Suomessa itsenäisyys on arvoista korkein ja lukuisten myyttien ja legendojen ainesta. Henkensä uhraaminen maan vapauden puolesta näyttää olevan suomalaisille korkeimman moraalin ilmausta, sankaruutta. Tällainen sankaruus suodaan myös muille eurooppalaisille. Jos taas joku ihonväriltään tummempi sanoo taistelevansa kansansa puolesta viimeiseen verenpisaraan asti, hänet leimataan fanaatikoksi.
Suomalaisten sankareita ovat muiden muassa Eugen Schauman, sortovuosien aktivistit ja jääkärit. Nykyisin hyväksytyn määritelmän mukaan Schauman ja aktivistit olivat puhdasverisiä terroristeja ja jääkäriliike leimattaisiin al-Qaedaan soluksi. Mitä muuta voi sanoa joukkiosta, joka isänmaan ollessa sodassa Saksan kanssa ryhtyy vehkeilemään vihollisen kanssa, kouluttautuu aseelliseen toimintaan vieraalla maalla ja pyrkii laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen väkivalloin?
Mutta jääkäreitä, aktivisteja ja Schaumania innoittivat jalot pyrkimykset ja itsenäisyys, sanotaan. Ei merkitse mitään, sillä aseellinen taistelu, pommien heittäminen, sabotaasi ja itsemurhahyökkäykset ovat tuomittavia ja halveksittavia tekoja. Miksi jääkäreiksi päätyneet nuoret miehet eivät lähestyneet keisaria kauniisti muotoillulla anomuskirjelmällä?
Suomen itsenäisyys on siis suomalaisille ylivertainen arvo, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että suomalaiset suosittelevat itsenäisyyttä kaikille kansoille. Autonomian aikana (1809-1917) suomalaiset kunnostautuivat Venäjän keisarin uskollisina sotureina tukahduttamalla etenkin niin puolalaisten kapinoita.
Kun eräät Suomen poliittiset piirit vuonna 1863 uskalsivat toivoa jonkinlaista myötämieltä puolalaisille, senaattori Snellman haukkui heidät heti lyttyyn. Hän toivoi, ettei suuriruhtinas, siis Aleksanteri II, vain pahoittaisi mieltään ja luotti siihen, että hyväntahtoinen hallitsija ymmärtäisi tehdä eron Suomen kansakunnan ja eräiden sen yksilöiden, siis rähinöitsijien, välillä.
Tätä myöntyväisyyslinjaa toteutettiin sittemmin tinkimättömän johdonmukaisesti myös valtiollisen itsenäisyyden aikana. Sielu sai tietysti vakavan vamman, mutta sitä voideltiin runsaalla venäläisellä öljyllä ja vaaleanpunaisella samppanjalla. Kumarrus itäänpäin tuotti sitä paitsi myös pääomapiireille runsaan osingon yhä tiiviimmän läntisen integraation kautta.
Joku tyhmempi saattaisi ajatella, että kaikki tämä on taakse jäänyttä elämää, että Suomella nyt on vapaammat kädet suhteissaan Venäjään. Mitä vielä!
Myrkkykaasun hälvetessä Moskovan yltä Suomi kiirehti heti tukemaan Putinia, vaikka hän on vielä Miloseviciakin raakalaismaisempi sotarikollinen. Putinin käskystä Tshetsheniassa on tapettu kymmeniä tuhansia siviilejä ja venäläiset palkkasoturit riehuvat valtoimenaan. Halonen tai Lipponen eivät koskaan ole tuominneet Venäjän valtioterroria, vaikka arviolta kymmenesosa tshetsheenikansasta, jopa 130 000 ihmistä, on tapettu kahdessa sodassa. Tämä on naapurimme, "demokraattisen" Venäjän aikaansaannosta.
Lipponen puhui Moskovan "kauhistuttavista" tapahtumista, mutta venäläisten toimeenpanemista joukkomurhista hän vaikenee. Halosella pettivät niin tyylitaju kuin harkintakin, kun hän herttaisesti pyöveliä sinutellen "osasi antaa arvoa" Putinin toiminnalle. Halonen ei malttanut odottaa tietoja siitä, että Kremlin kamari ilmeisesti päätti rynnäköstä ja omien kansalaisten kaasuttamisesta yhtä julman piittaamattomasti kuin se kolme vuotta sitten lähti hyökkäyssotaan Putinin presidenttitien varmistamiseksi. Eilen, kaksi päivää rynnäkön jälkeen, BBC raportoi, että erikoisjoukot käyttivät hermokaasua.
Halosen ja Lipposen järkeä ja sydäntä kylmäävät lausunnot luetaan aikanaan myös Tshetsheniassa. Mäntyniemessä ja Kesärannassa ei ilmeisesti välitetä siitä, kuinka syvää halveksuntaa Putinin ylistäminen ilmentää venäläisen terrorin uhreja kohtaan.
Viime viikolla saatana saapui jälleen Moskovaan. Se huomasi olevansa kuin kotonaan.
Suomalaisten sankareita ovat muiden muassa Eugen Schauman, sortovuosien aktivistit ja jääkärit. Nykyisin hyväksytyn määritelmän mukaan Schauman ja aktivistit olivat puhdasverisiä terroristeja ja jääkäriliike leimattaisiin al-Qaedaan soluksi. Mitä muuta voi sanoa joukkiosta, joka isänmaan ollessa sodassa Saksan kanssa ryhtyy vehkeilemään vihollisen kanssa, kouluttautuu aseelliseen toimintaan vieraalla maalla ja pyrkii laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen väkivalloin?
Mutta jääkäreitä, aktivisteja ja Schaumania innoittivat jalot pyrkimykset ja itsenäisyys, sanotaan. Ei merkitse mitään, sillä aseellinen taistelu, pommien heittäminen, sabotaasi ja itsemurhahyökkäykset ovat tuomittavia ja halveksittavia tekoja. Miksi jääkäreiksi päätyneet nuoret miehet eivät lähestyneet keisaria kauniisti muotoillulla anomuskirjelmällä?
Suomen itsenäisyys on siis suomalaisille ylivertainen arvo, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että suomalaiset suosittelevat itsenäisyyttä kaikille kansoille. Autonomian aikana (1809-1917) suomalaiset kunnostautuivat Venäjän keisarin uskollisina sotureina tukahduttamalla etenkin niin puolalaisten kapinoita.
Kun eräät Suomen poliittiset piirit vuonna 1863 uskalsivat toivoa jonkinlaista myötämieltä puolalaisille, senaattori Snellman haukkui heidät heti lyttyyn. Hän toivoi, ettei suuriruhtinas, siis Aleksanteri II, vain pahoittaisi mieltään ja luotti siihen, että hyväntahtoinen hallitsija ymmärtäisi tehdä eron Suomen kansakunnan ja eräiden sen yksilöiden, siis rähinöitsijien, välillä.
Tätä myöntyväisyyslinjaa toteutettiin sittemmin tinkimättömän johdonmukaisesti myös valtiollisen itsenäisyyden aikana. Sielu sai tietysti vakavan vamman, mutta sitä voideltiin runsaalla venäläisellä öljyllä ja vaaleanpunaisella samppanjalla. Kumarrus itäänpäin tuotti sitä paitsi myös pääomapiireille runsaan osingon yhä tiiviimmän läntisen integraation kautta.
Joku tyhmempi saattaisi ajatella, että kaikki tämä on taakse jäänyttä elämää, että Suomella nyt on vapaammat kädet suhteissaan Venäjään. Mitä vielä!
Myrkkykaasun hälvetessä Moskovan yltä Suomi kiirehti heti tukemaan Putinia, vaikka hän on vielä Miloseviciakin raakalaismaisempi sotarikollinen. Putinin käskystä Tshetsheniassa on tapettu kymmeniä tuhansia siviilejä ja venäläiset palkkasoturit riehuvat valtoimenaan. Halonen tai Lipponen eivät koskaan ole tuominneet Venäjän valtioterroria, vaikka arviolta kymmenesosa tshetsheenikansasta, jopa 130 000 ihmistä, on tapettu kahdessa sodassa. Tämä on naapurimme, "demokraattisen" Venäjän aikaansaannosta.
Lipponen puhui Moskovan "kauhistuttavista" tapahtumista, mutta venäläisten toimeenpanemista joukkomurhista hän vaikenee. Halosella pettivät niin tyylitaju kuin harkintakin, kun hän herttaisesti pyöveliä sinutellen "osasi antaa arvoa" Putinin toiminnalle. Halonen ei malttanut odottaa tietoja siitä, että Kremlin kamari ilmeisesti päätti rynnäköstä ja omien kansalaisten kaasuttamisesta yhtä julman piittaamattomasti kuin se kolme vuotta sitten lähti hyökkäyssotaan Putinin presidenttitien varmistamiseksi. Eilen, kaksi päivää rynnäkön jälkeen, BBC raportoi, että erikoisjoukot käyttivät hermokaasua.
Halosen ja Lipposen järkeä ja sydäntä kylmäävät lausunnot luetaan aikanaan myös Tshetsheniassa. Mäntyniemessä ja Kesärannassa ei ilmeisesti välitetä siitä, kuinka syvää halveksuntaa Putinin ylistäminen ilmentää venäläisen terrorin uhreja kohtaan.
Viime viikolla saatana saapui jälleen Moskovaan. Se huomasi olevansa kuin kotonaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
joku toinen henkilö ja vain käytät oikean Salmenin nimeä nimimerkkinä.
Olen aito.
Tämän jutun kirjoitin tämän päivän Iltalehteen, josta voit sen myös lukea.
Kaltaisiasi ihmisiä saisi olla enemmänkin. Olen nähnyt sinut joskus aikaisemmin Jälkiviisaissa, nyt minulla ei ole aikoihin ollut televisiota, eihän sitä tekopyhien ja valehtelijoiden soopaa mitä sieltä yleensä tulee, jaksa hullukaan katsoa.
Historia toistaa itseään:
Iivana Julma -> Josef Stalin -> Tshetsheenien teurastaja Vladimir Putin
Mainiota että joku julkisuuden henkilökin ajattelee ääneen ja sanoo asiat niinkuin ne ovat.
Jälkiviisaissakin hän on ainoa kriittisesti maailmaa havainnoiva kommentaattori.
Bravo
Kiitos raikkaasta ja terävästä kirjoituksesta!
Kiva että vaivauduit tänne pilaa-se-itse-miesten palstalle. Se oli tervetullutta ja tuulahdus valitettavasti katoamassa olevasta 60-70 -luvun
hengestä. Tämä aika vaatii mielestäni juuri sitä asioiden kyseenalaisiksi asettamista ja kapinahenkeä joita olin lukevivani kirjoituksestasi.
Sinulla oli hyvä perspekstiivi asioihin. Asiat voidaan nähdä niin monessa valossa riippuen siitä missä päin maailmaa sohvalla makaa.
Täältä lintukodosta maailmaa tarkasteleva tavallinen kadun tallaaja on ymmällän lähiajan tapahtumista. Irak, Afganistan, WTC, Moskovan kaappaus, Tsetseenia jne ovat synkkää luettavaa. Niihin ei oikein osaa suhtautua rationaalisesti. On vaikea hahmotta kyseisiä tapahtumia. Miksi ne tehtiin.
En hyväksy terrorimia mutta olen yrittänyt ymmärtää ihmisten syitä ja motiiveja jotka ovat ne tehneet. Se ei kyllä onnistu ellei tarkastele asiaa kokonaisuutena maailmanlaajuisesti.
Jäljet johtaa tässäkin varmaan sylttytehtaalle. Avainsanoja ongelman ymmärtämiseksi on vanhat tutut. Vallanhimo, raha uskonto, köyhyys itsekkyys jne.
Epätoivoiset teot syntyvät varmaan juuri siitä epäoikeudenmukaisuudesta joka maailassa on vallalla. Rahaa on mutta se jakautuu väärin. Ruokaa on mutta sitä ei saa kaikki.
Valtaapitävät pyrki pitämään asemansa piittamatta
kansasta. Uskonnon varjolla voi tuota valtaa pönkittää ja saada syrjäytyneet tekemään melkein mitä vain. Se nyt ei ole mitään uutta. Varsinkin vaikka katsotaan asioita Suomi-perspekstiivistä.
Uskonnon avulla meitä on hallittu vuosisatoja.
Itse uskonnon sisällön kannalta ei mielestäni noilla terroriteteoilla ole mitään tekemistä.
Mutta sitä on saatu mitä on kerjätty; jos asian pelkistää. Kristinuskoon verrattuna islaminusko on aika suvaitseva. En tarkoita nyt ääriliikkeitä.
Erityisen ilahtunut olin maamme johtoa vastaan esittämästäsi arvostelusta. Tsetseenien tilanne pitäisi mielestäni maan johdon taholta selkeästi tuomita. Siihen ei kellään tunnu olevan rohkeutta
nykypolitikoista. Pelkäävät oman asemansa puolesta ja tietty kauppasuhteiden. Jäljet vie jälleen siis sylttytehtaalle. Rohkea teko olisi jos Venäjältä vaadittaisiin tsetseenien itsemääräämisoikeuden tunnustamista ennen mitään sopimuksia tai sen hyväksymistä mihinkään Euroopan yhteityöelimiin.
Jotakin positiivistakin olen ollut aistivinani nykyajassa. Uutiset globalisaation vastustajien mielenosoituksista antaa vähän toivoa paremmasta.
Jotakin on kyllä tapahtumassa ajassa jota on vielä vaikea määritellä. Näen kyllä nämä mielenosoittajat ja jotkut muut ilmiöt uuden ajan airuina merkkeinä paremmasta.
Jos terrorismista etsii jotakin hyvää se on saanut ihmiset ainakin ajattelemaan asioita. Toivottavasti niistä myös opitaan jotakin.
Hyvää jatkoa sinulle