"Kauppa käy ja suhteet laajenevat", kehui pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) marraskuussa Suomen ja Venäjän suhteiden tilaa. Pääministeri viittasi kauppatilastoihin, joiden perusteella Venäjä kamppailee Ruotsin kanssa suurimman vientimaamme asemasta. Vienti Venäjälle kasvoi viime vuonna kolmisenkymmentä prosenttia. Tuonti saman verran.
Tilanne näyttää hyvältä, muttei siedä pintaa syvempää tarkastelua. Jokainen Hanko-Vaalimaa –välisellä valtatiellä säännöllisesti ajava tietää tilastojen kääntöpuolen. Vientikaupan kasvu johtuu suurelta osin kasvaneesta transito-liikenteestä.
Vanhanen ilakoi viennin kasvusta kuin Tshitshikov kuolleista sieluista.
Ei pidä vähätellä suomalaisen huolintatoiminnan ja satamien osaamista ja innovatiivisuutta, mutta kovin vähän on kansallisella innovatiivisuudella tekemistä tilastokasvun kanssa. Tilannetta on ylläpitänyt vielä tullivilppi, jonka ansiosta kauttakulku on arvokkaiden kulutustavaroiden tuojille varsin kannattava bisnes.
Ennen pitkää korttitalo romahtaa. Sen tietävät Gogolinsa lukeneetkin. Romahdus saattaa olla jo lähellä, sillä Venäjällä on suunnitteilla Suomenlahden etelärannalle kaksi satamaterminaalia tuontiautokuljetuksia varten. Hankkeiden toteutuessa tuontiautokuljetukset Suomen satamien kautta Venäjälle saattavat pienentyä huomattavasti.
Tuontia puolestaan hallitsee enenevässä määrin energia. Tiistaina alkaneella Venäjän pääministeri Mihail Fradkovin vierailulla ainakin julkisuutta kiinnostaa eniten kysymys Suomenlahden ali Sosnovyi Borista vedettävästä merikaapelista.
Kysymys on Suomelle vaikea, sillä oma hallituksemme tuskin uskaltaa myöntää ääneen, että energiakauppa kasvattaa Venäjän vientitulojen ohella maan poliittista vaikutusvaltaa EU:n suhteen. Optimistisesti voidaan toki nähdä, että samalla siteet EU:n ja Venäjän välillä tiivistyvät ja suhteet syvenevät.
Fradkov keskustelee Vanhasen kanssa energiakysymysten ja EU:n ja Venäjän suhteiden ohella liikenneasioista ja lähialueyhteistyöstä. Puhumista varmasti riittää, sillä parasta aktiivisuutta ei Suomenkaan hallitus ole osoittanut konkreettisen tason yhteistyön parantamiseksi.
Vaikkei esimerkiksi transito-liikenne Suomesta Venäjälle olekaan iankaiken kestävä ilmiö, niin olisi hallituksen pitänyt ryhtyä kiireesti jo liikenneturvallisuuden vuoksikin liikennepolitiikassa pontevampiin toimiin. Kaakkois-Suomen tielläliikkujat pelkäävät henkensä puolesta väylillä, jotka on mitoitettu parin-kolmen vuosikymmenen takaisiin oloihin. Silti budjettikehyksissä tarjotaan edelleen pelkkää ei-oota. Kuljetusten siirtäminen raiteille ei sekään etene juhlapuheista käytännön toimiin.
Venäjän ja EU:n välisiä suhteita on puolestaan Suomessa katsottu vain pohjoisen ulottuvuuden kautta. Käytännössä se on ollut lähinnä pelkkää ympäristöyhteistyötä, sillä pohjoisen ulottuvuuden toinen kumppanuus, sosiaali- ja terveysala, on edennyt tuskin näpertelyn asteelle. Tästä huolimatta tai tämän vuoksi Vanhanen jo viime syksynä peräsi Venäjältä aloitetta siitä, mikä voisi olla niin sanottu kolmas kumppanuus. Niin pienistä pähkinöistä on kuitenkin kysymys, että asiasta innostuu tuskin kukaan muu kuin jokunen sektorivirkamies Suomessa.
Vanhanen sanoi itse vuosi sitten, että Suomen tulee huolehtia siitä, että EU:n Venäjän politiikka huomioi meidän etumme. Oikein puhuttu, mutta millä tavoin Suomi on tästä tämän hallituksen aikana huolehtinut? Merkittävimmät EU-maat harjoittavat edelleen omaa Venäjän politiikkaansa, eikä yhteisestä sävelestä ole tietoakaan. Puolan, Tshekin ja Baltian maiden yli Suomen on puolestaan yhä vaikeampi saada omaa heikentynyttä ääntään kuuluviin.
Suomen ja uusien EU-maiden asema on historiallisesti ja maantieteellisesti erilainen. Näin myös suhde Venäjään saa kovin vaihtelevia sävyjä ja yhteistä linjaa on vaikea löytää. Siitä huolimatta yhteiseen Venäjän politiikkaan on syytä pyrkiä. Nyt Pohjoisesta ulottuvuudesta uhkaa tulla vain EU-rahoitteista lähialuenäpertelyä, jota sen koommin EU kuin Venäjäkään ei ota vakavasti.
Olennaisempaa olisikin nyt ryhtyä rakentamaan EU:n ja Venäjän yhteistä Itämeri-politiikkaa. Yhteinen sisämeri ei varmasti parane sillä, että Suomi ja muutamat muut maat vain ruikuttavat rannalla, kun Venäjän talouden kasvaessa laivakuljetukset kasvavat.
Itämeri on alettava nähdä nykyistä enemmän myös yhteisenä talousalueena, jossa edut ja haitat ovat yhteisiä. Sen verran jyrkästi Vanhanen kuitenkin presidentinvaalikampanjassa tyrmäsi Sauli Niinistön (kok.) vakavasti esille ottaman Itämeri-aloitteen, että ihme, jos tämän hallituksen puitteissa sellaiseen ulkopoliittiseen linjaukseen enää ryhdyttäisiin.
Suomen ja Venäjän presidenttien tapaaminen on siis ainakin reunustettu suurilla kysymyksillä ja ainakin Suomen kannalta myös suurilla mahdollisuuksilla. On kuitenkin kokonaan Suomen omissa käsissä, rohjetaanko asioissa edetä, vai tyydytäänkö mieluummin hallinnoimaan pieniä arkirutiineja.
Tilanne näyttää hyvältä, muttei siedä pintaa syvempää tarkastelua. Jokainen Hanko-Vaalimaa –välisellä valtatiellä säännöllisesti ajava tietää tilastojen kääntöpuolen. Vientikaupan kasvu johtuu suurelta osin kasvaneesta transito-liikenteestä.
Vanhanen ilakoi viennin kasvusta kuin Tshitshikov kuolleista sieluista.
Ei pidä vähätellä suomalaisen huolintatoiminnan ja satamien osaamista ja innovatiivisuutta, mutta kovin vähän on kansallisella innovatiivisuudella tekemistä tilastokasvun kanssa. Tilannetta on ylläpitänyt vielä tullivilppi, jonka ansiosta kauttakulku on arvokkaiden kulutustavaroiden tuojille varsin kannattava bisnes.
Ennen pitkää korttitalo romahtaa. Sen tietävät Gogolinsa lukeneetkin. Romahdus saattaa olla jo lähellä, sillä Venäjällä on suunnitteilla Suomenlahden etelärannalle kaksi satamaterminaalia tuontiautokuljetuksia varten. Hankkeiden toteutuessa tuontiautokuljetukset Suomen satamien kautta Venäjälle saattavat pienentyä huomattavasti.
Tuontia puolestaan hallitsee enenevässä määrin energia. Tiistaina alkaneella Venäjän pääministeri Mihail Fradkovin vierailulla ainakin julkisuutta kiinnostaa eniten kysymys Suomenlahden ali Sosnovyi Borista vedettävästä merikaapelista.
Kysymys on Suomelle vaikea, sillä oma hallituksemme tuskin uskaltaa myöntää ääneen, että energiakauppa kasvattaa Venäjän vientitulojen ohella maan poliittista vaikutusvaltaa EU:n suhteen. Optimistisesti voidaan toki nähdä, että samalla siteet EU:n ja Venäjän välillä tiivistyvät ja suhteet syvenevät.
Fradkov keskustelee Vanhasen kanssa energiakysymysten ja EU:n ja Venäjän suhteiden ohella liikenneasioista ja lähialueyhteistyöstä. Puhumista varmasti riittää, sillä parasta aktiivisuutta ei Suomenkaan hallitus ole osoittanut konkreettisen tason yhteistyön parantamiseksi.
Vaikkei esimerkiksi transito-liikenne Suomesta Venäjälle olekaan iankaiken kestävä ilmiö, niin olisi hallituksen pitänyt ryhtyä kiireesti jo liikenneturvallisuuden vuoksikin liikennepolitiikassa pontevampiin toimiin. Kaakkois-Suomen tielläliikkujat pelkäävät henkensä puolesta väylillä, jotka on mitoitettu parin-kolmen vuosikymmenen takaisiin oloihin. Silti budjettikehyksissä tarjotaan edelleen pelkkää ei-oota. Kuljetusten siirtäminen raiteille ei sekään etene juhlapuheista käytännön toimiin.
Venäjän ja EU:n välisiä suhteita on puolestaan Suomessa katsottu vain pohjoisen ulottuvuuden kautta. Käytännössä se on ollut lähinnä pelkkää ympäristöyhteistyötä, sillä pohjoisen ulottuvuuden toinen kumppanuus, sosiaali- ja terveysala, on edennyt tuskin näpertelyn asteelle. Tästä huolimatta tai tämän vuoksi Vanhanen jo viime syksynä peräsi Venäjältä aloitetta siitä, mikä voisi olla niin sanottu kolmas kumppanuus. Niin pienistä pähkinöistä on kuitenkin kysymys, että asiasta innostuu tuskin kukaan muu kuin jokunen sektorivirkamies Suomessa.
Vanhanen sanoi itse vuosi sitten, että Suomen tulee huolehtia siitä, että EU:n Venäjän politiikka huomioi meidän etumme. Oikein puhuttu, mutta millä tavoin Suomi on tästä tämän hallituksen aikana huolehtinut? Merkittävimmät EU-maat harjoittavat edelleen omaa Venäjän politiikkaansa, eikä yhteisestä sävelestä ole tietoakaan. Puolan, Tshekin ja Baltian maiden yli Suomen on puolestaan yhä vaikeampi saada omaa heikentynyttä ääntään kuuluviin.
Suomen ja uusien EU-maiden asema on historiallisesti ja maantieteellisesti erilainen. Näin myös suhde Venäjään saa kovin vaihtelevia sävyjä ja yhteistä linjaa on vaikea löytää. Siitä huolimatta yhteiseen Venäjän politiikkaan on syytä pyrkiä. Nyt Pohjoisesta ulottuvuudesta uhkaa tulla vain EU-rahoitteista lähialuenäpertelyä, jota sen koommin EU kuin Venäjäkään ei ota vakavasti.
Olennaisempaa olisikin nyt ryhtyä rakentamaan EU:n ja Venäjän yhteistä Itämeri-politiikkaa. Yhteinen sisämeri ei varmasti parane sillä, että Suomi ja muutamat muut maat vain ruikuttavat rannalla, kun Venäjän talouden kasvaessa laivakuljetukset kasvavat.
Itämeri on alettava nähdä nykyistä enemmän myös yhteisenä talousalueena, jossa edut ja haitat ovat yhteisiä. Sen verran jyrkästi Vanhanen kuitenkin presidentinvaalikampanjassa tyrmäsi Sauli Niinistön (kok.) vakavasti esille ottaman Itämeri-aloitteen, että ihme, jos tämän hallituksen puitteissa sellaiseen ulkopoliittiseen linjaukseen enää ryhdyttäisiin.
Suomen ja Venäjän presidenttien tapaaminen on siis ainakin reunustettu suurilla kysymyksillä ja ainakin Suomen kannalta myös suurilla mahdollisuuksilla. On kuitenkin kokonaan Suomen omissa käsissä, rohjetaanko asioissa edetä, vai tyydytäänkö mieluummin hallinnoimaan pieniä arkirutiineja.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei nyt tuossakaan mistään pikkujutusta ole kyse. Sinä näpertelet toisten keräämillä asiakokonaisuuksilla, eli olet kopioinut tuon. En usko, että olet itse tuota kirjoittanut. Olisit pannut siihen lähteen.
Kysymys on siitä samasta asiasta, josta Suomen Keskusta on aina ollut kuuluisa. Eli siis, että Kepu pettää aina.
Vanhanen yrittää yksin teoin ja harkiten vääristellä kauppatilastoja. Tavoitteena on osoittaa, että jotain on saatu aikaan, vaikka todellisuudessa ei ole mitään aikaansaannoksia.
Ymmärrän hyvin paniikkisi, kun kirjoitan totuuden. Totuuttahan keskustalainen kavahtaa kuin vampyyri auringon valoa.
Löytyykö yhtään merkittävää.
Tällä hallituskaudella Kepu on pettänyt:
- eläkeläiset (lupasi 500 eur/kk lisää eläkkeisiin; antoi 5 eur/kk)
- lupasi polttoaineveron alennukset; ei toteuttanut
- petti suomalaiset EU-budjettineuvotteluissa; Suomen maksuosuus nousi Kepun takia viisinkertaiseksi
- petti erityisesti maanviljelijät; maataloustuet putosivat kolmanneksen Kepun petoksen takia
jne. jne. jne.
Esko Ahon hallituksessa Kokoomus sai karvaasti kokea mitä tarkoittaa, että "Kepu pettää aina".
Keskustalaisten kanssa sovituista asioista mikään ei pitänyt. Jo sovittuja asioita keskustalaiset pitivät vasta neuvottelun alkuina.
Ei ihme, että Kokoomuksessa ei edelleenkään ole haluja samaan hallitukseen Keskustan kanssa.