Elämä on kovaa...niin sinulle kuin monelle muullekin. Et takuulla ole ainoa, joka on joutunut petetyksi ja kaipaa lastansa.Sinulla on kuitenkin lapsi,jota kaivata.Joka rakastaa sinua ja varmasti myöskin kaipaa isäänsä.Kaikillahan meillä on murheemme ja ongelmamme ja silti on vain elettävä eteenpäin.Ei se omassa ikävässään ja surkeudessaan märehtimen ketään auta, ei sinua eikä lastasi.Ajattele elämässäsi eteenpäin; mitä voisit tehdä elämäntilanteellesi,jotta sinulla olisi mahdollisuuus tavata lastasi useammin.Auttaisiko, jos hyväksyisit eronne ja neuvottelisit exäsi kanssa lapsen ja sinun säännöllisistä tapaamisista. Ja jos se ei auta, pyydä ihmeessä viranomaiset avuksi. Omaan ahdistukseensa saa myös ammattiauttajilta apua.Täytyy vain kyetä toteamaan elämäntilanteensa sellaiseksi, että tarvitsee ulkopuolisilta apua.
Minä olen itse eronnut viiden lapsen äiti.12 vuoden avioliitto oli ollut jo pari vuotta epätyydyttävä.Minä petin, jäin kiinni ja mies halusi eron. Mies huusi,kiroili,haukkui,itki ja lähti koko lapsilauman kanssa reissuun.Minä olin hiljaa ja kuuntelin.En selitellyt tapahtunutta, en katunut tapahtunutta. Kaduin vain sitä, että olin loukannut miestä, jota joskus olin niin kovasti rakastanut.
Erosimme, lapset muuttivat kanssani.Mies sai alusta asti tavata lapsia niin paljon kuin halusi/tai lapset halusivat.Lapset olivat hänen luonaan aina kuin se vain hänen työnsä puolesta sopi.Lasten asioista pystyimme puhumaan ja sopimaan heti alusta alkaen, sillä me molemmat heitä rakastimme ja he rakastivat meitä molempia.
Siitä on nyt 5 vuotta.Lapset ovat kasvaneet tasapainoisiksi, ihaniksi ihmisiksi avioerosta huolimatta.Me miehen kanssa juttelemme puhelimessa lähes päivittäin; tietysti lasten asioista, mutta myös kerromme kuulumisia toisillemme.Ihmeellistä kyllä. olemme löytäneet sen, mikä meillä oli ennen kuin menimme naimisiin - olimme tosi hyviä ystäviä keskenämme.
Ei ero ollut helppoa minullekaan, vaikka sen itse olin aiheuttanut ja ehkä sitä halunnutkin.Olla 5 lapsen yksinhuoltaja ja tehdä 3-vuorotyötä...siinä oli kovasti järjestelemistä, että elämän arjen sai sujumaan.Mitään ihmissuhteita en silloin voinut ajatellakaan, enkä olisi kyllä ehtinytkään, sillä halusin tasapainottaa lasten elämän rutiinit.Mutta niin vain aika kului ja elämäkin alkoi hymyillä.
Ajattelen usein,että jos minä ja mies emme avioliitossa onnistuneetkaan niin avioerossa onnistuimme.lapset tietävät,että heillä on rakastavat vanhemmat,jotka molemmat haluavat yhdessä heidän parastaan vaikka ovatkin eronneet.
Muista sinäkin Rikottu, että loppujen lopuksi elämäsi onnen avaimet ovat kuitenkin sinun omissa käsissäsi.Sinunhan se on elämäsi elettävä ja eväät siihen sinä itse rakennat.Ihmiset selviävät ihmeellisistäkin asioista elämässä eteenpäin; jopa lastensa kuolemastakin...jos vain haluavat.Tuskin kukaan elää elämäänsä ikuisesti onnellisena aina elämänsä loppuun saakka,kuten saduissa sanotaan.Mutta ei se elämä silti onnetontakaan ole. Se vain on tasaista puurtamista päivästä toiseen.Ja se onni on niissä lukemattomissa pienissä asioissa arjen keskellä...jos ne vain haluaa huomata.
Koita jaksaa ja löytää elämääsi uutta potkua ja uskoa huomiseen...
Minä olen itse eronnut viiden lapsen äiti.12 vuoden avioliitto oli ollut jo pari vuotta epätyydyttävä.Minä petin, jäin kiinni ja mies halusi eron. Mies huusi,kiroili,haukkui,itki ja lähti koko lapsilauman kanssa reissuun.Minä olin hiljaa ja kuuntelin.En selitellyt tapahtunutta, en katunut tapahtunutta. Kaduin vain sitä, että olin loukannut miestä, jota joskus olin niin kovasti rakastanut.
Erosimme, lapset muuttivat kanssani.Mies sai alusta asti tavata lapsia niin paljon kuin halusi/tai lapset halusivat.Lapset olivat hänen luonaan aina kuin se vain hänen työnsä puolesta sopi.Lasten asioista pystyimme puhumaan ja sopimaan heti alusta alkaen, sillä me molemmat heitä rakastimme ja he rakastivat meitä molempia.
Siitä on nyt 5 vuotta.Lapset ovat kasvaneet tasapainoisiksi, ihaniksi ihmisiksi avioerosta huolimatta.Me miehen kanssa juttelemme puhelimessa lähes päivittäin; tietysti lasten asioista, mutta myös kerromme kuulumisia toisillemme.Ihmeellistä kyllä. olemme löytäneet sen, mikä meillä oli ennen kuin menimme naimisiin - olimme tosi hyviä ystäviä keskenämme.
Ei ero ollut helppoa minullekaan, vaikka sen itse olin aiheuttanut ja ehkä sitä halunnutkin.Olla 5 lapsen yksinhuoltaja ja tehdä 3-vuorotyötä...siinä oli kovasti järjestelemistä, että elämän arjen sai sujumaan.Mitään ihmissuhteita en silloin voinut ajatellakaan, enkä olisi kyllä ehtinytkään, sillä halusin tasapainottaa lasten elämän rutiinit.Mutta niin vain aika kului ja elämäkin alkoi hymyillä.
Ajattelen usein,että jos minä ja mies emme avioliitossa onnistuneetkaan niin avioerossa onnistuimme.lapset tietävät,että heillä on rakastavat vanhemmat,jotka molemmat haluavat yhdessä heidän parastaan vaikka ovatkin eronneet.
Muista sinäkin Rikottu, että loppujen lopuksi elämäsi onnen avaimet ovat kuitenkin sinun omissa käsissäsi.Sinunhan se on elämäsi elettävä ja eväät siihen sinä itse rakennat.Ihmiset selviävät ihmeellisistäkin asioista elämässä eteenpäin; jopa lastensa kuolemastakin...jos vain haluavat.Tuskin kukaan elää elämäänsä ikuisesti onnellisena aina elämänsä loppuun saakka,kuten saduissa sanotaan.Mutta ei se elämä silti onnetontakaan ole. Se vain on tasaista puurtamista päivästä toiseen.Ja se onni on niissä lukemattomissa pienissä asioissa arjen keskellä...jos ne vain haluaa huomata.
Koita jaksaa ja löytää elämääsi uutta potkua ja uskoa huomiseen...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.