Kuten varmasti useimmat vakiokirjoittajista tietävät olen ateisti. Toki olen kutsunut itseäni myös taolaiseksi, zeniläiseksi, humanistiksi ja universalistiksi. Minulle on tärkeää se, että omatuntoni on puhdas. Puhun avoimesti, enkä kaihda vaikeita aiheita, kuten kuolemaa. Minulle kuolema on osa elämää siinä, missä syntymä.
Alkuviikosta annoin erään mukavan uskovaisen lukea runoni. Runossa kuvaan, miten ihminen edelleen oppii uutta tuomiopäivänä - elämänsä viimeisenä päivänä tai minkä tahansa elämänvaiheen viimeisenä päivänä - muttei pysty täysin vapautumaan vanhoista kuvioista, tavastaan ajatella ja kokea maailmaa. Ironissävytteinen runoni avautui uskovaiselle positiivisena. Siinä mielessä, että kuolemahan ei ole millään muotoa surullinen asia. Kuolema tässä elämässä on uskovaiselle vain väliaikainen ero rakkaista (vaikkei mitään varmuutta varmasti ole, että kaikki rakkaat tulisivat koskaan taivaaseen, ellei niin, ettei kukaan rakkaista).
Myöhemmin keskustelin kirkkocafessa asiasta ja oivallukseni sai kanavan uskovaiset hiljaisiksi: puhut kuin uskovainen, sanoi eräs. Eihän kyse ole muusta kuin siitä, että ymmärrän. Minun tarkoitukseni ei ole hyppiä uskovaisten silmille. Jos hypin, teen sen siitä syystä, että tarvitsen yhtälailla tilaa kuin uskovaiset itse. Keskustelun tiimellyksessä en pysty kuitenkaan ateistina osoittamaan senkaltaista ymmärrystä kuin ehkä uskovaiset odottavat. Enkä minä rehellisyyden nimissä täysin pystykään ymmärtämään, kun itsenikin ymmärtämisessä on tekemistä. Tämä keskustelu ei jättänyt minua rauhaan ja tänään tulin 'leikkisälle' tuulelle. Oivalsin jälleen yhden asian uskosta taivaaseen, yleisistä uskovaisten harhakäsityksistä ja siitä, miten mielellään ateisteja esimerkiksi syytetään tai moititaan siitä, että he kieltävät tosiasioita tai aktiivisesti kieltävät Jumalan. Pitäisi ilmeisesti keksiä itselleni uusi määrittely, koska en kiellä Jumalaa, en vain usko kyseisen hahmon olemassaoloon yhtään enempää kuin keijukaisten. Tässä kuitenkin oivallukseni:
1. Uskovaiset ihmettelevät, mistä ateistit tai uskonnottomat kaapivat etiikkansa ja moraalinsa. Kuuluupa jopa sellaisia letkautuksia, että ateistit ovat täysin moraalittomia, eikä heistä ole hyviin tekoihin. Onneksi näitä huomioita on vähän, mutta joka tapauksessa niitä on. Suurin osa uskovaisista kuitenkin pitää ateistia ihmisenä, lajitoverinaan. Mutta, mistä ateistit ottavat moraalinsa, ovat ateistit empaattisia? Mitä merkitystä, ovat he kuinka eettisiä ja empaattisia tahansa, se ei heitä pelasta. Ateisti, jumalattomana menee helvettiin ja siinä kaikki. Siten itseasiassa on täysin oikeutettua, että ateisti käyttäytyy senmukaisesti kuin heidän 'odotetaan' käyttäytyvä: epäeettisesti ja täysin vailla empatiaa.
2. Kuolema on iloinen asia. Uskovaiset odottavat pääsyä taivaaseen. "Taivaassa odottavat paremmat bileet" ja tämä elämä, tämä fyysinen maailma on vain välitila, jonka aikana uskovaisen tai ihmisen tehtävä ylipäätään on hakeutua Jumalan luo. Itsemurhaa ei kuitenkaan sallita, joten kuoleman on oltava tapaturmainen tai luonnollinen.
3. Kristittyjen Jumala rakastaa ihmisiä niin, että on antanut ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen hukkuisi. Hän rakastaa ihmisiä niin, että haluaa heidät kaikki luokseen. Aikataulusta tai tavasta ei ole puhetta.
Mihin tämä johtaa?
Siihen, että uskovaiselle on palvelus, jos hänet tapetaan. Samalla tehdään palvelus myös Jumalalle, koska Jumala saa tällöin hieman etuajassa luokseen ihmisen, joka häneen uskoo. Ateisti puolestaan, tästä kaikesta ulkopuolisena voi osoittaa suorastaan häkellyttävää empatiakykyä tappamalla mahdollisimman paljon kristittyjä. Ateisti joutuu joka tapauksessa Helvettiin eli asia ei muutu siinä mielessä miksikään, mutta Jumalaa saa luokseen Häntä rakastavat ja uskovaiset puolestaan pääsevät ennen ensimmäistäkään epäilystä pois tästä kavalasta ja pahuuden täyttämästä maailmasta.
Ja tämä ei suinkaan ole ateistien toive. Jos esimerkiksi kristitty joutuisi avantoon ja veden varaan, riippumatta ihmisen uskonnollisesta taustasta toinen ihminen auttaa tai on auttamatta. Syitä auttamattomuuteen on useita ja se kyvyttömyys vaivaa yhtälailla uskovaisia kuin uskonnottomia. Ateisti voisi siis pelastaa kristityn veden varasta, mutta olisiko ateistia syytä kiittää tästä? Onko kristityllä mitään velvollisuutta kiittää ateistia siitä, ettei päässyt taivaaseen, Jumalan luo? Onko Jumalalla syytä kiittää ateistia siitä, että 'vei' uskovaisen pois hänen luotaan (jos uskovainen jossain vaiheessa elämäänsä tulee epäilleeksi ja kuolee niinä, elämänsä synkkinä hetkinä)?
Tästä kaikesta voi vielä johtaa ajatuksen, että eläminen on itsekästä. Ateistina ymmärrän tuon ajatuksen ja pääsemme Albert Camus'n ajatusten äärelle...
Alkuviikosta annoin erään mukavan uskovaisen lukea runoni. Runossa kuvaan, miten ihminen edelleen oppii uutta tuomiopäivänä - elämänsä viimeisenä päivänä tai minkä tahansa elämänvaiheen viimeisenä päivänä - muttei pysty täysin vapautumaan vanhoista kuvioista, tavastaan ajatella ja kokea maailmaa. Ironissävytteinen runoni avautui uskovaiselle positiivisena. Siinä mielessä, että kuolemahan ei ole millään muotoa surullinen asia. Kuolema tässä elämässä on uskovaiselle vain väliaikainen ero rakkaista (vaikkei mitään varmuutta varmasti ole, että kaikki rakkaat tulisivat koskaan taivaaseen, ellei niin, ettei kukaan rakkaista).
Myöhemmin keskustelin kirkkocafessa asiasta ja oivallukseni sai kanavan uskovaiset hiljaisiksi: puhut kuin uskovainen, sanoi eräs. Eihän kyse ole muusta kuin siitä, että ymmärrän. Minun tarkoitukseni ei ole hyppiä uskovaisten silmille. Jos hypin, teen sen siitä syystä, että tarvitsen yhtälailla tilaa kuin uskovaiset itse. Keskustelun tiimellyksessä en pysty kuitenkaan ateistina osoittamaan senkaltaista ymmärrystä kuin ehkä uskovaiset odottavat. Enkä minä rehellisyyden nimissä täysin pystykään ymmärtämään, kun itsenikin ymmärtämisessä on tekemistä. Tämä keskustelu ei jättänyt minua rauhaan ja tänään tulin 'leikkisälle' tuulelle. Oivalsin jälleen yhden asian uskosta taivaaseen, yleisistä uskovaisten harhakäsityksistä ja siitä, miten mielellään ateisteja esimerkiksi syytetään tai moititaan siitä, että he kieltävät tosiasioita tai aktiivisesti kieltävät Jumalan. Pitäisi ilmeisesti keksiä itselleni uusi määrittely, koska en kiellä Jumalaa, en vain usko kyseisen hahmon olemassaoloon yhtään enempää kuin keijukaisten. Tässä kuitenkin oivallukseni:
1. Uskovaiset ihmettelevät, mistä ateistit tai uskonnottomat kaapivat etiikkansa ja moraalinsa. Kuuluupa jopa sellaisia letkautuksia, että ateistit ovat täysin moraalittomia, eikä heistä ole hyviin tekoihin. Onneksi näitä huomioita on vähän, mutta joka tapauksessa niitä on. Suurin osa uskovaisista kuitenkin pitää ateistia ihmisenä, lajitoverinaan. Mutta, mistä ateistit ottavat moraalinsa, ovat ateistit empaattisia? Mitä merkitystä, ovat he kuinka eettisiä ja empaattisia tahansa, se ei heitä pelasta. Ateisti, jumalattomana menee helvettiin ja siinä kaikki. Siten itseasiassa on täysin oikeutettua, että ateisti käyttäytyy senmukaisesti kuin heidän 'odotetaan' käyttäytyvä: epäeettisesti ja täysin vailla empatiaa.
2. Kuolema on iloinen asia. Uskovaiset odottavat pääsyä taivaaseen. "Taivaassa odottavat paremmat bileet" ja tämä elämä, tämä fyysinen maailma on vain välitila, jonka aikana uskovaisen tai ihmisen tehtävä ylipäätään on hakeutua Jumalan luo. Itsemurhaa ei kuitenkaan sallita, joten kuoleman on oltava tapaturmainen tai luonnollinen.
3. Kristittyjen Jumala rakastaa ihmisiä niin, että on antanut ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen hukkuisi. Hän rakastaa ihmisiä niin, että haluaa heidät kaikki luokseen. Aikataulusta tai tavasta ei ole puhetta.
Mihin tämä johtaa?
Siihen, että uskovaiselle on palvelus, jos hänet tapetaan. Samalla tehdään palvelus myös Jumalalle, koska Jumala saa tällöin hieman etuajassa luokseen ihmisen, joka häneen uskoo. Ateisti puolestaan, tästä kaikesta ulkopuolisena voi osoittaa suorastaan häkellyttävää empatiakykyä tappamalla mahdollisimman paljon kristittyjä. Ateisti joutuu joka tapauksessa Helvettiin eli asia ei muutu siinä mielessä miksikään, mutta Jumalaa saa luokseen Häntä rakastavat ja uskovaiset puolestaan pääsevät ennen ensimmäistäkään epäilystä pois tästä kavalasta ja pahuuden täyttämästä maailmasta.
Ja tämä ei suinkaan ole ateistien toive. Jos esimerkiksi kristitty joutuisi avantoon ja veden varaan, riippumatta ihmisen uskonnollisesta taustasta toinen ihminen auttaa tai on auttamatta. Syitä auttamattomuuteen on useita ja se kyvyttömyys vaivaa yhtälailla uskovaisia kuin uskonnottomia. Ateisti voisi siis pelastaa kristityn veden varasta, mutta olisiko ateistia syytä kiittää tästä? Onko kristityllä mitään velvollisuutta kiittää ateistia siitä, ettei päässyt taivaaseen, Jumalan luo? Onko Jumalalla syytä kiittää ateistia siitä, että 'vei' uskovaisen pois hänen luotaan (jos uskovainen jossain vaiheessa elämäänsä tulee epäilleeksi ja kuolee niinä, elämänsä synkkinä hetkinä)?
Tästä kaikesta voi vielä johtaa ajatuksen, että eläminen on itsekästä. Ateistina ymmärrän tuon ajatuksen ja pääsemme Albert Camus'n ajatusten äärelle...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Eräs vastenmielisimpiä asioita mitä uskonnoissa vastaan tulee on mielestäni mahdollisuus käydä kauppaa siitä mikä tulee olemaan ihmisen olotila kuoleman jälkeen. Kristitty maksaa taivaspaikan USKOMALLA kovasti (missä minulle ei ole pätkänvertaa logiikkaa mukana), ja hindun ainakin periaatteessa pitäisi tehdä hyviä tekoja ettei hän synny seuraavassa elämässä torakkana. (Filosofinen- tai luostari-buddhalaisuus vaikuttaa passiivisemmalta kuin hindulaisuus, siinä askarrellaan pitkälti omien sisäisten skitsojen kanssa?)
Ennemmin tietysti otan ne hyvät teotkin kuin silkan uskomisen, jos pitää jotakin tehdä että tulevaisuus on valoisampi kuin nykyhetki. MUTTA soisin että tarve tehdä hyvää nousisi ihmisestä itsestään aivan luonnollisena tarpeena mitä ei tarvitse edes alkaa jossitella ja ihmetellä. Loppujen lopuksi kyse tietysti on itsekkyydestä, sillä kun toista olentoa rakastetaan kuten itseään, on tämä toisen rakastaminen eräänlaista oman itsen laajentamista yli toisen olennon rajojen, ikäänkuin otetaan toinen olento omaan itseen mukaan. Vanhemmat tekevät näin omien lastensa kanssa, ja ihmisystävät kenen tahansa kanssa.
Eli niin että sitä loppujen lopuksi menisi vaikka helvettiin jos se olisi jollekulle toiselle hyväksi, eli auttaisi hänen kehitystään. Mutta tämä taas menee niin kinkkiseksi... Sillä voihan toiselle aiheuttaa mielettömän syyllisyyden taakan uhrautumalla hänen takiaan. Ei hyvä!
Onkohan sitten parempi tilanteiden tullen ikäänkuin vaipua meditaatioon ja syvän oivalluksen tilassa tehdä niitä päätöksiä, eikä jäädä järjen varaan järkeilemään, koska kuten edellä nähty, sen kanssa voi päätyä vain voivottelemaan että mikä on oikein ja mikä LOPULTA hyväksi...
Pelastus tai tuomio ei taida olla kauppatavaraa kuin tässä meidän maanpäällisessä helvetissämme. Jos samanlainen touhu jatkuu myös tuonpuoleisessa, niin jos helvettiin uskoisin, ottaisin sen ilomielin vastaan.
Olen samaa mieltä myös siitä, että tarve nöyryyteen, hyvyyteen, oikeamielisyyteen pitäisi kasvaa ihmisestä itsestään, eikä välineellistettynä jostain ihmisen ulkopuolisesta, kirjasta tai toisesta ihmisestä. Liekö ongelma tässä se, että on olemassa 95% mahdollisuus väärinymmärtää käskyt, neuvot, elämänohjeet yms. Ihminen voi siis joka tapauksessa välineellistää vielä kertaalleen toisesta lähteestä saamansa syyn tehdä asioita ja silloin se alkaa jo olla yhtä keinotekoista kuin aspartamiini sokerin korvikkeena. Aito sokeri on sentään aitoa ja juuri mikään muu ei aitoa sokeria ole kuin sokeri eli se alkuperäinen lähde.
En usko, että on kenellekään ihmiselle henkisesti tai fyysisesti terveellistä olla täysin epäitsekäs. Ajatellaan vaikka tilannetta, että ihminen on alkaa olla hiljalleen nälkäkuoleman partaalla ja saa vihdoin monen mutkan kautta avustuksena päivän ruoka-annoksen. Samaan tilaan sattuu lihava, länsimaalainen bisnesmies, joka on juuri käynyt syömässä raskaan lounaan, mutta vielä mahtuisi hiukka lisää. Hiukan itsekäs ja nälkäinen ihminen varmasti tajuaisi syödä tuon annoksen pysyäkseen hengissä, mutta täysin epäitsekäs ojentaisi ruoka-annoksensa tälle miehelle, joka kuolisi ylisyöneenä tuon annoksen jälkeen. Tuo on tietysti kärjistetty esimerkki, mutta ihmisen pitää rakastaa itseään, kunnioittaa ja arvostaa sen verran, että omaa edes jonkinlaisen omanarvontunnon, jonka mukaan tekee niitä asioita, jotka ovat hänen oman elämänsä kannalta välttämättömiä. Siitä oikeammin, jos ja kun ihminen kahlaa tarpeeksi vaikeuksia, hän oppii näkemään, millä tavalla muut ihmiset kokevat nuo samaiset tilanteet. Itsetuntemuksesta, joka kasvaa rinnan 'itserakkauden' kanssa, kasvaa myös kyky empatiaan, toisen ihmisen kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen - lähimmäisenrakkauteen?
Luulen, että oikeat päätökset tulevat luonnostaan, jos ihminen jää liiaksi koukkuun eri näkökulmiin, jotka eivät lopultakaan ole hänen omiaan. Jos ihminen kasaisi läjän oppeja korvaamaan terveen maalaisjärjen, en usko, että oltaisiin lähelläkään oikeudenmukaisuutta, rehellistä rakkautta, ymmärrystä, saati oikeaa päätöksentekoa. Itse olen sillä kannalla, ettei ihminen oppeja kaipaa, vaan elämää - toista ihmistä, luontoa, itseään, niitä asioita, joista jotain voi oppia, joita rakastaa ja, jotka vastaavat siihen rakkauteen tavalla tai toisella.
Voi miettiä että onko uskonto ihmistä varten vai ihminen uskontoa. (Tai oppia, tai aatetta jne.)
Jos uskonto on täysin ihmistä varten, silloin ihminen voi muotoilla sen mieleisekseen omien itsekkäiden pyyteidensä mukaan. Jos ihminen on täysin uskontoa varten, hän ei ehkä pysty elämään mielekästä elämää opin ahtaiden vaatimusten lomassa.
Olisi hyvä jos usko(nto) olisi henkilökohtaista filosofiaa joka syntyy luonnostaan ihmisen avoimesti kokiessa sisäistä ja ulkoista maailmaansa...
En tiedä onko syytä miettiä sitä, kumpi on kumpaa varten, uskonto ihmistä vai ihminen uskontoa. Luulen, että ne ovat hyvin pitkälti vuorovaikutuksessa keskenään. Tosin uskonto-sanan voi korvata myös yleismerkityksessään uskolla.
Se lienee selvää, että ihminen on uskova olento. En käyttäisi sanaa uskonnollinen olento, jota erityisesti uskovaisissa piireissä käytetään (olkoon se sitten latinalaisittain religio), vaan pikemmin uskova, henkinen (spirit). Silti on selvää, ettei ihmistä voi rajata vain henkiseksi, sillä on olemassa fyysinen puoli, on olemassa sosiaalinen, yhteiskunnallinen yms. puolia, jotka voi hienosti kyllä skipata ja olla käsittelemättä, mutta jotka eivät käsittelemättä jää olemattomiksi. Ihminen on siis monitasoinen, -ulotteinen olento, jossa usko on yksi taso. Itse näen tuon uskon hyvin ruohonjuuritasolta siten, että uskon perimmäisin kysymys on (ehkä hieman Camus'laisittain) siitä, uskooko ihminen 'huomiseen', tulevaisuuteen, omiin mahdollisuuksiinsa. Olkoon ne mahdollisuudet sitten uskonnolliset, poliittiset, henkiset, sosiaaliset tai mitkä ikinä, jos sitä uskoa ei ole, ihminen keikkuu jossain elämän ja kuoleman rajamailla, jossa ei ole välttämättä ole muuta ajatusta kuin 'äkkiä pois tästä elämästä'.
Tämä elämän ja kuoleman välissä keinuminen ei ole erityisesti ateistien, hindujen, satanistien tai minkään ei-kristillisen lahkon ominaisuus. Tutkimusten mukaan tiukasti uskonnollisella ihmisellä on suurempi riski masentua kuin uskonnottomalla. Toisaalta taas uskonnoton voi olla hyvin herkkä, ehkä alkoholisoitunut ja taas alkoholisoituneella on suurempi riski masentua kuin absolutistilla yms. Yhtälöt eivät siis ole erityisen helppoja ja rajojen veto ei ole yksinkertaista. Ei siinäkään, että mikä on ihmisen olemisen tarkoitus täällä ja mistä saa todellista voimaa elää ja jatkaa. Uskovaisella, jolla on yhteisönsä tuki takana ja, joka ei paljon pollaansa rasita päinvastaisilla mahdollisuuksilla on hyvät mahdollisuudet elää mielekkäästi. Mutta tässähän ei ole paljoa muusta kyse kuin silmien ummistamisesta kaikelta muulta, kylmältä todellisuudelta, jossa ilo on vain yksi tunne ihmisen laajassa tunneskaalassa.
Olen myös sitä mieltä, että edes minä en voi välttyä siltä, ettenkö muotoilisi uskoani mieleisekseni. Toki se on pitkälti muovautunut itsestään, mutta siinä määrin olen mielessäni toistanut tiettyjä asioita, että olen varmasti alkanut vakuuttua omien ajatusteni oikeellisuudesta. Olen siis suggeroinut itseni ajattelemaan tietyllä tavalla, enkä enää edes tiedosta, ovatko nämä ajatukset itseltäni vai joltakulta muulta. Siitä huolimatta näin, että erinäisten psykologisten testien ja monen introspektion jälkeen minun voidaan sanoa olevan huomattavasti keskivertoa itsetietoisempi ihminen. Miten vähän siis keskivertoihmiset tiedostavat tapaansa muotoilla uskoaan, käsitystä maailmasta, jumaluuksista yms. vai kuluttavatko he edes aikaa sen pahemmin koko asian ajattelemiseen? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta en usko olevani ainoa tässä 7-miljardisessa maailmassa, joka suggeroi itseään. Pikemmin oletan sen olevan hyvin inhimillistä ja niin on pakko tapahtua, jotta ihminen voi ylipäätään vakuuttua mistään ja erityisesti, jos kyse on uskonasioista, suggerointi on välttämätöntä. Siten haluaa ihminen tai ei, hänen uskonsa on aina hänen itsensä muotoilemaa. On kyse sitten ateismista, missä tahansa muodossa tai vaikka islamista.
Luonnollinen tapa löytää totuus on ongelmallinen asia. Se ei ole aivan helppoa, varsinkaan maailmassa, jossa uskoa ja uskontoa tupsahtelee joka suunnasta. On olemassa valmiita vastauksia, joihin voi tarttua hädän hetkellä. Siitä huolimatta, että yksi ratkaisu toimii yhdellä, mutta ei välttämättä toisella. Niin ärsyttävää kuin se ehkä on niiden ihmisten mielestä, jotka uskovat yhteen ratkaisumalliin, näin valitettavasti on. Me ihmiset emme ole henkisesti samasta muotista, vaikka fyysisesti olisimme, jota emme kuitenkaan ole. Omakohtainen kokemukseni on vienyt minut kristinuskosta aika pitkän mutkan kautta vanhaan kiinalaiseen filosofiaan. Luin taolaisia tekstejä ensimmäistä kertaa reilu 5 vuotta sitten ja koin aina uskoneeni ja ajatelleeni niin. En siis lähestynyt taolaisuutta, koska niissä oli järkeä ja koin sen oikeaksi, vaan koska itse olin omia teitäni päätynyt siihen ratkaisuun. Hiljalleen olen ehkä hiipumassa zeniläisyyden ja taolaisuuden välimaastoon siihen, että mikä ikinä ihmisen omasta mielestään on totuus, hän suggeroi itseään jo siinä vaiheessa, kun uskoo jonkin totuuden olemassaoloon.
Itse suggeroin itseäni pahimmillaan siihen, että mitä merkitystä ylipäätään on totuudella? Miksi sillä pitäisi olla jotain merkitystä? Auttaako minua jotenkin elämässäni tieto siitä milloin maailma syntyi tai kuka sen synnytti? Auttaako se tieto minun läheistäni, joka on hengenhädässä? Tältä pohjalta olen suggeroinut siis itseni ajattelemaan, että totuuden perässäjuoksijoilla on elämässään tärkeysjärjestys pahasti hakusessa. Tästä esimerkkinä, vaikka muutamat surkuhupaisat tarinat aviopareista, joilla asiat ei mene kovin hyvin. He hoitavat aviosuhdettaan niin, että mies (uskovainen) käy vieraissa ja välillä baarissa, kun nainen puolestaan rukoilee Jumalalta apua. Missä meni väärin?
Hihii!
Hienoja pohdintoja. Tuli vaan mieleen tuosta, että eläminen on itsekästä, niin se, että oikeastaan se ei ole, koska jokaisen ihmisen elämä vaikuttaa jotenkin toisten elämiin, ja näin ihmiskunta kehittyy johonkin suuntaan. Jotkut ovat aina huonommassa osassa kuin toiset, ja tämän voipi laskea kohtalon tahi sattuman tahi Jumalan varaan. Toiset kiittävät hyvästä asemastaan onneaan ja toiset Jumalaansa. Toiset taas syyttävät näitä huonosta asemastaan.
Sitten taas tuosta kuolema-jutusta, että kai itsekin tiedät, ettei tuo ole totta, että kristityt iloitsevat kuolemasta. Yhtälailla se on surullista kuin muillekin ihmisille, mutta ehkä siinä on sellainen toivon hiven, että ehkä vielä joskus kohdataan. Emmehän me todella voi tietää sitä kohtaammeko. Joten siksi et tee palvelusta kristitylle tappamalla hänet.
Eihän elämä olekaan itsekästä. Oman katsantokantani mukaan elämä on elämää, yhteistyötä muiden ihmisten kanssa. Kaikki ihmiset eivät vain ole niin yhteistyöhaluisia ja syyt ovat mitä moninaisemmat: sulla on liikaa painoa, sä oot valkoihoinen, sulla ei oo Mersua, et oo kristitty... Mitä oikeasti noilla asioilla on merkitystä. Tuosta oli pitkälti kyse, kun puhuin ensimmäisessä viestissäni siitä, että jos uskovainen joutuu veden varaan ja on hukkua, pitääkö hän edelleen kiinni mielipiteestään, että ateisti pystyy vain moraalittomiin tekoihin, on syöpäläinen, maailmanrutto tms. Kun ateisti sitten ojentaa kätensä auttaakseen, vetääkö uskovainen kätensä pois? Tuskin, mutta miksi ei?
Eikö rutto ole tarttuvaa? Nämä ihmiset toki ovat vähemmistönä uskovaisten keskuudessa, mutta tällaisiin keskusteluihin joutuu aika tasaisin väliajoin, eikä tämäkään palsta tunnu olevan täysin 'puhdas' vieläkään näistä yltiöpositiivisista uskovaisista (vaikka vikaa on myös ateisteissa).
"Sitten taas tuosta kuolema-jutusta, että kai itsekin tiedät, ettei tuo ole totta, että kristityt iloitsevat kuolemasta."
Tiedän. Mutta, jos tarkkaan ajattelet, eikö kyse ole pitkälti tulkinnasta. Mitä varmempi on oman uskonsa totuudellisuudesta, sitä varmempi on taivaaseenpääsy. Mitä varmempi on siitä, että myös rakkaat uskovat oikeaan Jumalaan, sitä 'iloisempi' uskovainen voi olla läheisensä kuolemasta. Ilosta ei kuitenkaan koskaan puhuta. Itseasiassa tuli mieleen, että tuo keskustelu lähti negatiivisten tunteiden kokemisesta ja purkamisesta. Alkuperäinen väite kun oli, että vihaa ei saa purkaa. Viha on negatiivinen tunne, vastakohtana rakkaudelle... suru on negatiivinen tunne, vastakohtana ilolle... Siten sureminen on myös samasta lähteestä kuin viha ja olisi parempi olla purkamatta suruaan. Täten läheisen kuolema olisi otettava vastaan iloiten, ei surren. Nämä ovat näitä kinkkisiä yhtälöitä, joita ateistina on vaikea ymmärtää ja varmasti uskovaisena on olla vaikea samaa mieltä, mutta...
"Joten siksi et tee palvelusta kristitylle tappamalla hänet."
Entä Jumalalle?
Ei kuulu kyllä minun uskooni tuollaiset jutut (esim. tunteet ovat minusta kaikki hyviä ja tarpeellisia ja inhimillisiä). Ei mitkään nuo ominaisuudet, joilla olet leimannut kristityt.
Joten eiköhän tuo kirjoituksesi ole sitä samasta yleistyksen lähteestä kuin noitten ateistinvihaajakristittyjesi jutut ateistien pahuudesta.
Ja tappaminen ei voi olla Jumalalle palvelus, koska hänen tahtonsa on "älä tapa" :)
"Ei kuulu kyllä minun uskooni tuollaiset jutut (esim. tunteet ovat minusta kaikki hyviä ja tarpeellisia ja inhimillisiä). Ei mitkään nuo ominaisuudet, joilla olet leimannut kristityt."
Puhuin harvoista kristityistä. Valtaosa ymmärtää, ajattelee ja tuntee, mutta on kristittyjä, jotka tuomitsevat. Ja tuo oli yksittäinen keskustelu, jossa yksi uskovainen oli tuota mieltä ja muut olivat vastaan. Jos löytyy yksi, löytyy myös toinen... Mutta, jos leimaan kaikki kristityt sanomalla, että eräät tai 5%, niin pyydän anteeksi.
"Joten eiköhän tuo kirjoituksesi ole sitä samasta yleistyksen lähteestä kuin noitten ateistinvihaajakristittyjesi jutut ateistien pahuudesta."
Tai jätit jotain oleellista lukematta/ymmärtämättä.
"Ja tappaminen ei voi olla Jumalalle palvelus, koska hänen tahtonsa on "älä tapa" :) "
Mutta ateisteja ja vääräuskoisia eivät Jumalan käskyt koske... vai?
Mutta kysymyksesi oli, teetkä Jumalalle palveluksen. Et tee joka tapauksessa. Jos Jumala on olemassa, se ei ole hänelle palvelus, ja jos ei ole, niin et kai voi hänelle mitään palveluksia tehdä.
Kysymykseni tosiaan oli, että tekeekö 'ateisti' siinä Jumalalle palveluksen saattaessaan Hänen rakkaansa Hänen huomaansa ja tekeekö 'ateisti' uskovaiselle palveluksen auttaessaan uskovaista Jumalansa huomaan. Ehkä kysymys onkin pääasiassa siitä, mikä on ateistin moraali ja etiikka, sekä hyväksyvätkö uskovaiset tämän toisenlaisen moraalin ja etiikan, erilaisen käsityksen kokea ja nähdä maailmaa. Jos hyväksyvät, heillä ei ole tarvetta julistaa omaa uskoaan, sen sijaan, jos eivät hyväksy, ateisti on heidän mielestään juuri se ihminen, joka tekisi näitä 'palveluksia' heille. Ateisti olisi tuolloin se 'itsekeskeinen' pirulainen, joka hylkää armon ja rakkauden, ottaa vastaan tuomion ja vihan. Mikä siis estäisi ateistia tappamasta ja, jos niin kävisi, että ateisti tappaisi uskovaiset pääsisivät onnellisesti taivaaseen Jumalalle seuraa pitämään. Ateisti sen sijaan kaikkien oppien mukaan tekisi sen, mikä olisi odotettua eli menisi helvettiin. Ehkä siis toisaalta on kyse ihmisten tasa-arvosta ja onko sellaista ylipäätään olemassa uskontojen kesken...
Onko kristityn tappaminen Jumalalle palvelus? Mielestäni ei ole, koska kun tunnustava kristitty kuolee, on maan päältä poissa taas yksi evankeliumin eteenpäin viejä -- ja evankeliumin eteenpäin viejiksi on meidät (kristityt) lähetetty. Eipä muuta.
Tuo lienee ainoa selitys asialle, miksi ei. Ja onhan siinä samalla Jumalata yksi maanpäällinen palvoja pois. Mutta eikö kristityn itsensä kannalta olisi parempi päästä taivaaseen ennenkuin ehtii epäillä...?
Toivottavasti et ole ymmärtänyt, että puhun tässä kristittyjen tappamisen puolesta. Pikemmin puhun terveen harkinnan puolesta, niin ateistien kuin kristittyjen kohdalla. Ja toistan jälleen kysymyksen: onko usko(toje)n kesken tasa-arvoa? Voiko siis kristitty arvostaa toisen ihmisen uskoa, yrittämättä käännyttää tätä?
Jumalalta maanpäällinen palvoja pois? Ei Jumala suurene tai pienene sen mukaan, kuinka monta "palvojaa" hänellä on maanpäällä. Ei Jumala tarvitse palvojia, ja ite mieltäisin tunnustavat kristityt enemmän Jumalaa sydämestään rakastaviksi ja sen takia hänen tahtonsa täyttämistä haluaviksi. Jumala ei vaadi meiltä mitään, me toimimme sydämemme halusta.
Taivaaseen ennenkuin ehtii epäillä? Epäilyksiä tulee jokaiselle, kristityt eivät ole mikään poikkeus. Me kyllä epäilemme, jokainen kristitty, koska mekin olemme ihmisiä, heikkoja. Siksi me tarvitsemme uskovien yhteyttä, rukousta, raamatun elävää sanaa -- uskomme vahvistukseksi. Kun ihminen on uskossa, hän on uskossa ja taivaaseen kelpaava. Epäilyksiä tulee, mutta kun ihminen vain luottaa Jumalaan ja haluaa riippua hänessä kiinni -- uskoo -- on hän taivaskelpoinen, kuoli hän sitten kesken pahimpien epäilysten tai vahvassa uskossa.
Tasa-arvosta vielä haluisin mainita henk.koht. mielipiteeni, jota itse elämässäni noudatan. Mulla on paljon ei-uskovia ystäviä, olen heidän kanssaan jutellut uskon asioista, todistanut, kertonut raamatusta, kertonut jumalan rakkaudesta ja sovitustyöstä. Kertaakaan minä en ole aloittanut keskustelua. Minä kerron, jos minulta kysytään, muuten en uskostani puhu henkilöille, jotka uskovat erilailla. Minä arvostan heitä _ihmisinä_, kuten he arvostavat minua. Ja se, että arvostaa toista ihmisenä, sisältää mielestäni kaiken, mitä se ihminen on: rodun, uskonnon, sukupuolen jne.
En tiedä selventikö tämä mitään, kysy lisää, jos kiertelin tai en vastannut mielestäsi oikeisiin kysymyksiin. Väsyttääkin jo.
"Jumalalta maanpäällinen palvoja pois?"
Palvonnalla tarkoitan rukoilua. Jos ei olisi ainoatakaan kristittyä maan päällä, ei olisi rukoilijoita, ei olisi täällä niitä, jotka Hänen puoleensa kääntyisivät.
"Jumala ei vaadi meiltä mitään, me toimimme sydämemme halusta."
Tästä saa monenlaista käsitystä. Vaatiiko Jumala ateisteilta tai muiden uskontojen edustajilta jotain, jotta nämä myös olisivat taivaspaikan ansainneet?
"Taivaaseen ennenkuin ehtii epäillä? Epäilyksiä tulee jokaiselle, kristityt eivät ole mikään poikkeus. Me kyllä epäilemme, jokainen kristitty, koska mekin olemme ihmisiä, heikkoja."
Tiedän, että on kristittyjä, jotka epäilevät ja vielä avoimesti tunnustavat sen, mutta on myös niitä, jotka eivät tunnusta epäilevänsä... se on aina varmuudesta pois ja epävarmuus on kammottavaa. Sen varmasti jokainen ihminen osaa kuvitella omalle kohdalleen. Kun kuitenkin ymmärtääkseni Jumala on melko ehdoton sen suhteen, ketkä pääsevät taivaaseen ja ketkä eivät, niin epävarmuus on varmasti vielä pelottavampaa?
"Me kyllä epäilemme, jokainen kristitty, koska mekin olemme ihmisiä, heikkoja."
Tämä on hieno tunnustus. Enkä ole sitä koskaan epäillyt, mutta harvoin vain kuulee tällaista.
"Minä arvostan heitä _ihmisinä_, kuten he arvostavat minua. Ja se, että arvostaa toista ihmisenä, sisältää mielestäni kaiken, mitä se ihminen on: rodun, uskonnon, sukupuolen jne."
Tämäkin on hyvä piirre. Tällaista kunnioitan, mutta tätäkin kuulee melko harvoin. Oivallus siitä on aika tärkeä, että jos uskostaan alkaa tekemään selontekoa, saarnaamaan tai opastamaan, niin toisella on kaikki oikeus vastata saarnaamalla ja opastamalla. Alkuperäinen viestini oli provosoiva ja se syntyi tietystä oivalluksesta, josta en ole itsekään samaa mieltä, mutta joka tietyn logiikan puitteissa on totta. Siitä syystä juuri puheeni mainitsemassani keskustelussa kuulosti uskovaisen puheelta. Eli logiikkani ei ole täysin väärä, mutta ajatuksiani on vaikea tunnustaa oikeiksi, eikä niitä pidä tunnustaa oikeiksi.
"En tiedä selventikö tämä mitään, kysy lisää, jos kiertelin tai en vastannut mielestäsi oikeisiin kysymyksiin."
Hyvin meni. :-)
Ei vaadi Jumala ateistilta tai muiden uskontojen edustajilta mitään, jotta nämä ansaitsisivat taivaspaikan. Ensinnäkään, taivaspaikkaa ei ansaita, joka ikiselle ihmiselle on taivaassa paikka. Ihminen itse valitsee ottaako sen paikan vastaan vai ei, eli meillä on se paljon puhuttu valinnan vapaus. Taivaspaikka on sinun, kun uskot Jumalan sovitustyön, muuta tietä sinne ei ole.
Toiseksi. Kun sanoin, että toimimme sydämemme halusta, tarkoitan, että olemme saaneet -- siis tunnustavat kristityt -- niin suuren lahjan, uskon lahjan henk.koht. omaksemme, että haluamme viedä sitä evankeliumia eteenpäin, jotta muutkin saisivat kokea sen suunnattoman ilon, ilon siitä, että on pelastettu. Nyt palaamme varmasti siihen, että onko tasa-arvoa kristittyjen ja ateistien/muiden uskontojen edustajien välillä, koska ihmiset helposti ymmärtävät evankeliumin eteenpäin viemisen tuputtamiseksi. Mutta muistat varmaan mielipiteeni tästä asiasta, en siis tuputa :)
Kyllä, epävarmuus on pelottavaa, olen sen monesti kokenut. Mutta, kun ihminen on uskossa, hänellä on sydämen varmuus ja hän on Jeesuksen oma. Kun epäilys ja epävarmuus valtaa mielen, niin Jumala näkee sen ja sen voi Jumalalle rehellisesti tunnustaa ja Jumala antaa taas voimaa jaksaa senkin epäilyksen yli. Kun ihminen on epävarma on Jumala järkähtämätön ja varma meidän puolestamme. Ja vielä, epävarmuus ei ole uskosta luopumista vaan se on nimenomaan oman heikkouden tunnustamista. Heikoissa Jumalan rakkaus ja voima pääsee esille.
"Ei vaadi Jumala ateistilta tai muiden uskontojen edustajilta mitään, jotta nämä ansaitsisivat taivaspaikan. Ensinnäkään, taivaspaikkaa ei ansaita, joka ikiselle ihmiselle on taivaassa paikka. Ihminen itse valitsee ottaako sen paikan vastaan vai ei"
Jos huomasit... vaaditaan valinta. Sitä on todella vaikea tehdä, jos ei ole taivaasta ylipäätään tietoinen tai, jos ei näe yläpuolellaan kuin sinisen taivaan, vailla jumalaa tai jumalia. Onko siis välttämättä kaikille ihmisille olemassa edes valinnanmahdollisuutta? Nokkimisjärjestys näyttää melko selvältä.
"Taivaspaikka on sinun, kun uskot Jumalan sovitustyön, muuta tietä sinne ei ole."
Ja tämähän ei tietenkään vaadi minulta mitään...
Otetaan asia toisinpäin. Yritä vapautua ajatuksesta, että sinun uskosi on se oikea. Kuvittele, että minä olen kristitty, sinä olet se, joka et ole tietoinen jostain asiasta. Ota vastaan Kalikharin Totuus, muuta tietää Taivaaseen ei ole. (Jos et ota vastaan Kalikharia, olet tuomittu syviin vesiin ikuisiksi ajoiksi, syvien vesien petojen raadeltavaksi.)
Tämä ei tietenkään vaadi sinulta yhtään mitään, kunhan vain ymmärrät ottaa Kalikharin vastaan.
"Toiseksi. Kun sanoin, että toimimme sydämemme halusta, tarkoitan, että olemme saaneet -- siis tunnustavat kristityt -- niin suuren lahjan, uskon lahjan henk.koht. omaksemme, että haluamme viedä sitä evankeliumia eteenpäin, jotta muutkin saisivat kokea sen suunnattoman ilon, ilon siitä, että on pelastettu."
Tämän ymmärrän. Olen uskovaisesta perheestä ja olen ikäni nähnyt uskovaisia. Oli todella vaikea aika elämässäni, jossa käännyin jyrkästi kristinuskoa vastaan, olin aggressiivinen. Nykyään en koeta saada muuta sanotuksi kuin sen, että asioita voidaan ja niitä pitää katsoa useammasta näkökulmasta. Voiko esimerkiksi kristitty mitenkään ymmärtää, että hindu, buddhalainen, taolainen tai muslimi, jopa ateisti voi olla omassa uskossaan tasapainossa ja onnellinen, suunnattoman iloinen? Vai näetkö esimerkiksi sinä, että tuo kyseinen ihminen elää valheessa ja sinä totuudessa, jolloin mielesi toimii itsekkään ajattelun kautta siitä, että minä menen taivaaseen ja nuo muut menevät helvettiin, ellen sitten MINÄ julista heille OIKEAA sanaa ja he ottavat sen vastaan ja ymmärtävät MINUN neuvostani kurottaa Jumalan puoleen. Ja voit kauniista tietysti pestä kätesi tästä itsekkäästä ajattelutavasta sanomalla, että 'minähän en tuputa', ikäänkuin sinun tuputuksesi jotain saisi todella aikaan. Pikemmin tuputuksesi on turhaa ja voi saada vastareaktion aikaan, jonka jälkeen voidaan omahyväisesti ajatella, että näinhän on ennustettu, että me tulemme kohtaamaan vastarintaa, pilkkaa, ivaa.
Vaan kukapa ei?
"Mutta muistat varmaan mielipiteeni tästä asiasta, en siis tuputa"
Rehellisesti sanoen, jos kerrot mielipiteesi totuudesta, et kuulu kuin niiden jääräpäisten ja itsekkäiden uskovaisten joukkoon, jotka eivät koskaan muutosta tee. Jeesus halusi varmasti seuraajistaan nöyrempiä, eikä omaa egoaan ja tietouttaan pönkittäviä. Näin uskoisin ja nöyrää uskovaista myös itse kunnioittaisin.
"Kyllä, epävarmuus on pelottavaa, olen sen monesti kokenut."
Epävarmuus ei pelota minua. Toki se on pelottanut, mutta ei enää. Ehkä se kertoo jotain siitä, millä tasolla olen henkisesti vai kertooko mitään? Jos olet itse varma uskossasi, niin olemme samalla tasolla ja, jos minä alkaisin julistaa omaa uskoani oikeana, luulen ettei se helposti menisi läpi?
"Kun ihminen on epävarma on Jumala järkähtämätön ja varma meidän puolestamme."
Tässä voisin taas sanoa jotain, mutta epävarmuus on inhimillinen tunne ja se on väistämätön. Jotkut ihmiset pystyvät elämään epävarmuudessa, toiset tarvitsevat tuen pitämään pystyssä. Jokainen tietysti itse määrittelee sen, että onko tarpeen jonkinlaista tukea saada vai pysyykö sitä edes joissain tilanteissa pystyssä ilman vahvistusta...
"vielä, epävarmuus ei ole uskosta luopumista vaan se on nimenomaan oman heikkouden tunnustamista."
Oman heikkouden tunnustamista minkä asian suhteen? Minä olen heikkouteni tunnistanut reilut 15 vuotta, mutta Jumalaa en ole tarvinnut kertaakaan. Onko se minulta itsekästä, että pystyn elämään ilman uskoa hänen olemassaoloonsa vai pitäisikö minun heittäytyä tuulen vietäväksi. Sitten voin heittäytyä jo rappusten yläpäässä kotoa lähtiessä maahan ja rukoilla Jumalaa, koska pelkään mennä rappuset alas ja olen aivan 100% varma, että kaatuisin ja halkaisisin kalloni. Elämä on päivästä toiseen epävarmaa, mutta minä en jaksa stressata moisilla, enkä juuri millään muullakaan. Jos joku muu sillä jaksaa stressata, omapa on asiansa, mutta nimenomaan omansa. Minun ei tarvitse sitä kuunnella, eikä minun kuuntelemattomuuteni oli välinpitämättömyyttä Jumalasta, jumalanpilkkaa tms. Se vain yksinkertaisesti on kyllästymistä uskovaisiin (ja edelleen uskovaiset eivät ainakaan minun silmissäni ole Jumala, heidän omissa silmissään ehkä).
"Heikoissa Jumalan rakkaus ja voima pääsee esille."
Tai inhimillisyys.