Näin vapun alla on hyvä ottaa kysely:
Mitä syntiä pyysitte anteeksi/kaduitte VIIMEKSI?
Tarkoitus on siis vastata heti ensimmäisellä lukukerralla. Aivan! Ei tarvitse tehdä tätä varten mitään erikoista syntiä, jota voisi sitten kehuskella, vaan vastata JUURI NYT HETI!! Niin JUURI SINÄ SIINÄ joka tätä luet!
Vastaukseksi ei kelpaa "Koska Jeesus antoi syntini jo anteeksi, minun ei tarvitse enää muistella niitä", sillä tuo on juuri virheellinen ajattelutapa. Synneistä ei opi mitään, jos ne heti synninteon jälkeen unohtaa tai kiistää Jeesukseen vedoten.
Ja vastatahan saa ihan anonyyminä.
Mitä syntiä pyysitte anteeksi/kaduitte VIIMEKSI?
Tarkoitus on siis vastata heti ensimmäisellä lukukerralla. Aivan! Ei tarvitse tehdä tätä varten mitään erikoista syntiä, jota voisi sitten kehuskella, vaan vastata JUURI NYT HETI!! Niin JUURI SINÄ SIINÄ joka tätä luet!
Vastaukseksi ei kelpaa "Koska Jeesus antoi syntini jo anteeksi, minun ei tarvitse enää muistella niitä", sillä tuo on juuri virheellinen ajattelutapa. Synneistä ei opi mitään, jos ne heti synninteon jälkeen unohtaa tai kiistää Jeesukseen vedoten.
Ja vastatahan saa ihan anonyyminä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
vain siunausta, syntejä en koe tarpeelliseksi pyytää anteeksi, joska joka tapauksessa teen samoja syntejä yhä uudelleen.
alla olevaa kommenttia kristisoimatta, päinvastoin..
Ylpeys on kai 'synneistä' suurimpia, koska sehän on (yleistäen??) syynä kaikkiin muihin 'synteihin'.
Ehkäpä koko syntikäsitteen päämääränä on juuri kukistaa ihmisessä piilevä ylpeys osoittamalla kuinka monessa asiassa ihminen lopulta on huonompi kuin mitä "pitäisi".
Olen miettinyt sitä Jeesuksen tokaisua "älä tee pahalle vastarintaa". Sehän kuulostaa ihan mielettömältä käskyltä/ohjeelta. Ehkä tarkoituksena onkin vain estää ihmistä tulemasta ylpeäksi teoistaan (-vastarinnasta), ihminen kun maallisena olentona on loppujen lopuksi aika avuton.
Muistaakseni se oli ylpeyttäni ja tuomitsemisen
haluani. Helmasyntini :(
En ole koskaan pyydellyt anteeksi syntejä, kun en tietääkseni ole syntiä tehnyt.
Ylpeys onkin mielenkiintoinen synti. Kuinkahan sen edes määrittelisi? Taisin olla sisimmissäni ehkä hiukan "ylpeä", kun valmistuin koulusta.
Eli olisiko ylpeys ehkä tyytyväisyyttä jostain positiivisesta asiasta? Saattaa olla, että siihen olen syyllistynyt.
Mutta pitäisikö minun pyytää sitä anteeksi ja luvata olla tekemättä sitä toiste? Eli en esim. vastedes riemuitse totuuden voittaessa? Sehän olisi kaiketi tyytyväisyyttä jostain positiivisesta asiasta?
Ylpeys on todellisuudentajun puutetta. Kun annan kunnian ja kiitoksen Luojalle kaikesta hyvästä, myös siitä mitä itsessäni on ja mitä saan aikaan, ja tunnustan riippuvuuteni hänestä, olen todellisuudentajuinen.
Ja oliko tuo vain oma mielipiteesi?
Raamatusta en moista määritelmää löydä, enkä tietosanakirjasta.
Näin sitä raamtattua vääristellään mielen mukaan. Kuten on alunperinkin tehty.
Eihän siellä sanasta sanaan tosiaan niin sanota, mutta kauempaa katsottuna eihän siinä paljon muusta puhutakkaan.
Suurin osa inhimillisistä erehdyksistä, ek. systemaattisista sellaisista, aiheutuvat juuri siitä, että katsotaan liiaan läheltä asioita.
En ople ihan varma, mitä olen viimeksi anteeksi pyytänyt. Ne saattaat olla selaisia, että sanon toiselle pahasti, ja sen jälkeen heti perään ajattelen "anteeksi", osoittaen sen Jumalalle.
Ehkä useimmiten pyydän Jumalalta anteeksi sitä, kun ajattelen pahaa toisesta, sanon/teen pahasti toiselle, loukkaan toista, tai vaikka kiroilen.
Eli ei kauhean monimutkaisia pyyntöjä. Vain yksinkertaisesti. Lisäksi välillä rukoillessa isä meiden tai jtn sinnepäin, pyydän yleisesti kaikkia syntejä anteeksi.
Viimeksi Jumalta rukoilin apua. En kerro mihin, koska en halua jakaa sitä kanssanne, se on aika henk.koht. juttu.
Hyvää päivänjatkoa kaikille!!
Eilen ku luin David Wilkersonin saarnoja tajusin, et mä en oo viettänyt aikaa Jeesuksen kanssa niinkuin olisi pitänyt.
David kerto:
"Minä tunnen erään pariskunnan, jolla on vakavia ongelmia avioliitossaan. Mies kertoi minulle: Vaimoni ei ole koskaan saanut minua tuntemaan, että olisin hänelle tärkeä. Minulla on toinen sija kaikelle hänen elämässään!
Tämän miehen piti matkustaa paljon työnsä tähden. Kerran, kun hän soitti vaimolleen matkalta, vaimo sanoi, että hän valmistaa romanttisen illallisen hänen kotiin paluunsa kunniaksi, vain heille kahdestaan, intiimi ja romanttinen. Mies odotti jännityksellä monta pivää tuota erikoistapahtumaa. Ja lopulta, kun hän astui etuovesta sisään, kaikki oli niin kuin hänen vaimonsa oli luvannut: Hänell oli lempiasunsa yllään ja hän oli valmistanut miehensä mieliruokaa.
Kymmenen minuuttia ruokailun alkamisesta puhelin soi. Mies koski vaimonsa kättä ja sanoi: Anna sen soida, minä olen odottanut tätä kahdenkeskistä aikaa kanssasi.
Hän vastasi: Ei, se voi olla tärkeää, ja nousi nopeasti vastaamaan puhelimeen. Mies pyysi häntä: Nauttikaamme tämä aika kerrankin kahden kesken. Vaimo vakuutti: Siinä menee vain pieni hetki.
Puoli tuntia myhemmin hän tuli takaisin ja sanoi: Se oli äiti. Hän on masentunut, joten kutsuin hänet meille. Hän tarvitsee ihmisiä ympärilleen tänä iltana.
Tämä mies tunsi itsensä täysin eristetyksi vaimonsa elämstä. Oli aina joku toinen, tai jokin keskeytys, joka oli hänelle tärkeämpi kuin oma mies. Mies sanoi minulle: Hän kuluttaa aikaa puhuen ihmisille tai antaa sielunhoitoa. Mutta joka kerta, kun pyydän häneltä aikaa itselleni, hän sanoo, ettei hän ehdi. Tämä ei voi olla rakkautta!
Kysyn teiltä - miltä Jeesuksesta tuntuu, kun hän valmistaa pöydän, odottaa teidän seuraanne, ja me emme koskaan mene siihen? Raamattu sanoo meitä hänen morsiamekseen, rakkaakseen; meidät luotiin hänen yhteyteensä. Millaista hylätyksi tulemista hän tunteekaan, kun me jatkuvasti panemme kaiken muun hänen edelleen?"
Toi tarina kosketti mua, kun mä tajusin, miten usein mä oon kattonu telkkaria tai tehny jotain muuta ihan merkityksetöntä mieluummin ku viettäny aikaa Jeesuksen kanssa. Kuinka murheellinen Jeesuksen on täytyny olla, ku mä oon vaan jättäny Hänet oottamaan ja sanonu: "Myöhemmin" tai "Huomenna" eikä sitä oo ikinä tullu.
Sitä mä pyysin anteeks viimeks ja aion tehdä siitä parannuksen.