka hermostuttivat Paasikiveä. Ei siis ihme, että hän varsin helposti suostui Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon välittämään Zdanovin tiukkaan vaatimukseen, että puolustuksen puheenvuoroja ei saa julkaista lehdissämme. Tällä kertaa Zdanovin sanansaattajana ei ihme kyllä ollut Urho Kekkonen.
Eräät lehdet olivat jo ehtineet julkaista Rytin puolustuspuheet. Ne lehdet takavarikoitiin kiireellä. Helsingin Sanomat oli saanut julkaisukiellon ajoissa ja ilmoitti asiasta asiasta:
”Helsingin Sanomat, joka on pyrkinyt antamaan lukijoilleen mahdollisimman täydellisen ja puolueettoman kuvan sotasyyllisoikeudenkäynnin kulusta, on estetty syistä, jotka eivät ole lehdestä riippuvaisia, selostamasta pres. Rytin puolustuspuhetta”.
Yövuorossa toiminut faktori Johan Nertamo oli kuitenkin ehtinyt ottaa oikovedoksen Rytin puolustuspuheesta ja se päätyi HS:n lehtipainon seinälle. Siitä otettuja kopioita myytiin pimeästi lehtikioskeilla hintaan 15 mk/kpl, ja kauppa kävi! Surullista asiassa on sekin, että ”palkkiokseen” rohkeasta työstään Rytin puolustusasianajaja Hjalmar Procopé menetti sitten uransa ja asemansa.
No, onneksi nuo Rytin kuten Tannerinkin puolustuspuheet ovat kuitenkin säilyneet historiantutkimukselle ja esitetään kokonaisuudessaan mm. Lehtisen-Rautkallion kirjassa. Ne ovat niin perusteluja ja vaikuttavia, että niistä yksistään voisi laatia jutun tännekin, ja saatan sen joskus myös tehdä, mutta tämä riittäköön tällä kertaa.
Valtaosa suomalaisista on aina pitänyt noita ”sotasyyllisiä” marttyyreina ja ymmärtänyt, että he kantoivat myös Paasikiven ja Kekkosen ”synnit. Paasikivellä varmasti oli huono omatunto asiasta, ja niin hän sitten melko pian armahti nuo itsekin syyttöminä pitämänsä miehet.
Mutta kauan saatiin odottaa, ennen kuin valtiojohtomme noiden miesten syyttömyyden virallisesti tunnusti. Vasta presidentti Mauno Koivisto vuonna 1994 esitti julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Silloin hän myös totesi, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”.
- - -
Kävin pääsiäispäivän messussa kauniissa kotikirkossani, Pakilan Hyvän Paimenen kirkossa. Messun johtanut pastori Anita Ahtiainen veti pitkän tilaisuuden upeasti ilman yhtään paperia. Risuista tehtyä ristinpuuta kukkasin koristellessaan tuo pieni, pyöreä nainen, äidillisen lempeyden perikuva, puhui niin kauniisti anteeksiannosta ja sen merkityksestä, että se ”kolahti” minuunkin.
Mielestäni voimme ymmärtää niin Kekkosen kuin Paasikivenkin tukalan aseman tuossa sotasyyllisyysasiassa ja antaa heille anteeksi käyttäytymisensä. Mutta totuus meidän on tuostakin asiasta hyvä tuntea, sillä Mestarimme mukaan ”totuus tekee teidät vapaiksi”. Sitä ei voida hyväksyä, että jotkut asioita vääristelemällä yrittävät tehdä syyllisiä noista kansakuntamme sijaiskärsijöistä, jotka joutuivat kärsimään myös Paasikiven ja Kekkosen puolesta, ja nämä puolestaan joutuivat olemaan ”kuin Pietari hiilivalkealla”.
Olen ollut vuosia molempien pääsiäisten – juutalaisten ja kristittyjen – tapahtuma-alueilla, neljä pääsiäistäkin siellä viettänyt. Olen saanut myös käydä niiden lukuisilla tapahtumapaikoilla.
Mutta tämän pääsiäisen olin kotonani. Pitkänäperjantaina katselin tv:sta Iisalmen Pyhän Ristin kirkosta lähetetyn jumalanpalveluksen. Myös luin Uudesta testamentista Matteuksen evankeliumin 26.luvun, jossa mm. puhutaan Pietarista hiilivalkealla. ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät”, ennusti Jeesus Pietarille, ja niin hän teki, ja itki sitten katkerasti.
Se palautti mieleeni Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäynneistämme jo 1957 tekemän kirjan ”Kuin Pietari hiilivalkealla”. Olen sen lukenut, mutta itselläni sitä kirjaa ei enää ole. Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio tekivät samasta teemasta viime syksynä kirjan ”Kansakunnan sijaiskärsijät”. Sen lueskelin jo joulunpyhien aikana ja otin nyt taas esille tuon em. teeman vuoksi.
Paikkansapitävä on myös Lehtisen ja Rautkallion kirjan nimi, mutta Soinin kirjan nimi viittaa siihen, josta nyt aion hieman puhua:
Totuus on, että Urho Kekkonen oli jo sotasyyllisyysoikeudenkäyntien käynnistämisessä aktiivinen toimija. Hän toimi Zdanovin sanansaattajana Paasikivelle, joka jurnutti vastaan ja yritti estää ”oikeudenkäynnin”. Kekkonen oli innokas saattamaan tuomiolle miehet, jotka olivat olleet häntä maltillisempia sotaa edeltäneessä ja vielä talvisodan aikaisessa ja jatkosodankin alkuajan politiikassa.
Kekkonen ilmeisesti pelkäsi, että neuvostojohto hyvin muistaa hänen vanhat puheensa, ja että sille ei olisi kylliksi tuo hänen täydellinen käännöksensä sodan lopputuloksen jo alkaessa olla selvä. Kekkonen tiesi neuvostojohdon tajuavan, että hänet esti toteuttamasta uhoavia puheitaan ainoastaan se, ettei hänellä ollut suurta roolia sodan aikana.
Yksi suuri pelonaihe Kekkosella oli hänen päivänsankaria ylistävä puheensa Väinö Tannerille tämän 60-vuotispäivänä 12.3.1941. Olihan Tanner Neuvostoliiton nimeämä ykkössyyllinen, ja tämän Kekkonen oli todennut olevan suuri suomalainen valtiomies, jonka ansiosta Suomen työväenliike oli takaamassa kansamme itsenäisyystahtoa, sen jatkuvaa säilymistä ja lujittumista. Siis asioita, josta neukut Tanneria kiivaimmin syyttivät!
Kekkosella oli siis kylliksi omakohtaisia syitä olla niin avulias ja jopa aloitteellisesti aktiivinen ”sotasyyllisten” saattamisessa tuohon oikeudenkäyntifarssiin ja myötävaikuttaessaan oikeudenkäyntiin ja myös ”syyllisten” puolustuksen julkisuuteen pääsyn estämiseen..
Moniin mainitsemiini lähteisiin perustuen olen puhunut Kekkosen roolista tässäkin asiasta monta kertaa ja niin paljon, että luulen sen olevan asiasta sapienti sat, eli viisaalle kylliksi. Tuota Plautuksen sanontaahan Kekkonenkin joskus käytti.
Rehellisyyden nimissä on tuotava esiin myös Paasikivestä tässä asiassa tietämäni kielteinen, jonka olen näihin asti sivuuttanut varmaan siksi, että arvostan häntä suuresti ja hyvin perustein monissa muissa asioissa. Paasikivi tosin ensin yritti ensin tehdä kaikkensa, jottei tuota farssioikeudenkäyntiä tulisi. Mutta jouduttiinhan siihen, kun Zdanov Kekkosen ja Leinon tukemana painoi päälle. Silloin Paasikivikin rupesi pelkäämään, että hänet vedettäisiin prosessiin hänen entisten puheittensa vuoksi.
Todistuskappaleita hänen ”Saksan suuntauksen” kannatuspuheista oli riittävästi. Paasikiven Moskovasta 1940-41 Rytille lähettämät henkilökohtaiset kirjeet sisälsivät toiveita ”Saksan siipien suojaan pääsemiseksi”, ja toteamuksia, että ”oltakoon Saksan nykyjohdosta mitä mieltä tahansa, on se tuhat kertaa parempi kuin Venäjän. Sen alle joutuminen olisi meille kuolema.”
Paasikivi toivoi Saksan voittoa jo tammikuussa 1941, koska hänen näkemyksensä mukaan muuten Euroopan tuho olisi edessä. ”Jos Saksa häviää, se tietää yleistä bolshevisointia. Ensimmäisten joukossa meidän maamme tuhoa”, kirjoitti Paasikivi.
Erityisen huolissaan Paasikivi oli siitä, että hänen jo kirjoittamansa ja hänen pitämäkseen aiottu radiopuhe Leningradin kukistumisen johdosta olisi päässyt julkisuuteen. Lehtisen-Rautkallion kirjassa tuo Yleisradion arkistoissa oleva puhe on kokonaan. Näytteeksi tässä sen alkukappale:
”Kansalaiset!
Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä.”
Ryti ensin ajattelikin käyttää puolustuksessaan myös Paasikiven välirauhan- ja sodanaikaisia lausuntoja asioista, joista häntä syytettiin, ja siihen kehotti häntä myös hänen puolustusasianajajansa Hjalmar Procopé. Todellisena isänmaan ystävänä Ryti ei kuitenkaan halunnut tuottaa vaikeuksia maan johdolle ja luopui aikeestaan. Muut syytetyt myös toivoivat hänen niin tekevän.
Procopé kuitenkin puolusti Rytiä rohkeasti ja toi esille Neuvostoliiton syyllisyyttä sotiin. Se sai Zdanovin kerta kaikkiaan julmistumaan ja Kekkosen täytyi ottaa ohjat, jotta vastahakoinen Paasikivi ja ennen muuta Procopé saatiin järjestykseen. Zdanov välitti Kekkosen kautta oikeudelle jyrkän ukaasin, että vihjaaminenkin Neuvostoliiton syyllisyyteen talvisodankaan syttymisessä ei jäisi vaille vakavia seuraamuksia.
Zdanov pyrki aina puhumaan Stalinin nimissä, jonka täytyi huvittaa Kekkosta, jolla oli ystävänsä huippuagentti kenraali Jelisejevin (Sinitsyn) kautta suora yhteys Moskovaan, ja sitä kautta tiesi, että Stalin ja jopa Molotovkin jarruttelivat liian innokkaana pitämäänsä Zdanovia. Jelisejev halveksi Zdanovia mm. siksi, että tämä ”pehmeyttään” oli antanut Paasikivestä tulla Suomen pääministerin, vaikka hänen ehdokkaansa jo silloin oli Kekkonen.
Rytin puolustuspuhe ”riisuttunakin” kuitenkin sisälsi asioita, jotka hermostuttivat Paasikiveä. Ei siis ihme, että hän varsin helposti suostui Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon välittämään Zdanovin tiukkaan vaatimukseen, että puolustuksen puheenvuoroja ei saa julkaista lehdissämme. Tällä kertaa Zdanovin sanansaattajana ei ihme kyllä ollut Urho Kekkonen.
Eräät lehdet olivat jo ehtineet julkaista Rytin puolustuspuheet. Ne lehdet takavarikoitiin kiireellä. Helsingin Sanomat oli saanut julkaisukiellon ajoissa ja ilmoitti asiasta asiasta:
”Helsingin Sanomat, joka on pyrkinyt antamaan lukijoilleen mahdollisimman täydellisen ja puolueettoman kuvan sotasyyllisoikeudenkäynnin kulusta, on estetty syistä, jotka eivät ole lehdestä riippuvaisia, selostamasta pres. Rytin puolustuspuhetta”.
Yövuorossa toiminut faktori Johan Nertamo oli kuitenkin ehtinyt ottaa oikovedoksen Rytin puolustuspuheesta ja se päätyi HS:n lehtipainon seinälle. Siitä otettuja kopioita myytiin pimeästi lehtikioskeilla hintaan 15 mk/kpl, ja kauppa kävi! Surullista asiassa on sekin, että ”palkkiokseen” rohkeasta työstään Rytin puolustusasianajaja Hjalmar Procopé menetti sitten uransa ja asemansa.
No, onneksi nuo Rytin kuten Tannerinkin puolustuspuheet ovat kuitenkin säilyneet historiantutkimukselle ja esitetään kokonaisuudessaan mm. Lehtisen-Rautkallion kirjassa. Ne ovat niin perusteluja ja vaikuttavia, että niistä yksistään voisi laatia jutun tännekin, ja saatan sen joskus myös tehdä, mutta tämä riittäköön tällä kertaa.
Valtaosa suomalaisista on aina pitänyt noita ”sotasyyllisiä” marttyyreina ja ymmärtänyt, että he kantoivat myös Paasikiven ja Kekkosen ”synnit. Paasikivellä varmasti oli huono omatunto asiasta, ja niin hän sitten melko pian armahti nuo itsekin syyttöminä pitämänsä miehet.
Mutta kauan saatiin odottaa, ennen kuin valtiojohtomme noiden miesten syyttömyyden virallisesti tunnusti. Vasta presidentti Mauno Koivisto vuonna 1994 esitti julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Silloin hän myös totesi, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”.
- - -
Kävin pääsiäispäivän messussa kauniissa kotikirkossani, Pakilan Hyvän Paimenen kirkossa. Messun johtanut pastori Anita Ahtiainen veti pitkän tilaisuuden upeasti ilman yhtään paperia. Risuista tehtyä ristinpuuta kukkasin koristellessaan tuo pieni, pyöreä nainen, äidillisen lempeyden perikuva, puhui niin kauniisti anteeksiannosta ja sen merkityksestä, että se ”kolahti” minuunkin.
Mielestäni voimme ymmärtää niin Kekkosen kuin Paasikivenkin tukalan aseman tuossa sotasyyllisyysasiassa ja antaa heille anteeksi käyttäytymisensä. Mutta totuus meidän on tuostakin asiasta hyvä tuntea, sillä Mestarimme mukaan ”totuus tekee teidät vapaiksi”. Sitä ei voida hyväksyä, että jotkut asioita vääristelemällä yrittävät tehdä syyllisiä noista kansakuntamme sijaiskärsijöistä, jotka joutuivat kärsimään myös Paasikiven ja Kekkosen puolesta, ja nämä puolestaan joutuivat olemaan ”kuin Pietari hiilivalkealla”.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kyllä johtohenkilöitä olisi pitänyt tuomita sotasyyllisinä enemmän. Euroopan ja Britannian tahdon malliin. Lisänä Amerikan tahto.
Onhan sanomattakin selvää, että suomalaiset politikot eivät olleet puhtoisia pulmusia edes talvisodan aattona.
Nationalisteja viimeisen päälle. Kansallinen häpeä tästä porukasta lankesi päällemme vielä 50-luvulla.
Tottakai.
Miltähän Suomi näytti parikymmentä vuotta ulkoapäin katsottuna. Euroopasta. Sivistyneestä maailmasta katsottuna.
30-luvulla Suomessa oli oikeasti sotilasdiktatuuri suojeluskuntineen. Espanjan malliin.
Onneksi hävisimme sodan. Kansa on voinut olla siitä tyytyväinen. Vuosikymmenet.
Varmaan sama typerys, joka provoilee vähän alempana sotaveteraaneillemme.
H-tin harmi, ettei sun isäsi kaatunut sodassa. Suomi vailla sinua olisi vielä hitusen nykyistäkin parempi paikka.
Tuskinpa isänsä sodassa, ainakaan Suomen puolella.
Eiköhän nämä ominaisuudet ole periytyviä.
sun tyhmyytes... Sitä kun ei voi estää...
Älä tee jälkikasvua, säästä meitä...
...ovat kantakirja-joukkoa: Jäsenkirja voi olla suvussa jo kolmannessa polvessa.
Mä luulin et sä oot viimeinen sellainen...
Taikka pistetään sut Sipiriaan.
mutta älä pelkää, ette pääse valtaan.
Mä taidan viedä sut henkilökohtaisesti saunan taa ja ...
...täytyy sanoa, että on täällä joskus ollut älykkäämpääkin keskustelua.
Mutta ehkäpä kaikki historiasta oikeasti kiinnostuneet, siitä jotain lukeneet ja lukemaansa myös pohtineet ovat vielä pääsiäislomilla.
Sorry vaan, toistamiseen, mutta tähänastiset puheenvuorot eivät anna aihetta kommentoinnilleni.
Kiitos kuitenkin kaikille "alustukseni" lukeneille (kuinkahan moni sen itse asiassa luki?) ja toivoen tänne jo huomenna enemmän niitä, joita nuokin tapahtumat kuten historia yleensäkin kiinnostavat, toivottelen teille Hyvää Yötä!
En minäkään jaksanut lukea sinun pitkää jaaritteluasi Kekkosesta, Raamatusta ja Rautkalliosta. Eikö keskustelupalstalla pitäsi esittää asiat, kysymykset lyhyesti. Jos tyhmiä kysyy saa tyhmiä vastauksia.
Minä hiljennyn sen edessä ihan kuin myös ajatellessani Paasikiven ja Kekkosen asemaa tilanteessa, josta Korhonen puhuu.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015693799
Jorma Koon mukavan alustuksen pohjalta tulee mieleen esittää pieni anekdootti Sodankylän kirkkoherra Yrjö Aittokallion saarnoista 1940-luvun lopulta. Isäni oli niitä kuunnellut ja hän muisteli minulle erityisesti jumalanpalvelukseen liittyvää esirukousta. Jumalanpalveluksen kaavaan kuului silloin ja kuuluu nykyisinkin esirukous, jossa pyydetään Jumalan siunausta tasavallan presidentille, maan hallitukselle, eduskunnalle, oikeuslaitokselle jne. Rovasti Aittokallio lisäsi säännönmukaisesti esirukoukseen pyynön sotasyyllisinä tuomittujen siunaamisesta jotensakin tähän tapaan: " Siunaa myös niitä kansamme itsenäisyydestä vastanneita, jotka nyt syyttöminä sijaiskärsijöinä viruvat vankilassa."
Tällaista oli sen ajan kirkonmenoissa!
Kiitos mieltäni lämmittäneestä anekdootistasi!
Olisikohan Aittokallio ollut Sodankylän kirkkoherrana vielä 1954-55, jolloin olin metsäharjoittelijana Lapissa, ja talven 54-55 pohjoismaiden suurimmalla savotalla Kittilän Kuolavaarassa, Tepsan kylästä pohjoiseen, siis lappilaisittain lähellä Sodankylää, jossa joskus myös kävin. Muistelen vain kuulleeni tuon nimen sikäläisten kertomuksissa hyvin myönteisessä mielessä.
..., Lehtisen ja Rautakkion porukka, joita KKK suuresti ihailee ja lainaa.
Sotasyyllisten tuomitseminen oli määrätty rauhansopimuksessa. Kekkonen ja Paasikivi panivat asian toimeen Suomessa hyvin siististi, vain muutamia tuomittiin lyhyehköihin vankeusrangaistuksiin. Jos emme olisi itse hoitaneet asiaa, olisivat venläiset vieneet väkeä tuomittavaksi Venäjälle tai Nyrnbergiin. Siellä kuolemantuomio oli hyvin yleinen.
Kun olimme sodassa joutuneet N-liiton etupiiriin, olivat Paasikivi ja Kekkonen tajunneet, että nyt pitää ryhtyä harjoittamaan ystävällistä ja venäläisissä luottamusta herättävää politiikkaa. Siihen kuului sotasyyllisyysjutun hoitaminen.
Kyllähän asia ymmärrettiin jo silloin, että tuomitut olivat sijaiskärsijöitä. Eivät he olleet syyllistyneet oikeasti tuomittaviin rikoksiin, mutta olivat vain höyrähtäneet kansakunnan poliittisina johtajina sotaintoiluun, josta sodassa hävinneet joutuvat usein kärsimään. Nämä tuomitut antoivat näin oman panoksensa kansakunnan hyväksi. Sadat tuhannet olivat sen antaneet rintamlla, jossa monet menettivät henkensä tai saivat pysyvän sotavamman.
On naurettavaa väittää, että Kekkonen ja Paasikivi järjestivät "oikeudenkäynnin" peittääkseen omat syntinsä. Kumpikaan ei ollut sodanaikana merkittävässä poliittisessa tehtävässä.
Olen muuten lukenut äskettäin julkaistun Ohto Mannisen ja Kauko Rumpusen toimittaman "Risto Rydin päiväkirjat 1940-1944. Kyllä siitä käy ilmi, miten innokkaita Suomen herrat Rydin ja Tannerin johdolla olivat käymään hyökkäyssotaa Natsi-Saksan
aseveljenä Neuvostoliittoon. Kuten yllä sanoin, eivät he varsinaista rikosta tehneet.
Vain sotarikolliset määrättiin tuomitsemaan rauhansopimuksessa. Sotasyyllisten tuomitsemisesta eri maissa liittoutuneilla oli vain periaatteellinen yksimielisyys keskenään.
Kekkonen, Tuomioja ja Leino juonivat Zhdanovin kanssa asiasta ja tarjosivat ratkaisua. Zhdanov esiti asian Stalinille heidän ideanaan.
...olet niin yksisilmäinen kepu-uskovainen, jonka ajatusmaailma torjuu kaiken hiemankin kielteisen niin kepusta kuin Kekkosestakin, vaikka sitä miten vakuuttaviin todisteisiin perustuen esitettäisiin. Kuten nytkin tein.
Tuossa Lehtisen ja Rautkallion kirjassa jokainen tieo on dokumentein, usein jopa asiakirjojen valokopioin todistettu. Siinä ei ole mitään "väitteitä", kuten sinulla, vaan nimenomaan tietoa.
Mutta silti voisit huoletta kirjan lukea, sillä uskosi on niin vahva, että sitä ei mikään tieto murra. Jos Kekkonen vielä eläisi ja tekisi edessäsi niitä kaikkia tekojaan (neukkujen kanssa, naisten kanssa, ryyppyseuroisaan), joista muistelijat ja historiantutkijat ovat kertoneet ja minäkin olen niistä hieman täällä kertoillut, niin sinä et varmaan uskoisi silmiäsi ja korviasi, vaan selittäisit jälkeenpäin vain nähneesi pahaa unta.
Mutta tuollaiset Rytin päiväkirjat, joiden tosistusvoimaisuuden jo monet historiantutkijat ovat todenneet kyseenalaisiki, otat kyllä vahvoina todisteina niiltä osin, jotka pystyt pahantahtoisuudessasi kääntämään noita tosiasiallisia isänmaan ystäviä ja pelastajia vastaan ja lähinnä oman etunsa vuoksi isänmaan asian vaarantaneille myönteisiksi.
Minusta lähinnä sinun laillasi ajattelevat ja sellaisiin tarkoitusperiin pyrkivät ovat surkimuksia, eivät Lipponen, Lehtinen, Rautkallio ja muut, jotka arvostavat suuresti noita Kekkosen ja kumppaneiden "sotasyyllisiä", koska isänmaan asia - myös sen todenmukainen historia - on heille tärkeä.
Kuten se on myös presidentti Mauno Koivistolle, josta avauksessani totesin seuraavan:
>> Vasta presidentti Mauno Koivisto vuonna 1994 esitti julkisen anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Silloin hän myös totesi, että ”kaikki ratkaisut, joita Suomen sodanaikainen johto teki, olivat oikeita”.
...väärää todistusta Sakari Tuomiojasta, En muista mistään lukeneeni, että Tuomioja olisi mitenkään ollut mukana noissa vaiheissa, sillä vaikka hän Suomen Pankin pääjohtajuutensa (1944-55) ohella olikin ensin toisena ja sitten ensimmäisenä valtiovarainministerinä muutamia vuosia 1944 alkaen, eivät nuo sotasyyllisyysasiat kuuluneet hänen postiinsa.
Ja miksi olisi sellaisiin sotkeutunut tuo edistyspuolueen jäsen, myöhempi arvostettu diplomaatti mm. suurlähettiläänä Lontoossa ja Kyproksen kriisin sovittelijana, josta olisi saattanut tulla YK:n pääsihteeri, jos olisi saanut elää kauemmin.
Kekkonen, Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen olivat ne aktivistit, jotka toimivat Zdanovin innokkaina apureina. Toki he tukea saivat monilta muiltakin. Äänestyksissä sotasyyllisten syytteeseenpanosta sekä vapaalle jalalle päästettyjen vangitsemisesta oikeudenkäynnin ajaksi valvontakomission vaatimusten puolesta äänestivät kaikki SKDL:n edustajat, monet maalaisliittolaiset (kekkoslaiset), sosialidemokraateista ainoastaan Hakala, kokoomuslaisista ja edistysläisistä ei yksikään.
Yllättävää kyllä, ruotsalaisissa oli useita vaatimuksia tukeneita. On nuo kaikki lueteltu eri yhteyksissä myös tuossa Lehtisen-Rautkallion krjassa, mutta ei ole tarpeen tässä vetää nimiä esiin. Tuomioja ei kuitenkaan ole kertaakanna heidän joukossaan.
- - -
Tuo, mitä kerrot rauhansopimuksesta, on ihan totta. "Sotasyyllisten" oikeuteen vetäminenhän tuli vain neukkujen vaatimuksesta, ja oli jo omiemme (Kekkonen, Leino, Kuusinen) toimesta edennyt niin pitkälle, että se tuli kiusallisena yllätyksenä englantilaisille. Siitäkin myös tuossa mainitussa kirjassa kerrotaan enemmän.
Rautkallio-Lehtisen mukaan Tuomioja oli jo aikaisin Kekkosen kanssa juonimassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kotimaisin voimin. Mistä on kysymys, kun kerran kirjassa kerrotaan selkeästi Tuomiojan ja Kekkosen ja Leinon ja Hillilän vierailuista Zhdanovin luona ja innokkaasta sotasyyllisyysehdottelusta? Miksi unohdat Tuomiojan kannan asioihin?
...todetaan, että Sakari Tuomiojalla oli uskottavuutta itään päin sekä Urho Kekkosen ystävänä että Hella Vuolijoen vävynä, ja mainitaan sekin, että hän oli Kekkosen, Leinon ja Hillilän mukana Zdanovin luona ja että sen käynnin jälkeen he olivat sitä mieltä, että välirauhansopimuksen toteuttaminen ei heidän mielestään sujunut niin nopeasti kuin pitäisi.
Kirjasta löytyy kyllä merkintöjä myös siitä, että Tuomioja olisi ollut Kekkosen ja Leinon vanavedessä aktiivisesti vaikuttamassa välirauhansopimuksen toteuttamisen kiirehdintään myös siten, että neukkujen vaatimat sotaan syylliset tulee selvittää, mutta kun sitten asetettiin Eirik Hornborgin komitea asiaa tutkimaan ja se antoi lausuntonsa, Tuomioja nähdäkseni tyytyi siihen. Sen mukaanhan mitään "sotasyyllisiä" ei olisi ollut.
Mutta Kekkonen, Leino ja muut kommunistit - kuten tietysti Zdanov ja muut neukut - vain hurjistuivat tuosta komitean mietinnöstä ja esittivät entistä tiukempia vaatimuksia päistä pölkyille.
Ei Tuomiojan nimeä näe enää niiden joukossa, jotka äänesivät sotasyyllisyysasian käsittelyn eri vaiheissa venäläisten toivomalla tavalla. Niihin kuuluivat vain kaikki SKDL:n edustajat, melko paljon maalaisliittolaisia (kekkoslaiset) ja yllättävän paljon ruotsalaisia ja sosialidemokraateista vain Hakala.
Se, että luopuu osallisuudesta jatkettuun maanpetokseen, ei poista syyllisyyttä jo tehdyiltä maanpetoksilta.
Kannattaa muistaa myös, että Leningradilla oli legitiimejä turvallisuusintressejä.
Minua on häirinnyt tuo ilmaisu, jota J.K Paasikivi käytti. Sana legitiimi tuo käsittääkseni ensijaisesti mieleen sanajohdannaisena laillisen ja legitiimin käsitän tarkoittavan laillista. Kansainvälisen oikeuden mukaista ei liene tuolloinkaan ollut aluevaatimuksen toteuttaminen sodalla. Paasikiven sanavalinta on epäonnistunut, sillä hän todennäköisesti tarkoitti intressien olevan oikeutettuja, mutta eivät laillisia. Sanalle legitiimi on epäonnistuneesti luotu merkitystä "oikeutettu" Korjatkaa jos olen väärässä!
Pienehkö sivistyssanakirja:
"legitiimi laillinen; oikeutettu ¶ Sana tarkoittaa periaatteessa laillista, laillisesti oikeutettua. Sitä on käytetty myös tarkoittamassa sellaista, jonka oikeutusta ei voi kiistää."
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/siv/sanatl.html
Ei tuollainen oikeus voi olla mitenkään legitiimi, eli laillinen. Jos olisi, siihen perustuen voisivat esim. slovakit vaatia nyt Itävaltaa siirtämään rajaansa kauemmaksi, sillä Slovakian pääkaupunki Bratislava on Tonavan rannalla ja heti toisella rannalla alkaa Itävalta.
Tai Uruguayn pääkaupunki Montevideo on La Plata joen rannalla sen suistossa, ja heti toisella rannalla on Argentiina ja sen pääkaupunki Buenos Aires. Kummalla niistä on legitiimi oikeus vaatia toista vetäytymään kauemmas?
Jos tuolle linjalle lähdetään, niin voidaan kysyä, eikö tuossa asiassa pienen ja heikomman kansan oikeus olisi legitiimimpi kuin suuren ja voimakkaan? Eikö paremminkin olisi ollut oikeutettua Suomen vaatia Neuvostoliittoa vetämään rajaansa kauemmas, kun sen takana oleva sotilasmahti uhkasi silloin toiseksi suurinta kaupunkiamme Viipuria?
On turha yrittää sanataiteilulla muuttaa asiaa muukis kuin mitä se oli. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen valloittaakseen maamme ja liittääkseen sen itseensä. Siihen se katsoi itsellään olevan oikeuden tsaarin-Venäjän perillisenä. Vaikka siellä puhuttiin kauniisti kansojen itsemääräämisoikeudesta, totuus on kuitenkin se, jonka mm. Mauno Koivisto kirjassaan "Venäjän idea" totesi:
"Venäjällä on aina ajateltu ja ajatellaan yhä, että sillä on oikeus kaikkiin niihin alueisiin, jotka kerran ovat olleet sen hallinnassa".
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000015766034
Lisäisin vain, että olivatko suuren ja vahvan Neuvostoliiton toiseksi suurimman kaupungin Leningradin oikeudet jotenkin legitiimimpiä kuin pienen ja heikon Suomen toiseksi suurimman kaupungin Viipurin vastaavat oikeudet?
Vielä sananen sanasta legitiimi, legitiimisyys. Olisiko ilmaisu hyväksyttävyys sittenkin sanan oikea toissijainen merkityssisältö. Jos moraalisten ja eettisten lähtökohdaksi otetaan vain se, onko joku toimi voimassa olevan kansallisen tai kansainvälisen oikeusjärjestelmän, kirjoitetun lain tai tapaoikeuden mukaista, legitiimisyyden käsite jää tarkoittamaan pelkästään oikeusjärjestyksen mukaisuutta. Sen sijaan tuo legaalisuuteen perustuva suppea määritelmä ei ota kantaa siihen, onko toimi yksilöiden välisessä elämässä tai valtioiden välisessä elämässä noudatettavien hyvien eettisten ja moraalisten periaaatteiden mukaista.
Jorma Koon kommentin esimerkkien perusteella voisin todeta, että mahdolliset aluevaatimukset mainitsemissasi esimerkkitilanteissa eivät olisi kansainväliseen oikeusjärjestykseen perustuvia eivätkä myöskään määrittelemälläni tavalla hyväksyttäviä. Ne voisivat olla "ymmärrettäviä", jolloin vaatimusten osalta myönnettäisiin, että vaatimukset eivät ole laillisia tai hyväksyttäviä, mutta huolimatta tästä puuttuvatstaa laillisuudesta tai hyväksyttävyydestä kuitenkin vaatijan kannlta ymmärrettäviä. Siis voimapolitiikkaa kaikessa raadollisuudessaan. Paasikivi taisi pikemminkin tarkoittaa Neuvostoliiton intressien ymmärrettävyyttä käyttäessää huolimattomasti sanaa legitiimi.
NL:n oikeutetut intressit olivat sikäli tärkeämpiä kuin Suomen, että niistä riippui koko suursodan - ja ihmiskunnan - kohtalo, kun taas Suomen intresseistä riippui vain Suomi.
Legitiimimpi oikeus on kahdesta valtiosta (A ja B) yleensä sillä (A), jonka alueelle natsit hyökkäävät toisen valtion (B) kautta ja tappavat 27 miljoonaa.
Tarkistamattoman käsitykseni mukaan muun muassa J.K Paasikivi puhui Neuvostoliiton legitiimeistä turvallisuusintresseistä Leningradin suunnalla jo vuonna 1939 eli tilanteessa, jossa Neuvostoliittolla ja Saksalla oli keskinäinen hyökkkäämättömyyssopimus eikä Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan etupiirijaosta ollut tietoa.
Paasikivi saarnasi maantieteellisten seikkojen vaikutuksesta korkeintaan ehkä aavistaen maailmanpoliittisen kehityksen suunnan. Mutta muodollista tietoa ei tulevasta Saksan hyökkäyksetä ollut tuolloin olemassa. Siis olettiko Neuvostoliiton johto jo vuonna 1939, että Suomi joka tapauksessa tulisi liittymään Neuvostoliittoa vastaan kohdistettuun hyökkäykseen ja pitikö se välttämättömänä tämän ennakoimansa hyökkäyksen torjuakseen ryhtymään aseelliseen välienselvittelyyn, siis talvisotaan. Siis olisiko jatkosodan kaltainen sotilaallinen tilanne syntynyt ilman talvisodan meihin kohdistunutta hyökkäystä, oliko talvisota jatkosodan conditio sine qua non.
Mielestäni jatkosota on talvisodan seurausta. Olisiko Suomi voinut säilyä suursodassa puolueettomana ilman talvisodan alkunäytöstä. Siis ajoiko Neuvostoliiton agressio Suomen Saksan syliin kuten itse ainakin katson tapahtuneen.
" Siis olettiko Neuvostoliiton johto jo vuonna 1939, että Suomi joka tapauksessa tulisi liittymään Neuvostoliittoa vastaan kohdistettuun hyökkäykseen ja pitikö se välttämättömänä tämän ennakoimansa hyökkäyksen torjuakseen ryhtymään aseelliseen välienselvittelyyn, siis talvisotaan."
Ryhtyihän USA:kin Irakin sotaan "ehkäistäkseen" jotain, jota ei sitten löytynytkään. Saksan hyökkäys sentään toteutui, toisin kuin Irakin joukkotuhoaseet.
"Olisiko Suomi voinut säilyä suursodassa puolueettomana ilman talvisodan alkunäytöstä."
Ehkäpä NL:lla ei ollut varaa jäädä spekuloimaan sitä tumput suorina.
Oliko siis Neuvostolliton "legitiimi intressi" tuossa tilanteessa a) laillista b) ei-laillista, mutta oikeutettua tai ainakin hyväksyttävää c) ymmärrettävää.
Haluain lopuksi siteerata Tuntemattoman sotamies Rahikaista."Pienten kansojen oikeuksita paasapi. Niitten piälle nostaa koira jalan" Niin nosti ja ison jalan nostikin.
Ainakin b ja c.
Vaihtoehto a ei puuttunut NL:n intressistä ainakaan enempää kuin USA:lta Irakissa.
Re: " Ei tuollainen oikeus voi olla mitenkään legitiimi, eli laillinen. Jos olisi, siihen perustuen voisivat esim. slovakit vaatia nyt Itävaltaa siirtämään rajaansa kauemmaksi, sillä Slovakian pääkaupunki Bratislava on Tonavan rannalla ja heti toisella rannalla alkaa Itävalta.
Tai Uruguayn pääkaupunki Montevideo on La Plata joen rannalla sen suistossa, ja heti toisella rannalla on Argentiina ja sen pääkaupunki Buenos Aires. Kummalla niistä on legitiimi oikeus vaatia toista vetäytymään kauemmas?"
Tai....
Honduras ja Kolumbia ovat rajanaapureita. Eikö väliin pitäisi jäädä 3 pientä maata?
Nykyään noita riitoja ei selvitellä saitella eikä puukoin ja puntarein. Oikeus tapahtukoon Haagin kansainvälisessä istuimessa!
Hyvin olet kirjasi lukenut. Olen minäkin Lehtisen – Rautkallion kirjan lukenut ja samoin ajattelen tuosta asiasta. Haluaisin vain kiinnittää huomiota yhteen asiaan, jonka neuvostojohtajat varmaan lukivat ansioksi Paasikivelle ja Kekkoselle:
Helmikuussa 1944 kontakteissa madame Kollontayhin Paasikivi valtuutensa ylittäen oli antanut tämän ymmärtää, että Suomi olisi valmis rauhaan. Niin hän sitten kuukautta myöhemmin Moskovassa joutui vastaanottamaan Stalinin rauhantarjouksen, joka olisi merkinnyt ehdotonta antautumistamme. Paasikivi suositti ja Kekkonen puolsi johtajillemme Stalinin tarjouksen hyväksymistä. Se varmasti Neuvostoliitossa tiedettiin ja muistettiin.
Onneksi johtajamme eivät Stalinin tarjousta hyväksyneet ja kesän ratkaisutaisteluissa saavuttamamme torjuntavoiton ansiosta pääsimme neuvottelemaan rauhanehdoista, vaikka ne raskaiksi jäivätkin. Mutta tärkein niillä saavutettiin: Suomen jäi miehittämättä ja itsenäisyytemme säilyi!
Kirjan sivulla 296 on Risto Rytin ”testamentti”, jonka hän saneli marraskuussa 1944 (siis jo ennen noita oikeudenkäyntejä) Lennart Segerstråhlelle. Se kuuluu näin:
”Kansani pelastumiseen ja onnelliseen tulevaisuuteen en hetkeksikään ole menettänyt uskoani. Pahimmat vihollisemme ovat omassa keskuudessamme; ne, jotka itsekkäistä syistä ovat valmiit uhraamaan kansakunnan elinedut ja ne, jotka jatkuvasti ja toistuvasti julistavat totuutena sitä, minkä tietävät valheeksi.
Mutta Suomen kansan suuri enemmistö ei tule menettämään rohkeuttaan, henkistä ryhtiään, selvää arvostelukykyään, uskoansa oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen, luottamusta itseensä, tulevaisuuteensa, tehtäväänsä ja oikeamieliseen kaitselmukseen ja sen johdatukseen. Ja Suomen kansa tulee säilymään”.
Niitä Rytin tarkoittamia pahimpia vihollisia oli sotien jälkeen kauan omissa kansalaisissamme, johtajissammekin, ja on edelleen keskuudessamme. Mutta yhä varmemmalla vakaumuksella voimme yhtyä ennustukseen, jonka Ryti antoi suurten vaarojen keskellä, lähes epätoivoisessa tilanteessa: Suomen kansa tulee säilymään!
Keskustan saitilla olet ottanut lusikan kauniiseen käteen kepukaunaamisessasi. Tänne tulit sitte kaunaamaan Kekkosta. Onko siellä Hakaniemen sossulassa tarkotus nostaa Väinö Tanner Suomen suurimmaksi valtiomieheksi?
Ethän sinä raukka itse noita kirjoittele. Kunnon upseeri ei puhuisi tuollaisia ja rottakoulupohjaisesta kapiaisesta ei olisi niiden kirjottajaksi. Valmiit tekstit sinulle tulevat sylttytehtaalta,ja olet raukka antanut itsesi niiden sumuverhoksi. Mitä saat palkaksesi likaisesta työstäsi?
Mutta Kekkosen kunniaa et pysty nakertamaan yhtään enempää kuin kepun kannatustakaan. Kekkonen on kaikkien aikojen suurin suomalainen ja keskusta on suurin puolue nyt ja vasta.
Yksistään "rottakoulupohjalla" en varmaankaan pystyisi noita kirjoittelemaan, mutta ei se "rottakoulukaan" eli muinoinen kanta-aliupseerikoulu suinkaan pyyhkinyt pois niitä tietoja ja taitoja, joita olin jo siihen mennessä oppinut, eikä ollut este oppia myöhemmin yhä lisää muissa kouluissa ja elämässä. Pikemmin päinvastoin.
Muu tuossa ei anna aihetta kommentoinnilleni.
No, totean sentään ilmiselvän tosiasian: harvinaisen typerä olet, jopa kepulaiseksikin typerä.
sönköttämään. Historiapalsta on tarkoitettu vakavampaan keskusteluun, johon sinulla ei näytä olevan eväitä.
Kolahti tai ei, saarnavirka ei ole sukupuolineutraali. Markus 3: 14 "Niin hän asetti kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan."