Miksihän ihminen on niin innostunut tekemään johtopätöksiä elämästä vain omien kokemustensa ja havaintomaailmansa perusteella? Jos ihminen syntyy hyviin oloihin, ja on siten onnellinen, hän tekee siitä johtopäätöksen että elämä on onnellista. Tekee joskus jopa sellaisen johtopäätöksen että tämä onni on jonkun korkeamman hänelle antamaa/luomaa. Toisaalta taas jos syntyy huonoihin oloihin ja on siksi onneton, ihminen tekee johtopäätöksen että elämä on yhtä kurjuutta. Molemmat täysin perusteltuja ja rationaalisia päätelmiä. Kumpi vaan on oikeassa?
Periaatteessa todella tyhmä kysymys sillä mitä muutakaan ihmisellä on kuin omat havaintonsa ja kokemuksensa? Ei ihminen voi alkaa perustamaan elämänkatsomustaan jonkun toisen elämän pohjalta. Toki voidaan kommunikoida ja jakaa kokemuksia mutta nekään harvoin vaikuttaa pintaa syvemmällä.
Tästä havainnosta voi tehdä johtopäätöksen että totuuksia on yhtä monta kuin on ajattelevia ihmisiäkin. Eli n.6 000 000 000 kpl. Jokainen on yhtä oikeassa ja jokainen on yhtä väärässä. Tätä on ihmisen vaikea ymmärtää tai tunnustaa. Ihminenhän on kuitenkin oman pääkoppansa vanki. Tuskin itsekään tuota täysin tunnustan, sillä tiedän olevani ainakin hieman keskimääräistä enemmän oikeassa.
Hassu dilemma, eikö? Samalla pitäisi elää omaa elämää omien ajatustensa kanssa ja samalla kuitenkin tiedostaa olevansa yksi kuudesta miljardista ja kunnioittaa sitä mukaan muiden havaintoja.
Ihmisen on hyvä joskus tiedostaa oma pienuutensa. Luulisi että jokainen pyrkii tähän ajatteluun edes jollain tavalla. Tässä tuleekin minua suuresti kummastuttava asia: kuinka uskovaiset pystyvät sulattamaan tämän ajatuksen oman uskonsa kanssa? Jos ihminen tiedostaa/tunnustaa olevansa vain yksi lukuisista muista jotka perustavat elämänsä vain oan havaintomaailmansa pohjalle, niin miten uskovainen kuitenkin tekee johtopäätöksiä koko ihmiskunnasta oman elämänsä perusteella?
Tiedän että nyt kaikki uskikset kirjoittaa että "kyllä minä tiedostan olevani pieni jumalan edessä" tai jotain vastaavaa mutta koittakaa käsittää että en nyt hae tätä. Meinaan yleismaailmallisella tasaolla sillä se jumalahan on todennäköisesti vain teidän mielikuvitusta, koska tehän olette vain yksi kuudesta miljardista. Toisaalta miksi minä olisin oikeassa siinä että te ette ole oikeasssa? Paradoksaalista suorastaan.
Periaatteessa todella tyhmä kysymys sillä mitä muutakaan ihmisellä on kuin omat havaintonsa ja kokemuksensa? Ei ihminen voi alkaa perustamaan elämänkatsomustaan jonkun toisen elämän pohjalta. Toki voidaan kommunikoida ja jakaa kokemuksia mutta nekään harvoin vaikuttaa pintaa syvemmällä.
Tästä havainnosta voi tehdä johtopäätöksen että totuuksia on yhtä monta kuin on ajattelevia ihmisiäkin. Eli n.6 000 000 000 kpl. Jokainen on yhtä oikeassa ja jokainen on yhtä väärässä. Tätä on ihmisen vaikea ymmärtää tai tunnustaa. Ihminenhän on kuitenkin oman pääkoppansa vanki. Tuskin itsekään tuota täysin tunnustan, sillä tiedän olevani ainakin hieman keskimääräistä enemmän oikeassa.
Hassu dilemma, eikö? Samalla pitäisi elää omaa elämää omien ajatustensa kanssa ja samalla kuitenkin tiedostaa olevansa yksi kuudesta miljardista ja kunnioittaa sitä mukaan muiden havaintoja.
Ihmisen on hyvä joskus tiedostaa oma pienuutensa. Luulisi että jokainen pyrkii tähän ajatteluun edes jollain tavalla. Tässä tuleekin minua suuresti kummastuttava asia: kuinka uskovaiset pystyvät sulattamaan tämän ajatuksen oman uskonsa kanssa? Jos ihminen tiedostaa/tunnustaa olevansa vain yksi lukuisista muista jotka perustavat elämänsä vain oan havaintomaailmansa pohjalle, niin miten uskovainen kuitenkin tekee johtopäätöksiä koko ihmiskunnasta oman elämänsä perusteella?
Tiedän että nyt kaikki uskikset kirjoittaa että "kyllä minä tiedostan olevani pieni jumalan edessä" tai jotain vastaavaa mutta koittakaa käsittää että en nyt hae tätä. Meinaan yleismaailmallisella tasaolla sillä se jumalahan on todennäköisesti vain teidän mielikuvitusta, koska tehän olette vain yksi kuudesta miljardista. Toisaalta miksi minä olisin oikeassa siinä että te ette ole oikeasssa? Paradoksaalista suorastaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minun elämäni on paradokseja täynnä. Viikonloppuja!
Ja se oli eilisiltana ja tänä aamuna kun kahlasin läpi erään ruoskaheitosta tunnetuksi tulleen filosofin opusta jossa kovin painottaa kuvailemaasi ongelmaa ja ihmiskunnan taipumusta raakoihin yleistyksiin henkilökohtaisen kokemuksensa perusteella. Tai siis teksti hutki samaa aihetta ja omat aivoitukset kulki tuota linjaa melkein täsmälleen. Hassua ajoitusta.
Meinaan tällä sitä "oikeammassa kuin sinä" -ajattelua. Mietin kuinka kurjaa uskovan elämä mahtaa olla hänen potiessaan syyllisyyttä siitä ettei hänen ole onnistunut johdattaa läheisiään pelastukseen jonka hän vakaasti uskoo aikojen lopussa olevan. Ja kuinka minua turhauttaa kun järjen ääntä ei kuunnella. Ja kuitenkin, mistä minä tiedän olevani oikeassa?? Saman tien minua voi kuoltuani tervehtää sarvipäinen hemmo jonka mielestä on kovin huvittavaa etten minä pässinpää eläessäni kuunnellut kun viisaammat puhuivat.
Inhottavinta ironiaa kai on se että jos Ne ovat oikeassa, saan iäisyyden kuunnella irvistelyä, ja jos Minä olen oikeassa, well, en pääse siitä ikinä ketään ilkkumaan. (eli jos siis kun aivotoiminta lakkaa, ihminen lakkaa)
***
Olen ihminen, rationaalinen ihminen.
Ihmiset eivät ole rationaalisia,
voinko siis olla ihminen?
Tämä on elämäni suurin paradoxi