"Kuole ennen kuin vanhenet
Olen työkseni kiskonut limaisia maksapihvinpalasia hampaattomista suista, siunannut hautaan hoitovirheitä, harjaantunut erottamaan hajusta, tarvitaanko vaipanvaihtoa vai hauturia.
Mutta koskaan ei ole etonut ja ilettänyt niin kuin nyt kuunnellessa valehtelua vanhustenhoidosta.
Vanhoja ei arvosteta edes sen vertaa, että pysyttäisiin totuudessa.
Suomen viriilein vanhus Paavo Lipponen kävi esimerkiksi kehumassa, miten kansallinen terveysohjelma on lyhentänyt jonot.
Haloo! Lyhenee koiran häntäkin, kun se katkaistaan. Pitää olla yhtaikaa kuollut, kiukkuinen ja mielellään silmäätekevän sukulainen, että pääsee jonoon, jota ei enää ole.
Euroopan suurin ihmissäilömö uhkuu kuulemma Koukkuniemen henkeä.
Laitoksissa eivät valita potilaat, eivät omaiset. Sekin on vale.
Kyllä he valittavat, mutta toisilleen.
Kuka kerjäisi verta nenästään tai luulisi minkään muuttuvan? Ruotsissa ilkeät mummut hoidetaan jo mustelmille. Meillä heidät doupataan hiljaisiksi. Ei ole harvinaista laskea mummelin dosetista yli kolmekymmentä pilleriä. Arvauskeskuksessa on joka kerta uusi lääkäri, joka tuikkaa lisää mömmöjä entisten päälle. Se on arjen eutanasiaa: Mummu pökertyy, kaatuu ja pääsee päivystyksen kautta taivastien alkuun – mikäli ei kuivetu kotolattialle.
¦ ¦ ¦
Koukkarin ongelmat on tiedetty 30 vuotta, eikä sen sanominen näytä päättäjiä edes hävettävän.
Vasta pakon edessä hankitaan ne sata hoitajaa, joilla ”pärjätään” – ei niitä kolmeasataa, jotka tarvitaan. Urheiden ja uhrautuvien hoitajien taakse on aina päästy piiloon.
Taannoisen tv-ohjelman täydellisimpiä älypierahduksia oli, että a) laitosvanhukset ovat entistä heikkokuntoisempia b) heidän univahdikseen riittää mainiosti siivooja (nyk. laitoshoitaja.)
Seuraavaksi otetaan varmaan käyttöön myönteisen ajattelun kukkanen, Norjan malli: syötetään vanhus mieluummin kerran päivässä kunnolla kuin kaksi kertaa kiireellä.
Koirakin ruokitaan kahdesti päivässä. Ei mahan, vaan mielialan takia.
Samassa studiossa myös alan ministerin ihmiskäsitys lirahti lahkeesta. Valitettuaan ensin vanhusten arvostuksen puutetta hän totesi kolme vuotta koulutetun lähihoitajan olevan turhaa herkkua mummuille.
Perusteilla on suppea vanhushuoltotutkinto ”esimerkiksi maahanmuuttajille, koska he soveltuvat semmoiseen työhön”.
Pannaan yhteiskunnan pahnanpohjimmaiset hoitamaan sängynpohjimmaisia.
Halveksitaan yhdellä iskulla sekä vanhuksia että värillisiä.
Hyvät hyssälät! Seuraavaksi kuulemme, että mustat sopivat loppututkinnoistaan riippumatta katusoittajiksi, koska heillä ”on rytmi veressä”.
¦ ¦ ¦
Nykyvanhukset haluavat kuulemma asua kotona. Tietysti. He ovat vierailleet vanhainkodeissa, ja jättäytyvät sittenkin mieluummin laillistetun heitteillejätön eli niin sanotun avohoidon asiakkaiksi toivoen, että hyväuskoisin lapsista haksahtaisi omaishoitajaksi, moderniksi maaorjaksi.
Samaan aikaan ministeriö kehittää ”etäläsnäoloa”(?!) ja ministeri lupaa ”tietoteknisten valmiuksien hyväksikäyttöä”. Vanhusvaippa, joka hälyttää virtsalla täytyttyään ei ole enää uutta; tulossa on vaippa, joka hälyttää kun täyttyminen on päättynyt eli vainaa on valmis haettavaksi.
Isoäitini sukupolvi pelkäsi toki vanhenemisen kipuja, köyhäintaloa ja yksinäisyyttä ystävien kuoltua. Mutta eivät he pelänneet vanhuutta sinänsä.
Tämän päivän viisikymppiset pelkäävät vanhuutta enemmän kuin kuolemaa. Syystäkin. Kuolemassa voi vielä olla rahtunen ihmisarvoa.
Hilkka Olkinuora
Kirjoittaja on tamperelainen pastori ja toimittaja "
Sunnuntaivieras Aamulehti Sunnuntai 23. huhtikuuta 2006
http://www.aamulehti.fi/
Olen työkseni kiskonut limaisia maksapihvinpalasia hampaattomista suista, siunannut hautaan hoitovirheitä, harjaantunut erottamaan hajusta, tarvitaanko vaipanvaihtoa vai hauturia.
Mutta koskaan ei ole etonut ja ilettänyt niin kuin nyt kuunnellessa valehtelua vanhustenhoidosta.
Vanhoja ei arvosteta edes sen vertaa, että pysyttäisiin totuudessa.
Suomen viriilein vanhus Paavo Lipponen kävi esimerkiksi kehumassa, miten kansallinen terveysohjelma on lyhentänyt jonot.
Haloo! Lyhenee koiran häntäkin, kun se katkaistaan. Pitää olla yhtaikaa kuollut, kiukkuinen ja mielellään silmäätekevän sukulainen, että pääsee jonoon, jota ei enää ole.
Euroopan suurin ihmissäilömö uhkuu kuulemma Koukkuniemen henkeä.
Laitoksissa eivät valita potilaat, eivät omaiset. Sekin on vale.
Kyllä he valittavat, mutta toisilleen.
Kuka kerjäisi verta nenästään tai luulisi minkään muuttuvan? Ruotsissa ilkeät mummut hoidetaan jo mustelmille. Meillä heidät doupataan hiljaisiksi. Ei ole harvinaista laskea mummelin dosetista yli kolmekymmentä pilleriä. Arvauskeskuksessa on joka kerta uusi lääkäri, joka tuikkaa lisää mömmöjä entisten päälle. Se on arjen eutanasiaa: Mummu pökertyy, kaatuu ja pääsee päivystyksen kautta taivastien alkuun – mikäli ei kuivetu kotolattialle.
¦ ¦ ¦
Koukkarin ongelmat on tiedetty 30 vuotta, eikä sen sanominen näytä päättäjiä edes hävettävän.
Vasta pakon edessä hankitaan ne sata hoitajaa, joilla ”pärjätään” – ei niitä kolmeasataa, jotka tarvitaan. Urheiden ja uhrautuvien hoitajien taakse on aina päästy piiloon.
Taannoisen tv-ohjelman täydellisimpiä älypierahduksia oli, että a) laitosvanhukset ovat entistä heikkokuntoisempia b) heidän univahdikseen riittää mainiosti siivooja (nyk. laitoshoitaja.)
Seuraavaksi otetaan varmaan käyttöön myönteisen ajattelun kukkanen, Norjan malli: syötetään vanhus mieluummin kerran päivässä kunnolla kuin kaksi kertaa kiireellä.
Koirakin ruokitaan kahdesti päivässä. Ei mahan, vaan mielialan takia.
Samassa studiossa myös alan ministerin ihmiskäsitys lirahti lahkeesta. Valitettuaan ensin vanhusten arvostuksen puutetta hän totesi kolme vuotta koulutetun lähihoitajan olevan turhaa herkkua mummuille.
Perusteilla on suppea vanhushuoltotutkinto ”esimerkiksi maahanmuuttajille, koska he soveltuvat semmoiseen työhön”.
Pannaan yhteiskunnan pahnanpohjimmaiset hoitamaan sängynpohjimmaisia.
Halveksitaan yhdellä iskulla sekä vanhuksia että värillisiä.
Hyvät hyssälät! Seuraavaksi kuulemme, että mustat sopivat loppututkinnoistaan riippumatta katusoittajiksi, koska heillä ”on rytmi veressä”.
¦ ¦ ¦
Nykyvanhukset haluavat kuulemma asua kotona. Tietysti. He ovat vierailleet vanhainkodeissa, ja jättäytyvät sittenkin mieluummin laillistetun heitteillejätön eli niin sanotun avohoidon asiakkaiksi toivoen, että hyväuskoisin lapsista haksahtaisi omaishoitajaksi, moderniksi maaorjaksi.
Samaan aikaan ministeriö kehittää ”etäläsnäoloa”(?!) ja ministeri lupaa ”tietoteknisten valmiuksien hyväksikäyttöä”. Vanhusvaippa, joka hälyttää virtsalla täytyttyään ei ole enää uutta; tulossa on vaippa, joka hälyttää kun täyttyminen on päättynyt eli vainaa on valmis haettavaksi.
Isoäitini sukupolvi pelkäsi toki vanhenemisen kipuja, köyhäintaloa ja yksinäisyyttä ystävien kuoltua. Mutta eivät he pelänneet vanhuutta sinänsä.
Tämän päivän viisikymppiset pelkäävät vanhuutta enemmän kuin kuolemaa. Syystäkin. Kuolemassa voi vielä olla rahtunen ihmisarvoa.
Hilkka Olkinuora
Kirjoittaja on tamperelainen pastori ja toimittaja "
Sunnuntaivieras Aamulehti Sunnuntai 23. huhtikuuta 2006
http://www.aamulehti.fi/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.