Helvetin enkeli

tätäkin naisihmistä olisi kiva seurata pitempään, että mihin se elämä viekään...
kirjoittajat, kirjailijanalut, kynät teroitukseen ja ties missä kaunotar viilettää...
jatkoa
please!

Traumani alkoivat yksi toisensa jälkeen nousta pintaan. Kun ihminen yllättäen ylireagoi tilanteessa, jossa ei ole mitään uhkaavaa, sanotaan, että ruumis muistaa. Kaikki muistikuvat ovat aivoissa, vaikkakaan eivät välttämättä tietoisuudessa. Sillä keho muistaa silloinkin, kun ihminen ei enää tietoisesti muista. Kehon ymmärretään pystyvän varastoimaan muistiinsa siihen kohdistuneita tapahtumia. Insestimuistot voivat olla tällaisia, samoin paha selkäsauna, tai muu väkivaltainen ruumiillinen kokemus. Minullekin ikivanhat asiat pöllähtävät silmille tuskastuttavan rajuina yhä toistuvissa painajaisunissani.

Todellisuudessa haluan itselleni elämäntoverin, mutta tästäkään miehestä minä en sitä saa.

Tapasimme aikoinaan Tallinnan-laivalla. Tanssiparketilla keskustelimme sujuvasti musiikista ja matkustelusta. Hänen kanssaan oli helppo puhua ja helppo hullutella. Meillä oli yhteisiä tuttuja, ja tapasimme siitä lähtien usein eri tilaisuuksissa. Mies ei ole vain hyvä puhuja vaan sen lisäksi oivallinen kuuntelija. Rakastua rapsahdin alta aikayksikön ja kuvittelin, että tunne oli molemminpuolinen. Kuinka sinisilmäisesti taas kerran uskoinkaan miehen tarinan loppuunpalaneesta avioliitosta. Uusi suhteemme oli heti alusta alkaen kuitenkin kuin viulun kielellä. Usein hän peruutti tapaamisemme, tai pakoili näyttäytymistä julkisella paikalla. En käsittänyt hänen käyttäytymistään, ja lapsellisesti oikuttelin ja riitelin, olin uneton ja onneton.

En kestänyt lainkaan tätä kakkosena olemista.

Vihdoin ryhdistäydyin, ja tein niin kuin pitääkin, eli hakeuduin lääkäriin. Kun x-poikaystäväni oli edellisen kerran pahoinpidellyt todella pahasti, paras tyttöystäväni Stina sanoi, että pahoinpitely on rikos ja rangaistava teko. Kelattiin siinä sairaalan sängylaidalla niitä minulle tapahtuneita juttuja. Hän on kyllä varsinainen tietolaari. Hän sai minut viimein tajuamaan, että olin liian usein luottanut miesten anteeksipyyntöihin, kukkapuskiin ja vakuutteluihin, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu. Stina kysyi muutamia ratkaisevia kysymyksiä: Mitä sä tahdot elämältä? Oletko sä tajunnut näistä sun etees tulleista jutuista yhtään mitään? Aiotko sä hokea loppuelämäsi näitä samoja mantroja?

Tiedänhän minä, että kun tulee turpaan ja lujaa, niin kaikkeen ei ole aina syytä eikä selitystä.

Olen nyt käynyt muutamia kertoja terapiassa. Aluksi olin ihmeissäni koko systeemistä, sillä kaikki tällainen amerikkalaistyylinen vouhotus omasta psykiatrista ja terapiasta oli vain aiemmin naurattanut minua. Nyt olin jo tyyntynyt ja tajunnut, että kaikkein helpointa oli keskustella omista ongelmistaan asiantuntijan kanssa. Tosin näissäkin on niin monenkirjavaa toimijaa. Kuulin hyvältä ystävältäni tästä terapeutista, jonka luokse sitten vääntäydyin.

Se ensimmäinen terapeutti oli kyllä vikatikki.

Tajusin muutaman istuntokerran jälkeen, että terapeutti alkoi ikäänkuin elää minun elämääni! Hän samaistui jollakin kierolla tavalla vauhdikkaaseen ja sosiaaliseen systeemiini, ja koko paketti, koko elämäni, alkoi äkkiä olla sellaisessa sotkussa ja mäiskeessä, ettei paremmasta väliä. Niinhän siinä sitten kävi, että minun oli loppujenlopuksi vaikeampaa päästä eroon terapeutista kuin selvitellä omat sotkuni itse!

Tiedän, että voin kohentaa elämääni vain lopettamalla tämän ajelehtimisen. Ja kun saisin nyt viimein tämän suhteen päättymään en usko, että pystyn enää koskaan kenenkään kanssa hullantumaan niin sekopäisesti.

Tunnustan, että minun vanhanaikaisuuteni yllätti usein nämä nykyiset maankiertäjät, nuo hulivilikulkurit, jotka siirtyvät maanosasta toiseen työn perässä viilettäen greenwichin rajojen puolelta toiselle, ja kärsien jetlagit nahoissaan mukisematta. He ovat tietoisia siitä, että sisäisen kellon on säädyttävä mahdollisimman pian sen aikavyöhykkeen mukaiseksi, johon matkustaa. Jos on pakko nukkua päivällä matkan jälkeen, on nukuttava mahdollisimman vähän aikaa aikaisin iltapäivällä, ja herättää itsensä kellolla tai mieluiten sarastusvalolla.

Sellaiseen sarastusvaloon minäkin haluan tästä lähtien herätä, mutta ensin on aika hakea kuu taivaalta.

-------
jatka Sinä …

scarabaeus kirjoitti:

Traumani alkoivat yksi toisensa jälkeen nousta pintaan. Kun ihminen yllättäen ylireagoi tilanteessa, jossa ei ole mitään uhkaavaa, sanotaan, että ruumis muistaa. Kaikki muistikuvat ovat aivoissa, vaikkakaan eivät välttämättä tietoisuudessa. Sillä keho muistaa silloinkin, kun ihminen ei enää tietoisesti muista. Kehon ymmärretään pystyvän varastoimaan muistiinsa siihen kohdistuneita tapahtumia. Insestimuistot voivat olla tällaisia, samoin paha selkäsauna, tai muu väkivaltainen ruumiillinen kokemus. Minullekin ikivanhat asiat pöllähtävät silmille tuskastuttavan rajuina yhä toistuvissa painajaisunissani.

Todellisuudessa haluan itselleni elämäntoverin, mutta tästäkään miehestä minä en sitä saa.

Tapasimme aikoinaan Tallinnan-laivalla. Tanssiparketilla keskustelimme sujuvasti musiikista ja matkustelusta. Hänen kanssaan oli helppo puhua ja helppo hullutella. Meillä oli yhteisiä tuttuja, ja tapasimme siitä lähtien usein eri tilaisuuksissa. Mies ei ole vain hyvä puhuja vaan sen lisäksi oivallinen kuuntelija. Rakastua rapsahdin alta aikayksikön ja kuvittelin, että tunne oli molemminpuolinen. Kuinka sinisilmäisesti taas kerran uskoinkaan miehen tarinan loppuunpalaneesta avioliitosta. Uusi suhteemme oli heti alusta alkaen kuitenkin kuin viulun kielellä. Usein hän peruutti tapaamisemme, tai pakoili näyttäytymistä julkisella paikalla. En käsittänyt hänen käyttäytymistään, ja lapsellisesti oikuttelin ja riitelin, olin uneton ja onneton.

En kestänyt lainkaan tätä kakkosena olemista.

Vihdoin ryhdistäydyin, ja tein niin kuin pitääkin, eli hakeuduin lääkäriin. Kun x-poikaystäväni oli edellisen kerran pahoinpidellyt todella pahasti, paras tyttöystäväni Stina sanoi, että pahoinpitely on rikos ja rangaistava teko. Kelattiin siinä sairaalan sängylaidalla niitä minulle tapahtuneita juttuja. Hän on kyllä varsinainen tietolaari. Hän sai minut viimein tajuamaan, että olin liian usein luottanut miesten anteeksipyyntöihin, kukkapuskiin ja vakuutteluihin, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu. Stina kysyi muutamia ratkaisevia kysymyksiä: Mitä sä tahdot elämältä? Oletko sä tajunnut näistä sun etees tulleista jutuista yhtään mitään? Aiotko sä hokea loppuelämäsi näitä samoja mantroja?

Tiedänhän minä, että kun tulee turpaan ja lujaa, niin kaikkeen ei ole aina syytä eikä selitystä.

Olen nyt käynyt muutamia kertoja terapiassa. Aluksi olin ihmeissäni koko systeemistä, sillä kaikki tällainen amerikkalaistyylinen vouhotus omasta psykiatrista ja terapiasta oli vain aiemmin naurattanut minua. Nyt olin jo tyyntynyt ja tajunnut, että kaikkein helpointa oli keskustella omista ongelmistaan asiantuntijan kanssa. Tosin näissäkin on niin monenkirjavaa toimijaa. Kuulin hyvältä ystävältäni tästä terapeutista, jonka luokse sitten vääntäydyin.

Se ensimmäinen terapeutti oli kyllä vikatikki.

Tajusin muutaman istuntokerran jälkeen, että terapeutti alkoi ikäänkuin elää minun elämääni! Hän samaistui jollakin kierolla tavalla vauhdikkaaseen ja sosiaaliseen systeemiini, ja koko paketti, koko elämäni, alkoi äkkiä olla sellaisessa sotkussa ja mäiskeessä, ettei paremmasta väliä. Niinhän siinä sitten kävi, että minun oli loppujenlopuksi vaikeampaa päästä eroon terapeutista kuin selvitellä omat sotkuni itse!

Tiedän, että voin kohentaa elämääni vain lopettamalla tämän ajelehtimisen. Ja kun saisin nyt viimein tämän suhteen päättymään en usko, että pystyn enää koskaan kenenkään kanssa hullantumaan niin sekopäisesti.

Tunnustan, että minun vanhanaikaisuuteni yllätti usein nämä nykyiset maankiertäjät, nuo hulivilikulkurit, jotka siirtyvät maanosasta toiseen työn perässä viilettäen greenwichin rajojen puolelta toiselle, ja kärsien jetlagit nahoissaan mukisematta. He ovat tietoisia siitä, että sisäisen kellon on säädyttävä mahdollisimman pian sen aikavyöhykkeen mukaiseksi, johon matkustaa. Jos on pakko nukkua päivällä matkan jälkeen, on nukuttava mahdollisimman vähän aikaa aikaisin iltapäivällä, ja herättää itsensä kellolla tai mieluiten sarastusvalolla.

Sellaiseen sarastusvaloon minäkin haluan tästä lähtien herätä, mutta ensin on aika hakea kuu taivaalta.

-------
jatka Sinä …

Lue lisää

Siinä se lopulta sitten oli, täyteenahdettu lentolaukkuni sängyllä kuin pieni ja pullea, tiukasti kiinni vyötetty porsas. Onnneksi porsaassa oli renkaat ja vetokahva, muuten olisi tämän päivän pakeneminen jäänyt huomisen haaveeksi.
Oli ollut järkyttävää ymmärtää, että puhelimen numeronvaihtaminen vei minut tilanteeseen jossa oli päätettävä asettaako vanhat numerot uudelle kortille vai ei. Terapeutista eroonpääseminen kuitenkin vaati numeronvaihtoa, ja tiputin vanhan kortin roskapönttöön. Käännyin kannoillani ja tiesin, että kaikki kasvini kuolisivat janoon muutamassa viikossa, silti suljin oven ja jätin avaimet sisälle eteisen matolle.

Oli lauantaiaamu. Hän ei olisi vielä porraskäytävässä hakkaamassa ovia ja potkimassa seiniä. Olin siis turvassa aamun kämmenellä kuin ohut auringonsäde, viiva valoa kuluneella seinällä.

En tiennyt ollenkaan minne olin menossa, mutta ajoin kuitenkin bussilla lentokentälle ja astuin sisään ihmisiä vilisevään halliin. Pelkäsin heitä kaikkia, liikemiehiä, mölisevää nuorisojoukkoa, itseni ikäisiä naisia, jotka lentoemännänpuvuissaan astelivat korkeissa koroissaan kaikennähnyt ilme virheettömän meikkinsä alla, vanhuksia, jotka työnsivät valtavia matkalaukkuvuoriaan hitaasti eteenpäin pitkin hallin kiiltävää lattiaa eksynyt katse kasvoillaan.

Istuuduin alas ja huomasin taas syöväni kynsiä. Ällöttävä tapa jota en ole harrastanut sitten peruskouluaikojen. Silloin istuin aina kynnet suussa ja kuuuntelin muita silmät suurina, väistelin kosketuksia ja inhosin kaiken keskipisteeksi joutumista. Vasta yläasteella minä puristin käteni nyrkkiin ja mojautin sillä rintojani takaapäin kopeloivaa poikaa niin kovaa päähän, että hän tipahti lattialle. Siitä alkoi harrastukseni. Osasin lyödä kovaa, olin siihen luontainen lahjakkuus.

Toivuttuani omien kykyjeni tuomasta shokista, minun itsearvostukseni nousi kohisten yhdessä muiden tunteman kunnioituksen myötä. Se pikutyttö joka oli aina ollut muiden pilailun kohde ja heittonukke, olikin yhdessä hetkessä kova mimmi jolle ei vittuilla. Sitä alkoi myös seksielämäni, oikeastaan koko se ajanjakso jota kutsun elämäkseni.
Nyrkkeilevä Milla oli jotain jota kaikki halusivat olla, pojatkin. Olin poikatyttö jolla oli kaamea nauru ja hirveät jutut. Olin rivo ja suora, aina menossa ja aina jostain tulossa.
Huitelin treeneistä kadulle ja kadulta sänkyyn ja takaisin kadulle ja treeneihin. En juurikaan enää välittänyt koulunkäynnistä. Minulle oli tärkeämpää valmentajani isällisyys ja loputon vaatiminen parempaan ja parempaan. Omat vanhempani eivät voineet käsittää mitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut, sillä sukumme on täynnä lääkäreitä ja juristeja ja tuomareita. Minä en ollut isäni sukua, en äitini, joten he keskittyivät vain tukemaan kaikessa siskojani. Jäin valmentajani sparraamaksi. Hän oli ainut aikuinen johon voin turvata, jolle kiukuta ja jota lyödä niin paljon kuin ikinä vain jaksoin.

Aloin olla aika hyvä kaksikymppisenä. Sitten maailmani romahti harjoitusten jälkeiseen suihkuun.

Taidan lähteä kreikkaan. Rakastan kreikkaa, sen valoa ja meren väriä, pikimustaa ja makeaa yötä ja loputtomia, kivisiä rantoja, salaattia ja sen mustina minua katsovia oliiveja. Vuokraan mopon ja ajelen ympäriinsä ja annan auringon paahtaa itseni ruskeammaksi, vaalentaa hiukseni ja muuttaa itseni muuksi mikä tässä olen.

On aika kurottaa kuuhun. Ottaa se käteen ojentaa se jollekin ihmiselle jota uskallan rakastaa.

Kone lähtee. Minä nousen ilmaan ja itken onnesta ja pelosta yhtäaikaa.

Ateena. Kaikkien jumalien koti.

Minä nukahdan koneessa pehmeälle penkilleni ja valahdan outoon uneen kuin vahingossa. Minä lakkaan olemasta itsenäni ja astelen auringonpaahteessa ylös valtavaa vuorta. Polku on kivinen ja jyrkkä, mutkittelee kalliopaasien ja seinämien väleissä askel askeleelta hankalampana astella. Taivas ylläni on aivan sininen ja äärettömän korkea ja kaunis. Minulla on kevyt olo ja tie ei tunnu mahdottomalta kulkea, kuitenkin sydämessäni on kummallinen kaiho... etäisyys ja onttous, ja matkani tarkoitus on täyttää tuo tyhjyys jollain joka on tieni päässä. Minua on vaikea lannistaa piikkikasveilla ja terävillä kivillä jotka nirhivat käsivarsiani ja sääriäni. Olen hyvin vahva ja rohkea, enkä pelkää vuorilla asuvia leijonia enkä shakaaleja. Valkoisena hohtava vaatteeni lepattaa pienessä tuulessa jota poseidon minuun puhaltaa. Ja tiedän, että jumalat ovat tänään kanssani ja auttavat minua niin kauan kuin se siihen syytä näkevät.
En pelkää heidän jättävän minua yksin, he ovat aina jossain lähellä, aivan pienen ajatuksen päässä.

Vastaan vuoripolulla tulee vanha mies jolla on hyvin monta silmää päässään. Ne tutkivat minua kukin tahollaan ja pyöriskelevät ja räpsähtelevät kiinni ja auki kukin vuorollaan. Hän on raihnainen ja kumaraselkäinen, keppiin tukeva kuvatus jolla on päällään ryysyiset vaatteet ja jaloissaan vuohennahkaiset säärystimet.

En muista mitään kysyneeni, mutta hän vastasi kuitenkin minulle olevansa liian näkevä ihmisten joukkoon, siksi hän harhailee täällä korkealla vuorella. Ihmiset olivat hyljänneet hänet jo lapsena, vieneet ylös korkealle ja unohtaneeet hänet tuulisten kivien ja liskojen joukkoon.
Minun kävi häntä valtava sääli, ja en tiennyt miten häntä auttaa, sillä minulla ei ollut mitään jota hänelle antaa.
Istuimme vierekkäin pitkään ja keskustelimme elämästä ja sitä kaikesta mitä olemme kokeneet. Minun taisi olla aivan yhtä hyvä istua siinä kuin hänelläkin, sillä emme kiirehtineet siitä pois, vaan annoimme ajan kulua ja kiitää ylitse vuorenhuipun ja kääntyä illaksi, stten pimeneväksi yöksi. Minä nukahdin lopulta hänen viereensä ja näin jälleen unta.

Ateenan vilinä, valtava ruuhka ja hälinä ja väriloisto, tuhannet kasvot ja ravintoloiden tuoksu yhdessä hirvittävän liikennekatkun kanssa huumasivat minut heti ensimmäisellä eletyllä korttelinvälillä astuttuani lentokentän bussista kaupungin kakofoniaan. Kuumuus iski kiinni minuun ja olin tukehtua. Se valui pitkin vatsaani ja kihelmöi otsallani liimaten hiuksia kiinni kasvoihin.
Miksi ihmeessä minä tulin Ateenen kautta, kyselen itseltäni. Miksi miksi ja miksi? Missä on se rauha ja ne hiekkarannat? Täällä minä tukehdun kuumuuteen ja tuijotukseen, jatkuvaan viheltelyyn ja jutustelupyrkyröintiin. Alan olla paniikissa.

Haluaisin sukeltaa mereen, upota sen täydelliseen hiljaisuuteen ja rauhaan, yksinäisyyteen. Haluaisin vajota pois. Huudan kadulla ääneen, kirjun ja raivoan, viskon matkalaukkuani ja kiroilen kaikille miehille jotka tunkevat eteeni silmät kiiluen perse mielessään.

Kavahdan hereille vuorella. Monisilmäinen ryysyläinen on poissa. Olen herännyt sikiöasennossa kivikosta. Olen onnellinen että olen herännyt ja painajainen on ohitse.

Matka jatkuu. Minua väsyttää, mutta minun on pakko jatkaa eteepäin.

...... kirjoitti:

Siinä se lopulta sitten oli, täyteenahdettu lentolaukkuni sängyllä kuin pieni ja pullea, tiukasti kiinni vyötetty porsas. Onnneksi porsaassa oli renkaat ja vetokahva, muuten olisi tämän päivän pakeneminen jäänyt huomisen haaveeksi.
Oli ollut järkyttävää ymmärtää, että puhelimen numeronvaihtaminen vei minut tilanteeseen jossa oli päätettävä asettaako vanhat numerot uudelle kortille vai ei. Terapeutista eroonpääseminen kuitenkin vaati numeronvaihtoa, ja tiputin vanhan kortin roskapönttöön. Käännyin kannoillani ja tiesin, että kaikki kasvini kuolisivat janoon muutamassa viikossa, silti suljin oven ja jätin avaimet sisälle eteisen matolle.

Oli lauantaiaamu. Hän ei olisi vielä porraskäytävässä hakkaamassa ovia ja potkimassa seiniä. Olin siis turvassa aamun kämmenellä kuin ohut auringonsäde, viiva valoa kuluneella seinällä.

En tiennyt ollenkaan minne olin menossa, mutta ajoin kuitenkin bussilla lentokentälle ja astuin sisään ihmisiä vilisevään halliin. Pelkäsin heitä kaikkia, liikemiehiä, mölisevää nuorisojoukkoa, itseni ikäisiä naisia, jotka lentoemännänpuvuissaan astelivat korkeissa koroissaan kaikennähnyt ilme virheettömän meikkinsä alla, vanhuksia, jotka työnsivät valtavia matkalaukkuvuoriaan hitaasti eteenpäin pitkin hallin kiiltävää lattiaa eksynyt katse kasvoillaan.

Istuuduin alas ja huomasin taas syöväni kynsiä. Ällöttävä tapa jota en ole harrastanut sitten peruskouluaikojen. Silloin istuin aina kynnet suussa ja kuuuntelin muita silmät suurina, väistelin kosketuksia ja inhosin kaiken keskipisteeksi joutumista. Vasta yläasteella minä puristin käteni nyrkkiin ja mojautin sillä rintojani takaapäin kopeloivaa poikaa niin kovaa päähän, että hän tipahti lattialle. Siitä alkoi harrastukseni. Osasin lyödä kovaa, olin siihen luontainen lahjakkuus.

Toivuttuani omien kykyjeni tuomasta shokista, minun itsearvostukseni nousi kohisten yhdessä muiden tunteman kunnioituksen myötä. Se pikutyttö joka oli aina ollut muiden pilailun kohde ja heittonukke, olikin yhdessä hetkessä kova mimmi jolle ei vittuilla. Sitä alkoi myös seksielämäni, oikeastaan koko se ajanjakso jota kutsun elämäkseni.
Nyrkkeilevä Milla oli jotain jota kaikki halusivat olla, pojatkin. Olin poikatyttö jolla oli kaamea nauru ja hirveät jutut. Olin rivo ja suora, aina menossa ja aina jostain tulossa.
Huitelin treeneistä kadulle ja kadulta sänkyyn ja takaisin kadulle ja treeneihin. En juurikaan enää välittänyt koulunkäynnistä. Minulle oli tärkeämpää valmentajani isällisyys ja loputon vaatiminen parempaan ja parempaan. Omat vanhempani eivät voineet käsittää mitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut, sillä sukumme on täynnä lääkäreitä ja juristeja ja tuomareita. Minä en ollut isäni sukua, en äitini, joten he keskittyivät vain tukemaan kaikessa siskojani. Jäin valmentajani sparraamaksi. Hän oli ainut aikuinen johon voin turvata, jolle kiukuta ja jota lyödä niin paljon kuin ikinä vain jaksoin.

Aloin olla aika hyvä kaksikymppisenä. Sitten maailmani romahti harjoitusten jälkeiseen suihkuun.

Taidan lähteä kreikkaan. Rakastan kreikkaa, sen valoa ja meren väriä, pikimustaa ja makeaa yötä ja loputtomia, kivisiä rantoja, salaattia ja sen mustina minua katsovia oliiveja. Vuokraan mopon ja ajelen ympäriinsä ja annan auringon paahtaa itseni ruskeammaksi, vaalentaa hiukseni ja muuttaa itseni muuksi mikä tässä olen.

On aika kurottaa kuuhun. Ottaa se käteen ojentaa se jollekin ihmiselle jota uskallan rakastaa.

Kone lähtee. Minä nousen ilmaan ja itken onnesta ja pelosta yhtäaikaa.

Ateena. Kaikkien jumalien koti.

Minä nukahdan koneessa pehmeälle penkilleni ja valahdan outoon uneen kuin vahingossa. Minä lakkaan olemasta itsenäni ja astelen auringonpaahteessa ylös valtavaa vuorta. Polku on kivinen ja jyrkkä, mutkittelee kalliopaasien ja seinämien väleissä askel askeleelta hankalampana astella. Taivas ylläni on aivan sininen ja äärettömän korkea ja kaunis. Minulla on kevyt olo ja tie ei tunnu mahdottomalta kulkea, kuitenkin sydämessäni on kummallinen kaiho... etäisyys ja onttous, ja matkani tarkoitus on täyttää tuo tyhjyys jollain joka on tieni päässä. Minua on vaikea lannistaa piikkikasveilla ja terävillä kivillä jotka nirhivat käsivarsiani ja sääriäni. Olen hyvin vahva ja rohkea, enkä pelkää vuorilla asuvia leijonia enkä shakaaleja. Valkoisena hohtava vaatteeni lepattaa pienessä tuulessa jota poseidon minuun puhaltaa. Ja tiedän, että jumalat ovat tänään kanssani ja auttavat minua niin kauan kuin se siihen syytä näkevät.
En pelkää heidän jättävän minua yksin, he ovat aina jossain lähellä, aivan pienen ajatuksen päässä.

Vastaan vuoripolulla tulee vanha mies jolla on hyvin monta silmää päässään. Ne tutkivat minua kukin tahollaan ja pyöriskelevät ja räpsähtelevät kiinni ja auki kukin vuorollaan. Hän on raihnainen ja kumaraselkäinen, keppiin tukeva kuvatus jolla on päällään ryysyiset vaatteet ja jaloissaan vuohennahkaiset säärystimet.

En muista mitään kysyneeni, mutta hän vastasi kuitenkin minulle olevansa liian näkevä ihmisten joukkoon, siksi hän harhailee täällä korkealla vuorella. Ihmiset olivat hyljänneet hänet jo lapsena, vieneet ylös korkealle ja unohtaneeet hänet tuulisten kivien ja liskojen joukkoon.
Minun kävi häntä valtava sääli, ja en tiennyt miten häntä auttaa, sillä minulla ei ollut mitään jota hänelle antaa.
Istuimme vierekkäin pitkään ja keskustelimme elämästä ja sitä kaikesta mitä olemme kokeneet. Minun taisi olla aivan yhtä hyvä istua siinä kuin hänelläkin, sillä emme kiirehtineet siitä pois, vaan annoimme ajan kulua ja kiitää ylitse vuorenhuipun ja kääntyä illaksi, stten pimeneväksi yöksi. Minä nukahdin lopulta hänen viereensä ja näin jälleen unta.

Ateenan vilinä, valtava ruuhka ja hälinä ja väriloisto, tuhannet kasvot ja ravintoloiden tuoksu yhdessä hirvittävän liikennekatkun kanssa huumasivat minut heti ensimmäisellä eletyllä korttelinvälillä astuttuani lentokentän bussista kaupungin kakofoniaan. Kuumuus iski kiinni minuun ja olin tukehtua. Se valui pitkin vatsaani ja kihelmöi otsallani liimaten hiuksia kiinni kasvoihin.
Miksi ihmeessä minä tulin Ateenen kautta, kyselen itseltäni. Miksi miksi ja miksi? Missä on se rauha ja ne hiekkarannat? Täällä minä tukehdun kuumuuteen ja tuijotukseen, jatkuvaan viheltelyyn ja jutustelupyrkyröintiin. Alan olla paniikissa.

Haluaisin sukeltaa mereen, upota sen täydelliseen hiljaisuuteen ja rauhaan, yksinäisyyteen. Haluaisin vajota pois. Huudan kadulla ääneen, kirjun ja raivoan, viskon matkalaukkuani ja kiroilen kaikille miehille jotka tunkevat eteeni silmät kiiluen perse mielessään.

Kavahdan hereille vuorella. Monisilmäinen ryysyläinen on poissa. Olen herännyt sikiöasennossa kivikosta. Olen onnellinen että olen herännyt ja painajainen on ohitse.

Matka jatkuu. Minua väsyttää, mutta minun on pakko jatkaa eteepäin.

Lue lisää

Kukapa olisi muutama vuosi sitten uskonut, että olipa kerran securityman. Virallisesti lähdin Bosniaan rauhanturvaajien joukkoon, mutta tarkistiko kukaan tulinko koskaan perille? Minne henkivartijat sen jälkeen katoavat, kun vaihtavat henkilöllisyyttä?

Ehkä salaisuuteni on elämänasenteessani. Pidän erilaisuudesta, rosoista ja vaihtelusta. Mutta mitä … mitä oikein kaipaan tällä kertaa? En kai vaan sääliä? Enhän ole niitä ihmisiä maailmassa, jotka täyttävät elämänsä katselemalla televisiota ja videoita, tai lukemalla kasoittain kirjoja. Muut seikkailevat heidän puolestaan. Muut soittelevat kapakkapianoja mitä savuisemmissa loukoissa.

Mitä kaipaankaan?

Loman suoma virkistävä poissaolo työpaikalta antaa aikaa ajatella, ja päätän
tehdä omat juttuni. Muokkaan omia traditioitani, sillä välillä on hyvä miettiä sitäkin, että mitä lampaankasvattajat tekevät sen jälkeen, kun lampaita ei enää ole?

Minulla on myös oikeus unohtaa menneet ikävät asiat. Päätän olla tällä kertaa visusti kertomatta kenellekään suunnitelmistani. On häivytettävä perässähiihtäjien liian kiinnostuksen syövyttävä voima.

Nyt on todellakin aika ostaa uudet kengät.

En kaipaa tähän soppaan mitään Loch Nessin hirviöitä örveltämään suunnitelmiani lätyksi, ja vetelemään viivoja yli. Vainoharhainen ja nurkkaanajettu epämääräisyys haihtuu kuin taikaiskusta, ja machiavellimaiset juonittelut ja salaliitot alkavat taas kirkkaina ja kimaltelevina hämähäkinseitteinä purkautua suoraan selkärangastani. En tunne itseäni enää näkymättömäksi, vaan olen valmis omimaan tuloksena olevan kullan. Matkan varrella en taatusti tule haksahtamaan katinkultaan! Nyt olen kiinnostunut yksinlaulusta, ja valmis kehittämään ääntäni ja hengitystekniikkaani. Mitä järkeä on pitää kynttiläänsä vakan alla, jos saa avaimen pandoran lippaaseen ja tietää, että vihollisen tahto on taskussani?

Seittini on sitkeää ja kestävää, eikä ole moksiskaan todellisen elämän juonen käänteistä. Ihmissuhteiden vuorovesi nousee ja laskee kuin tajunnan valtameri, joka on rajaton kuin mielikuvituksen maailma. Siellä olevien keijujen ja shamaanien läsnäolo saa minut kukoistamaan ja luomaan. Nuo pienet tuikahdukset ja dramaattiset muutokset, jotka syöksyvät lohikäärmeiden kidoista luovuuden symboleina silloinkin, kun on väliaika, jolloin mitään ei tunnu tapahtuvan.

Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta pinnan alla kuplii…

Nämäkin keskustelut oli käyty moneen kertaan jo kauan ennen minun ilmaantumistani näyttämölle: "Näen kuinka löydät talon, joka sopii sinulle täydellisesti."

Osoitan tyyntä kohteliaisuutta, ja olen valmis olemaan ääliö, ja valmis näyttämään hölmöltä. Kuitenkaan tässä kaaoksessa ei ole tullut mietteisiin, että ehkä olen yrittänyt liikaa. En ole pistänyt kyseenalaiseksi, mitä se naikkonen oikein touhuaa. Tämä on huippu. Nyt tajuan, että hän on tosiaan yllättänyt minut. Alkaisiko hän jo menettää kasvojaan lopullisesti minun ihmisgalleriassani? Olisiko hän minulle nyt aivan yhtä vähäntekevä kuin joku länkyttävä kunnanjohtaja, tai joku kaikenkarvainen talousneuvos, jotka iltauutisissa puhuvat puuta heinää ja vannovat globalisaation autuutta.

Voi ei. Ei ole tapana antaa periksi alkumetreillä. Ei.

Onhan se hauskaa olla välillä lännen lokari. Mikäpä on laulaessa kovaa ja korkealta
…olen käynynnä Piuttissa, Louisissa, Rätylaatissa, Miaamissa…olen kulkenut merta ja mantereita…ja kaikkialla hulivili tyttäret muistaa lännen lokareita…vaikka maailman myrskyt meitä tuutittaa niin vapaus se varmasti koittaa…

Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa…Täällä sitä nyt sitten ollaan.
Ateenassa.

Missä on se rauha ja ne hiekkarannat? Siis mikä mielenjuonne saa naisen tulemaan tänne ähkyiseen saastemonttuun. Ei voi olla totta. Kuvitteleeko Irina eksyttävänsä minut? Monen monta soppaa on tullut lusikoitua ja nieltyä. Olen näitä soppia lusikoidessani pikkuhiljaa ymmärtänyt, että oikeusopillinen vaistoni lähentelee lähes neroutta. Kun on ollut mukana monessa, käsittää monet jutut vain yksinkertaisesti niputtamalla ne aivolohkojensa määrättyyn lokeroon. Se on siinä. Kehittyy taito lukea rivien välistä. Laki on niinkuin se luetaan.

Täällä Plakan vanhassakaupungissa katselen hotellihuoneeni parvekkeelta talon takapihalla olevaa villiintynyttä puutarhaa. Se on sekavuudessaan ja vapauden kaipuussaan hämmentävä kuin nuori, rohkea ja ennakkoluuloton Irina, johon tutustuin Tallinnan laivalla. Suloisen jännittävä naisystävä, jolla on kasvun mahdollisuudet, ja veressä kiertää sakea seikkailunhalu. Kaukana siis siitä toisesta ääripäästä, sukkelapuheisesta narsistista, joka on aina valmis tekemään uhrista syyllisen, ja joka sumeilematta tuottaa muille kärsimystä. Tuo lipevä, hurmaava, itsekeskeinen ja mahtipontinen psykopaatti, joka ei tunne katumusta, ei syyllisyyttä. Jolta puuttuu täysin empatiakyky, jonka kyydissä tunnet olevasi kuin vuoristoradassa. Jonka kyydissä ennenpitkää murskaannut.

Irina on sulotar, jota nykyisin yritän ratkoa kuin salakirjoitusta. Sallittakoon pientä myönnytystä, sillä minustakin tuntuu, että välillä kaikki on yhtä puuroa ja jopa liiankin eksoottista. Nyt en enää yhtään ihmettele, että hän valitsi Kreikan kohteekseen. Minun jumalainen Afroditeni. Hyvin mielenkiintoista.

Korttelin auto- ja moottoripyörävuokraamosta saan selville, että Irina on heti tultuaan lähtenyt prätkällä kaahailemaan vuoristoon. Siispä sinne, kohteena Loutraki ja Korintin kanava.
-----
jatka Sinä…

Hotellin aulassa on flyygeli. Istun pianotuolille ja tapailen koskettimilta ajatuksissani sävelmiä haparoiden. Vähän ajan kuluttua huomaan soittavani Straussin valssia. Jokaisella meistä on haaveensa. Ajatuksissani tanssin yhtäkkiä Irinan kanssa, liikun kuin pantteri. Pantteri.

Menen hotellin ruokasaliin lounaalle. Tarjoilija ohjaa minut pöytään, joka on sopivasti ravintolan nurkkauksessa, jonne kantautuu vain heikosti häly ja yleinen meteli. Täällä minulla on tapaaminen Caterinen kanssa. Tilaan frappen ja odottelen. Hän tuskin tulee tälläkään kerralla ajoissa. Caterine on lakinainen, ja on nykyisin erikoistunut taiteeseen. Alalle tulee jatkuvalla syötöllä nuorta väkeä ja tuntuu, että minunkin on oltava taas varuillani ja silmät auki. Siemailen hitaasti kahviani, kun hän saapuu touhukkaana luokseni.

- Terveiset Lontoosta. Mikä onnenkantamoinen, että oletkin sopivasti täällä Ateenassa. Tämä taidepiirin kokous sattui kreivin aikaan, joten vauhdissa ollaan… äärettömän hyvä, että muut eivät tiedä todellisen tapaamisemme syytä.

Eipä ollut Caterinellakaan tiedossa perimmäinen syy, miksi minä olin täällä kaupungin kakofoniassa. Jatkoimme jutusteluamme asiallisina, ja sanoin:

- Tein jo eilen heti soitettuasi etukäteistiedusteluja. Otin yhteyden liiketuttavaani, täkäläiseen ikonien asiantuntijaan, ja hän vei minut oitis paikan päälle. Ikoneita säilytettiin asianmukaisesti samettipusseissa, jotka tuoksuivat ummehtuneesti kynttilöiltä ja suitsukkeelta ihan niinkuin pitääkin. Ne vaikuttivat kyllä aidoilta. Tiedän kokemuksesta, että näitä ikoneita on todella hankala myydä, sillä niiden markkinat ovat äärettömän pienet. Usein nämä arvokkaimmat ovat olleet pitkään vanhauskoisten sukujen hallussa, mutta suku joutuu sitten luopumaan niistä yllättävissä elämän käänteissä, perinnönjaoissa jne. Useinhan nämä jutut vaikuttavat hämäriltä, ja todentotta myös ovat sitä.

Kieltämättä tuntuu suoraan sanottuna tämäkin juttu tosi hämärältä. Nyt liikenteessä on jotenkin liian monta vanhaa arvokasta ikonia yhtä aikaa. Tämä ei voi olla sattumaa. Näissä kauppahommissa joutuu panemaan itsensä totisesti liisteriin, ja on sitten todellakin kyynärpäitään myöten liisterissä. Mutta asiaa harkittuani ajattelin kuitenkin, että parasta pitää Sinut tyytyväisenä. Ja ainahan lopputuloksena voi olla, että salkullisen sijasta onkin kaksi salkullista kultaa.

Meillä kummallakaan ei totisesti olisi mitään sitä vastaan, ja naurahdimme molemmat. Lounaan edetessä sovimme strategiamme, ja kerroin, että olen lähdössä eteenpäin. Caterine sanoi, että voisin hyvin osallistua hänen seuralaisenaan huomiseen taidepiirin kokoukseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

- Kiitos avustasi jälleen kerran. Toivottavasti näemme pian vaikkapa jossain Englannin maaseudulla huutokaupoissa. Pidetään siis yhteyttä, ja onnea matkaan.

Caterine toivotti, ja muiskautimme pari kevyttä poskisuudelmaa erotessamme.
Vielä kuin kaikuna korvieni välissä kuulen: Onnea matkaan! Onnea.

Seuraan tähteä. On helpompaa kun tähti johdattaa. Teen U-käännöksen, sillä loppua ei ole ollutkaan.

Minunhan se pitäisi tietää. Minä en ole patsas, jolla ei ole sydäntä. Minulla on sydän ja sielu ja kehon miljardit solut. Ja vaikka hengellisyyttä pilkataan ja sille nauretaan, siitä huolimatta pysähdyn Geraniavuorten ympäröimässä Loutrakissa. Viipyilen siellä hetken kylpyläkaupungin palmukujilla, ja päädyn pikkukivien peittämälle merenrannalle. Tänne voisi kernaasti jäädä pidemmäksikin ajaksi, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa, ja päräytän prätkäni käyntiin. Kun saavun hiekkatörmään louhitulle Korintin kanavalle, pysähdyn hetkeksi ihailemaan maisemaa, iltaruskossa punertuvaa Korintinlahtea. Ylitän sillan, ja tiedän, että seuraavaksi levähdän vasta temppelin suuressa avarassa salissa, jonka permantona on vain kallio ja siinä lohkeama, josta nousee huumaavia höyryjä.

Ehdinkö ajoissa? Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä. Sen takia tämä onkin niin haastavaa, jännittävää ja järisyttävää. Tunnenhan olevani joskus kuin hävittäjä taivaalla, kuin kunnian mies. G-voimien jyllätessä jää sekunnin murto-osaksi kysymään itseltään, mihin ollaan menossa, ja matka jatkuu…

Edessä uusi alku - puhdas pöytä.

Olen luonut oman tyylini, ja luomassa taas omaa nahkaani. Jälleen kerran lähtenyt oikealla hetkellä, ja tajunnut että juttu ei ole ollutkaan ohi. Irina ei ole jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. On mielenkiintoista nähdä, millaisen näytöksen hän tällä kertaa järjestää…

Pysähdyn kynnykselle.

Irina astuu askeleen taaksepäin katsomaan. Ei ole uskoa silmiään, että seison siinä hänen edessään peittäen koko maiseman… astuu sitten pari askelta minua kohti, tulee lähemmäksi… ja tummien ripsien ympäröimät silmät katsovat minua hyvin läheltä. Olemme hetken hiljaa. Äkkiä mieleni tekee juosta karkuun, mutta en ehdi kun hän jo tarttuu käteeni, ja yritää purra minua äkäisesti käteen.

- Rauhoitu rakas Irina.

sanon tasaisella äänellä. Ja sieluni silmin näen, että yhtäkkiä Irinalla oli kummallisen turvallinen olo. Irinan sydämessä käy lämmin ailahdus, sillä hän tajuaa nyt, että siitä lähtien, kun oli itselleen väittänyt minun olevan hänelle sietämätön taakka, hän oli valehdellut itselleen. Sillä nyt hänellä viimein on tunne, että en ollutkaan taakka, vaan hänen varjonsa, kuin henkivartija.

Minnepä pantteri täplistään pääsisi. Securityman. Tunsin Irinan tutun tuoksun, joka on sekoitus länttä ja itää, ja sanoin:

- Tämä paikkahan ajateltiin olevan maailman keskus… Tarina kertoo, että itse Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat sitten kohtasivat, heitti Zeus pyhän kiven merkkaamaan maailman napaa. Sanotaan, että kivi singottiin juuri tänne.

Delfoi.

Nyt meillä molemmilla on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Tabula rasa.
________________________________

LOPPU

scarabaeus kirjoitti:

Hotellin aulassa on flyygeli. Istun pianotuolille ja tapailen koskettimilta ajatuksissani sävelmiä haparoiden. Vähän ajan kuluttua huomaan soittavani Straussin valssia. Jokaisella meistä on haaveensa. Ajatuksissani tanssin yhtäkkiä Irinan kanssa, liikun kuin pantteri. Pantteri.

Menen hotellin ruokasaliin lounaalle. Tarjoilija ohjaa minut pöytään, joka on sopivasti ravintolan nurkkauksessa, jonne kantautuu vain heikosti häly ja yleinen meteli. Täällä minulla on tapaaminen Caterinen kanssa. Tilaan frappen ja odottelen. Hän tuskin tulee tälläkään kerralla ajoissa. Caterine on lakinainen, ja on nykyisin erikoistunut taiteeseen. Alalle tulee jatkuvalla syötöllä nuorta väkeä ja tuntuu, että minunkin on oltava taas varuillani ja silmät auki. Siemailen hitaasti kahviani, kun hän saapuu touhukkaana luokseni.

- Terveiset Lontoosta. Mikä onnenkantamoinen, että oletkin sopivasti täällä Ateenassa. Tämä taidepiirin kokous sattui kreivin aikaan, joten vauhdissa ollaan… äärettömän hyvä, että muut eivät tiedä todellisen tapaamisemme syytä.

Eipä ollut Caterinellakaan tiedossa perimmäinen syy, miksi minä olin täällä kaupungin kakofoniassa. Jatkoimme jutusteluamme asiallisina, ja sanoin:

- Tein jo eilen heti soitettuasi etukäteistiedusteluja. Otin yhteyden liiketuttavaani, täkäläiseen ikonien asiantuntijaan, ja hän vei minut oitis paikan päälle. Ikoneita säilytettiin asianmukaisesti samettipusseissa, jotka tuoksuivat ummehtuneesti kynttilöiltä ja suitsukkeelta ihan niinkuin pitääkin. Ne vaikuttivat kyllä aidoilta. Tiedän kokemuksesta, että näitä ikoneita on todella hankala myydä, sillä niiden markkinat ovat äärettömän pienet. Usein nämä arvokkaimmat ovat olleet pitkään vanhauskoisten sukujen hallussa, mutta suku joutuu sitten luopumaan niistä yllättävissä elämän käänteissä, perinnönjaoissa jne. Useinhan nämä jutut vaikuttavat hämäriltä, ja todentotta myös ovat sitä.

Kieltämättä tuntuu suoraan sanottuna tämäkin juttu tosi hämärältä. Nyt liikenteessä on jotenkin liian monta vanhaa arvokasta ikonia yhtä aikaa. Tämä ei voi olla sattumaa. Näissä kauppahommissa joutuu panemaan itsensä totisesti liisteriin, ja on sitten todellakin kyynärpäitään myöten liisterissä. Mutta asiaa harkittuani ajattelin kuitenkin, että parasta pitää Sinut tyytyväisenä. Ja ainahan lopputuloksena voi olla, että salkullisen sijasta onkin kaksi salkullista kultaa.

Meillä kummallakaan ei totisesti olisi mitään sitä vastaan, ja naurahdimme molemmat. Lounaan edetessä sovimme strategiamme, ja kerroin, että olen lähdössä eteenpäin. Caterine sanoi, että voisin hyvin osallistua hänen seuralaisenaan huomiseen taidepiirin kokoukseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

- Kiitos avustasi jälleen kerran. Toivottavasti näemme pian vaikkapa jossain Englannin maaseudulla huutokaupoissa. Pidetään siis yhteyttä, ja onnea matkaan.

Caterine toivotti, ja muiskautimme pari kevyttä poskisuudelmaa erotessamme.
Vielä kuin kaikuna korvieni välissä kuulen: Onnea matkaan! Onnea.

Seuraan tähteä. On helpompaa kun tähti johdattaa. Teen U-käännöksen, sillä loppua ei ole ollutkaan.

Minunhan se pitäisi tietää. Minä en ole patsas, jolla ei ole sydäntä. Minulla on sydän ja sielu ja kehon miljardit solut. Ja vaikka hengellisyyttä pilkataan ja sille nauretaan, siitä huolimatta pysähdyn Geraniavuorten ympäröimässä Loutrakissa. Viipyilen siellä hetken kylpyläkaupungin palmukujilla, ja päädyn pikkukivien peittämälle merenrannalle. Tänne voisi kernaasti jäädä pidemmäksikin ajaksi, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa, ja päräytän prätkäni käyntiin. Kun saavun hiekkatörmään louhitulle Korintin kanavalle, pysähdyn hetkeksi ihailemaan maisemaa, iltaruskossa punertuvaa Korintinlahtea. Ylitän sillan, ja tiedän, että seuraavaksi levähdän vasta temppelin suuressa avarassa salissa, jonka permantona on vain kallio ja siinä lohkeama, josta nousee huumaavia höyryjä.

Ehdinkö ajoissa? Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä. Sen takia tämä onkin niin haastavaa, jännittävää ja järisyttävää. Tunnenhan olevani joskus kuin hävittäjä taivaalla, kuin kunnian mies. G-voimien jyllätessä jää sekunnin murto-osaksi kysymään itseltään, mihin ollaan menossa, ja matka jatkuu…

Edessä uusi alku - puhdas pöytä.

Olen luonut oman tyylini, ja luomassa taas omaa nahkaani. Jälleen kerran lähtenyt oikealla hetkellä, ja tajunnut että juttu ei ole ollutkaan ohi. Irina ei ole jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. On mielenkiintoista nähdä, millaisen näytöksen hän tällä kertaa järjestää…

Pysähdyn kynnykselle.

Irina astuu askeleen taaksepäin katsomaan. Ei ole uskoa silmiään, että seison siinä hänen edessään peittäen koko maiseman… astuu sitten pari askelta minua kohti, tulee lähemmäksi… ja tummien ripsien ympäröimät silmät katsovat minua hyvin läheltä. Olemme hetken hiljaa. Äkkiä mieleni tekee juosta karkuun, mutta en ehdi kun hän jo tarttuu käteeni, ja yritää purra minua äkäisesti käteen.

- Rauhoitu rakas Irina.

sanon tasaisella äänellä. Ja sieluni silmin näen, että yhtäkkiä Irinalla oli kummallisen turvallinen olo. Irinan sydämessä käy lämmin ailahdus, sillä hän tajuaa nyt, että siitä lähtien, kun oli itselleen väittänyt minun olevan hänelle sietämätön taakka, hän oli valehdellut itselleen. Sillä nyt hänellä viimein on tunne, että en ollutkaan taakka, vaan hänen varjonsa, kuin henkivartija.

Minnepä pantteri täplistään pääsisi. Securityman. Tunsin Irinan tutun tuoksun, joka on sekoitus länttä ja itää, ja sanoin:

- Tämä paikkahan ajateltiin olevan maailman keskus… Tarina kertoo, että itse Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat sitten kohtasivat, heitti Zeus pyhän kiven merkkaamaan maailman napaa. Sanotaan, että kivi singottiin juuri tänne.

Delfoi.

Nyt meillä molemmilla on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Tabula rasa.
________________________________

LOPPU

Lue lisää

Tästäkin muiden ohella. Olet hyvä! Erittäin;)

scarabaeus kirjoitti:

Hotellin aulassa on flyygeli. Istun pianotuolille ja tapailen koskettimilta ajatuksissani sävelmiä haparoiden. Vähän ajan kuluttua huomaan soittavani Straussin valssia. Jokaisella meistä on haaveensa. Ajatuksissani tanssin yhtäkkiä Irinan kanssa, liikun kuin pantteri. Pantteri.

Menen hotellin ruokasaliin lounaalle. Tarjoilija ohjaa minut pöytään, joka on sopivasti ravintolan nurkkauksessa, jonne kantautuu vain heikosti häly ja yleinen meteli. Täällä minulla on tapaaminen Caterinen kanssa. Tilaan frappen ja odottelen. Hän tuskin tulee tälläkään kerralla ajoissa. Caterine on lakinainen, ja on nykyisin erikoistunut taiteeseen. Alalle tulee jatkuvalla syötöllä nuorta väkeä ja tuntuu, että minunkin on oltava taas varuillani ja silmät auki. Siemailen hitaasti kahviani, kun hän saapuu touhukkaana luokseni.

- Terveiset Lontoosta. Mikä onnenkantamoinen, että oletkin sopivasti täällä Ateenassa. Tämä taidepiirin kokous sattui kreivin aikaan, joten vauhdissa ollaan… äärettömän hyvä, että muut eivät tiedä todellisen tapaamisemme syytä.

Eipä ollut Caterinellakaan tiedossa perimmäinen syy, miksi minä olin täällä kaupungin kakofoniassa. Jatkoimme jutusteluamme asiallisina, ja sanoin:

- Tein jo eilen heti soitettuasi etukäteistiedusteluja. Otin yhteyden liiketuttavaani, täkäläiseen ikonien asiantuntijaan, ja hän vei minut oitis paikan päälle. Ikoneita säilytettiin asianmukaisesti samettipusseissa, jotka tuoksuivat ummehtuneesti kynttilöiltä ja suitsukkeelta ihan niinkuin pitääkin. Ne vaikuttivat kyllä aidoilta. Tiedän kokemuksesta, että näitä ikoneita on todella hankala myydä, sillä niiden markkinat ovat äärettömän pienet. Usein nämä arvokkaimmat ovat olleet pitkään vanhauskoisten sukujen hallussa, mutta suku joutuu sitten luopumaan niistä yllättävissä elämän käänteissä, perinnönjaoissa jne. Useinhan nämä jutut vaikuttavat hämäriltä, ja todentotta myös ovat sitä.

Kieltämättä tuntuu suoraan sanottuna tämäkin juttu tosi hämärältä. Nyt liikenteessä on jotenkin liian monta vanhaa arvokasta ikonia yhtä aikaa. Tämä ei voi olla sattumaa. Näissä kauppahommissa joutuu panemaan itsensä totisesti liisteriin, ja on sitten todellakin kyynärpäitään myöten liisterissä. Mutta asiaa harkittuani ajattelin kuitenkin, että parasta pitää Sinut tyytyväisenä. Ja ainahan lopputuloksena voi olla, että salkullisen sijasta onkin kaksi salkullista kultaa.

Meillä kummallakaan ei totisesti olisi mitään sitä vastaan, ja naurahdimme molemmat. Lounaan edetessä sovimme strategiamme, ja kerroin, että olen lähdössä eteenpäin. Caterine sanoi, että voisin hyvin osallistua hänen seuralaisenaan huomiseen taidepiirin kokoukseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

- Kiitos avustasi jälleen kerran. Toivottavasti näemme pian vaikkapa jossain Englannin maaseudulla huutokaupoissa. Pidetään siis yhteyttä, ja onnea matkaan.

Caterine toivotti, ja muiskautimme pari kevyttä poskisuudelmaa erotessamme.
Vielä kuin kaikuna korvieni välissä kuulen: Onnea matkaan! Onnea.

Seuraan tähteä. On helpompaa kun tähti johdattaa. Teen U-käännöksen, sillä loppua ei ole ollutkaan.

Minunhan se pitäisi tietää. Minä en ole patsas, jolla ei ole sydäntä. Minulla on sydän ja sielu ja kehon miljardit solut. Ja vaikka hengellisyyttä pilkataan ja sille nauretaan, siitä huolimatta pysähdyn Geraniavuorten ympäröimässä Loutrakissa. Viipyilen siellä hetken kylpyläkaupungin palmukujilla, ja päädyn pikkukivien peittämälle merenrannalle. Tänne voisi kernaasti jäädä pidemmäksikin ajaksi, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa, ja päräytän prätkäni käyntiin. Kun saavun hiekkatörmään louhitulle Korintin kanavalle, pysähdyn hetkeksi ihailemaan maisemaa, iltaruskossa punertuvaa Korintinlahtea. Ylitän sillan, ja tiedän, että seuraavaksi levähdän vasta temppelin suuressa avarassa salissa, jonka permantona on vain kallio ja siinä lohkeama, josta nousee huumaavia höyryjä.

Ehdinkö ajoissa? Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä. Sen takia tämä onkin niin haastavaa, jännittävää ja järisyttävää. Tunnenhan olevani joskus kuin hävittäjä taivaalla, kuin kunnian mies. G-voimien jyllätessä jää sekunnin murto-osaksi kysymään itseltään, mihin ollaan menossa, ja matka jatkuu…

Edessä uusi alku - puhdas pöytä.

Olen luonut oman tyylini, ja luomassa taas omaa nahkaani. Jälleen kerran lähtenyt oikealla hetkellä, ja tajunnut että juttu ei ole ollutkaan ohi. Irina ei ole jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. On mielenkiintoista nähdä, millaisen näytöksen hän tällä kertaa järjestää…

Pysähdyn kynnykselle.

Irina astuu askeleen taaksepäin katsomaan. Ei ole uskoa silmiään, että seison siinä hänen edessään peittäen koko maiseman… astuu sitten pari askelta minua kohti, tulee lähemmäksi… ja tummien ripsien ympäröimät silmät katsovat minua hyvin läheltä. Olemme hetken hiljaa. Äkkiä mieleni tekee juosta karkuun, mutta en ehdi kun hän jo tarttuu käteeni, ja yritää purra minua äkäisesti käteen.

- Rauhoitu rakas Irina.

sanon tasaisella äänellä. Ja sieluni silmin näen, että yhtäkkiä Irinalla oli kummallisen turvallinen olo. Irinan sydämessä käy lämmin ailahdus, sillä hän tajuaa nyt, että siitä lähtien, kun oli itselleen väittänyt minun olevan hänelle sietämätön taakka, hän oli valehdellut itselleen. Sillä nyt hänellä viimein on tunne, että en ollutkaan taakka, vaan hänen varjonsa, kuin henkivartija.

Minnepä pantteri täplistään pääsisi. Securityman. Tunsin Irinan tutun tuoksun, joka on sekoitus länttä ja itää, ja sanoin:

- Tämä paikkahan ajateltiin olevan maailman keskus… Tarina kertoo, että itse Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat sitten kohtasivat, heitti Zeus pyhän kiven merkkaamaan maailman napaa. Sanotaan, että kivi singottiin juuri tänne.

Delfoi.

Nyt meillä molemmilla on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Tabula rasa.
________________________________

LOPPU

Lue lisää

Hän ei antanut minun purra käteensä, vaan vetosi niihin vähiin luottamuksenrippeisiin joita minulla oli vielä jumalia kohtaan. He, kaikessa julkeudessaan, olivat antaneet minulle kaiken, ja vieneet sitten minulta kaiken pois. Ja tänään, kun hän seisoo edessäni, tuo minulle jälleen viestin heiltä, ojentaa sen minulle kuin häilyvän pergamentin tietäen että minä rakastan jumalien kirjoittamia sanoja kaikessa pettymyksessänikin.

Delfoi, kotini.

Kerrotaan, että papit tuhansia vuosia sitten vaelsivat ylös kylmille vuorille, sen pimeisiin luoliin tapaamaan siellä asuvaa naista, oraakkelia. Tämä onneton asui yksin hulluudessaan ikuisten tulien ympäröimänä ilman minkäänlaista kosketusta todellisuuteen. Sanottiin, että häntä oli koskettanut ihmiseltä näkymätön käsi, ja että hän tiesi jotain jota muut ihmiset eivät voineet tietää. Tosin, nainen hulluudessaan ei ollut niin harhaanjohdettava, ettei olisi käsittänyt pappien kataluutta ja naisen hyväksikäyttöä heidän omiin tarkoituksiinsa.
Papit saapuivat laulaen ja soihtuja kantaen, kävivät sisään synkkiin luoliin ja niiden varjoihin silmät kiiluen pelosta, tai pahuudesta. Ehkä oli niin, että he eivät kaikessa epäuskossaankaan voineet jättää vanhoja uskomuksia aivan omaaan arvoonsa, vaan pitivät kiinni soihdusta kuin järkensä valosta. Ehkä jumalat olivat olemassa. Ja ehkä he kuuntelivat heidän sandaaliensa vaivalloisia askelia. Ehkä oraakkeli oli sittenkin yhteydessä johonkin josta he eivät tienneet mitään. Kysymykset risteilivät heidän puhtaaksiajelluissa päissään, kun he liekkien loimossa kävivät sisään pyhimpään.

Oraakkeli seisoi kaarevan onkalon keskellä tulimeren ympäröimänä. Hän ehkä lauloi, ehkä hän ulisi. Käsiensä kaaret ja nauru, valtoimenaan pitkin selkää valuvat hiukset ja uskomaton katse silmissään, hän otti papit vastaan heitä edes näkemättä. Maailma jossa hän oli, ei ollut täällä.
Papit asettivat jumalien uhrilahjat oraakkelin jalkoihin ja tämä putosi polvilleen kuin eläin ja ahmi vadeilta lampaan ja sen sisälmykset, sitruunat ja viinit. Hän kuopi maata allaan ja kaatoi pikarit ja asetit, raivosi kuin rääkätty eläin ja repi vaatetta yltään. Papit kavahtivat, astuivat askeleen taaemmas ja sekoittivat oraakkelille väkevän juoman, juoman joka avaisi heille tien tulevaisuuden näkyihin.
Ylipappi asteli laulaen oraakkelin luokse ja pelkäsi tämän katsetta. Hän lauloi ääni väristen ja juoma kädessään vapisten, mutta riittiensä ajamana, hän lähestyi mielen sairautta tässä naisessa, joka ei enää ollut nainen, vaan jumalien työkalu.
Oraakkelin silmät olivat aivan pimeät luolan ikuisessa yössä. Niiden pinnalla loimottivat vain keltaiset lieskat ja savuvanat, papin itsensä omakuva mitä lähemmäs hän oraakkelia asteli.

Hän muisti miten tämä nainen oli ollut aina outo, aivan lapsesta saakka. Hän oli ymmärtänyt heti että tämä pieni lapsi tulisi viettämään koko elämänsä vuorella yksinäisyydessä. Ja kun hänet lopulta tänne raahaten tuotiin, häneltä jäi taakseen poika sekä tytär, aviomies, viikunatarha ja pieni koti.

Pappi muisti tämän kaiken kun hän katsoi naista edessään tunnistamatta tätä enää entisekseen. Puolialaston eläin, jumalien silmät ja suu.
Hän tunsi sisällään valtavaa voitonriemua, ojensi kuparipikarin oraakkelille, astui loitsuja laulaen ja nopeasti taaksepäin jättäen naisen yksin pikarinsa kanssa.

Oraakkelin silmät kiiluivat laajenneina likaisilla kasvoilla. Hän tuijotti pikarissa kimmeltävään vihreään juomaan ja haistoi sen katkeruuden ja myrkyllisyyden kuin olisi jo sitä maistanut.
Juoman pinnalla vilisti kuvia kuin muistoja joita ei ollut olemassakaan, oranssina hehkuvia pilviä meren loputtomuuden yllä, lastenkasvoja, ystävien, rakkaimpien naurua ja iloa - tomaattiköynnös puisella jakkaralla, tyhmän lempeänä kotipihalla seisova muuli. Pikari tärisi hänen kädessään, jokin suurempi voima oli ottanut sen itselleen ja teki siitä itsensä sätkynuken.

Hän joi myrkyn. Kaartui taaksepäin kuin taivutettu keppi ja päästi niin hirvittävän kirkunan, että papit pitelivät korviaan äänen kimpoillessa kivisiltä seiniltä toiselle. Lopulta oraakkeli lysähti kasaan, vajosi jälleen maahan polvilleen ja jäi roikkumaan kuin kuollut lohkeilleet kynnet kiviin ja tomuun uponneina.

Papit eivät lopettaneet lauluaan, vaan kiihdyttivät ääntään yhä voimakkaammaksi ja vaativammaksi. He joivat viiniä ja lauloivat ja loitsuivat. Tulenliekit hakkasivat mustille seinille pitkillä varsillaan. Oraakkeli oli alkanut hymistä hiljaa, kuin kehtolaulua ikivanhaa, äideiltä äideille periytyvää ikuista laulua tuhansien vuosien takaa.

Ja hän puhui:

"Hän ei antanut minun purra käteensä, vaan taivutti minut kuin oksan. Teki oksasta jousen jolla ampui nuolen omaan sydämeeni. Nyt sydämeni on isäni heittämä kivi, maailmannapa ja keskus. Miksi te riistätte sen rinnastani, kaiken ytimen - kovan ja kylmän, pientäkin pienemmän ja näkymättömän. Miksi näin pieni murunen voi olla niin suuri. Luulin, että vain minä ymmärrän sen suuruuden. Ja muille olisin vain näkymätön...

Kuunnelkaa. Jossain itkee minun lapseni. Jossain on paha olla, enkä minä ole siellä. Viekää minut sinne, jumalien tähden."