Mitä on dysteismi?
Dysteismi on usko siihen, että Jumala on olemassa, ja että hän on paha, ilkeä, sadistinen ja julma olento, joka haluaa rääkätä, rangaista ja kiduttaa ihmisiä. Dysteismin mukaan Jumala saa elinvoimansa ihmisten kärsimyksestä, ja ihmisten kyyneleet ovat sitä suloista nektaria, jota Jumala juo elääkseen.
Dysteismi ei kiistä eikä kiellä Jumalan olemassaoloa. Sensijaan dysteismi kieltää sen, että Jumala olisi joko rakastava tai kaikkivaltias, sillä maailman todellisuudesta ei ilmene, että jumala olisi kumpaakaan.
Raamatusta selviää hyvin helposti, että Jumala on lähinnä kosminen psykopaatti ja hyvin ilkeä olento. Dysteismin mukaan pahuuden ongelma on euteismissa (niissä uskonnoissa, jotka olettavat Jumalan olevan hyvä) käännetty päälaelleen; dysteismi kääntää ongelman jaloilleen. Miksi maailmassa on ylipäänsä olemassa mitään hyvää? Tämä on teodikean todellinen kysymys.
Dysteismi erottautuu euteismista (kristinusko, islam, juutalaisuus, hindulaisuus, harekrisha jne) sikäli, että euteismi olettaa Jumalan kaikesta huolimatta olevan hyvä, vaikka kaikki todisteet ovatkin tätä oletusta vastaan. Euteismi keskittyy Jumalan palvomiseen; dysteismin mukaan ihmisen eettinen velvollisuus on sanoutua Jumalasta irti ja kapinoida Jumalaa vastaan. Kun riittävän moni sanoutuu Jumalasta irti, Jumala tuhoutuu ja
ihminen itse saavuttaa jumaluuden.
Dysteismin kymmenen pykälää ovat seuraavat:
1. Maailmassa on pahuutta, koska sen on luonut kaikkivaltias Jumala, joka on loppuun saakka paha. Jos Jumala olisi jotain muuta, hän ei olisi luonut maailmaa, joka olisi paha. Koska Jumalalla on vapaa tahto, koska maailmassa on pahuutta ja koska Jumala olisi halutessaan voinut luoda toisenlaisen maailman, Jumala tahtoi luoda maailmasta sellaisen, jossa on pahuutta. Siispä Jumala on paha.
2. Jumala vaatii ihmisiä palvomaan itseään ökkäröimällä, pakottamalla ja uhkailemalla. Todella hyväntahtoinen Jumala ei vaatisi lapsiltaan mitään palvontamenoja, lepyttämistä eikä rituaaleja. Lupaus pelastuksesta (vaihtoehdon ollessa ikuinen kidutus) ei ole muuta kuin hengellistä kiristystä. Miltäpä muulta Jumala pelastaa ihmisen kuin omalta itseltään (Jumalan pyhältä vihalta?). Juridisesti tämä täyttää kiristyksen tuntomerkit. Eikö samaan hengenvetoon koulukiusaaja tarjoa samanlaista "pelastusta" sillä, että jos annat hänelle karkkirahasi, hän ei vedä sinua turpaan?
3. Maailmassa on valtava määrä erilaisia uskontoja, joista jokainen väittää olevansa ainoa oikea ja jonka Jumala/Jumalat ovat aino(it)a oike(it)a. Kaikki eivät voi yhtä aikaa olla tosia. Jumala, joka näin surkeasti epäonnistuu ilmoittamaan itsensä, ja joka ei kykene luomaan ihmisille yhteistä hyvää tahtoa ja kykyä rauhanomaiseen rinnakkainoloon, voidaan todeta olevan täysin kyvytön olento. Hän joko ei ole kaikkivaltias tai sitten hän valehtelee. Joko Jumala ei ole sitä, mitä hän sanoo olevansa, tai hän on loppuun saakka pahantahtoinen.
4. Pahuuden ongelma on tosiasiallisesti hyvyyden ongelma. Kaikkivaltias hyväntahtoinen Jumala, joka luo maailman jossa on pahuutta, vaikka hän olisi kaikkivaltiusdoktriinin myötä kyennyt luomaan toisenlaisen, pahuudettoman maailman, ja joka silti vapaasta tahdostaan luo maailman, jossa on pahuutta, on sisäisesti ristiriitainen olento. Mutta tämä on ongelma vain, jos oletamme että Jumala on rakkaus tai ylipäänsä hyväntahtoinen. Jos oletamme loppuun saakka pahan Jumalan, ongelma poistuu täysin.
5. Usein kuuluu väitettävän, että Jumala on täydellisyyyden summa - kaiken hyvän ja täydellisen alku ja juuri, ja koska Jumala on hyvä, silloin hän ja vain hän kykenee sanomaan, mikä on hyvää. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä; "Jumala on hyvä koska hän pääsee itse määrittelemään itsensä hyväksi". Tosiasiassa tämä on moraalirelativismin äärimmäisin muoto.
6. Teodikea yritetään usein väistää väittämällä, että Jumala käyttää pahuutta saadakseen aikaan jotain suurempaa hyvää. Tämä ei ole dysteismin valossa uskottavaa; hyväntahtoinen ja kaikkivaltias Jumala voisi vallan hyvin päästä samaan lopputulokseen ilman pahuuden olemassaoloakin.
7. Jumalan "ihmeet" ovat dysteismin mukaan pelkkää oman egon puffaamista ja kerkailua. Useimpiin ihmeisiin liittyy valtava määrä kärsimystä sekä vain muutama harva ihmepelastus, vaikkapa ihmeparantuminen kuolettavasta saidaudesta tai pelastuminen luonnonkatastrofista tai sodasta. Tämä ei ole todistus Jumalan hyvyydestä, vaan lähinnä sadismista; Jumala leikkii ihmisellä kuin kissa hiirellä ennen kuoliniskun antamista. Jos Jumala todella olisi hyvä ja rakastava, hän estäisi taudit ja katastrofit jo etukäteen.
8. Dysteismin mukaan Jumalan olemassaolo riippuu hänen palvonnastaan ja rituaaleista, ja dysteismi olettaa, että jos palvonta lopetetaan, Jumala kuihtuu pois ja kuolee, ja tällöin ihminen saavuttaa jumalallisuuden. Paras tapa tuhota Jumala on tehdä hyvyyttä.
9. Dysteismin mukaan euteismi (Jumalan pitäminen hyvänä) ja teofilia (Jumalan rakastaminen) on esimerkki ns. Tukholman syndroomasta, jossa rikoksen uhrit alkavat identifioitua rikollisiin itseensä. Teofiilit (ihmiset, jotka rakastavat Jumalaa) ovat ikäänkuin aivopesseet itsensä ja kehittäneet itselleen ns. kulttiminän. Tämä on tuttua mm. perheväkivallasta ja erilaisista kulteista: kidutetut samaistuvat kiduttajiinsa.
10. Vaikka dysteismi usein sekoitetaan satanismiin tai saatananpalvontaan, dysteismi tekee selkeän eron molempiin. Saatana ei dysteismissä ole mitään muuta kuin Jumalan pseudonyymi, jota hän käyttää silloin, kun hän haluaa johtaa ihmisiä harhaan ja jolloin hän tekee avoimesti pahoja asioita. Tämän näkökulman mukaan myös Saatana on pelkkä virtuaalinen syntipukki, jonka niskoille Jumala sysää oman pahuutensa. Tämä erottaa dysteismin myös dualistisista uskonnoista, kuten kristinuskosta, islamista, zarathustralaisuudesta ja gnostilaisuudesta, jotka tunnustavat jonkinlaisen persoonallisen "anti-Jumalan" tai Saatanan olemassaolon.
Dysteismi on usko siihen, että Jumala on olemassa, ja että hän on paha, ilkeä, sadistinen ja julma olento, joka haluaa rääkätä, rangaista ja kiduttaa ihmisiä. Dysteismin mukaan Jumala saa elinvoimansa ihmisten kärsimyksestä, ja ihmisten kyyneleet ovat sitä suloista nektaria, jota Jumala juo elääkseen.
Dysteismi ei kiistä eikä kiellä Jumalan olemassaoloa. Sensijaan dysteismi kieltää sen, että Jumala olisi joko rakastava tai kaikkivaltias, sillä maailman todellisuudesta ei ilmene, että jumala olisi kumpaakaan.
Raamatusta selviää hyvin helposti, että Jumala on lähinnä kosminen psykopaatti ja hyvin ilkeä olento. Dysteismin mukaan pahuuden ongelma on euteismissa (niissä uskonnoissa, jotka olettavat Jumalan olevan hyvä) käännetty päälaelleen; dysteismi kääntää ongelman jaloilleen. Miksi maailmassa on ylipäänsä olemassa mitään hyvää? Tämä on teodikean todellinen kysymys.
Dysteismi erottautuu euteismista (kristinusko, islam, juutalaisuus, hindulaisuus, harekrisha jne) sikäli, että euteismi olettaa Jumalan kaikesta huolimatta olevan hyvä, vaikka kaikki todisteet ovatkin tätä oletusta vastaan. Euteismi keskittyy Jumalan palvomiseen; dysteismin mukaan ihmisen eettinen velvollisuus on sanoutua Jumalasta irti ja kapinoida Jumalaa vastaan. Kun riittävän moni sanoutuu Jumalasta irti, Jumala tuhoutuu ja
ihminen itse saavuttaa jumaluuden.
Dysteismin kymmenen pykälää ovat seuraavat:
1. Maailmassa on pahuutta, koska sen on luonut kaikkivaltias Jumala, joka on loppuun saakka paha. Jos Jumala olisi jotain muuta, hän ei olisi luonut maailmaa, joka olisi paha. Koska Jumalalla on vapaa tahto, koska maailmassa on pahuutta ja koska Jumala olisi halutessaan voinut luoda toisenlaisen maailman, Jumala tahtoi luoda maailmasta sellaisen, jossa on pahuutta. Siispä Jumala on paha.
2. Jumala vaatii ihmisiä palvomaan itseään ökkäröimällä, pakottamalla ja uhkailemalla. Todella hyväntahtoinen Jumala ei vaatisi lapsiltaan mitään palvontamenoja, lepyttämistä eikä rituaaleja. Lupaus pelastuksesta (vaihtoehdon ollessa ikuinen kidutus) ei ole muuta kuin hengellistä kiristystä. Miltäpä muulta Jumala pelastaa ihmisen kuin omalta itseltään (Jumalan pyhältä vihalta?). Juridisesti tämä täyttää kiristyksen tuntomerkit. Eikö samaan hengenvetoon koulukiusaaja tarjoa samanlaista "pelastusta" sillä, että jos annat hänelle karkkirahasi, hän ei vedä sinua turpaan?
3. Maailmassa on valtava määrä erilaisia uskontoja, joista jokainen väittää olevansa ainoa oikea ja jonka Jumala/Jumalat ovat aino(it)a oike(it)a. Kaikki eivät voi yhtä aikaa olla tosia. Jumala, joka näin surkeasti epäonnistuu ilmoittamaan itsensä, ja joka ei kykene luomaan ihmisille yhteistä hyvää tahtoa ja kykyä rauhanomaiseen rinnakkainoloon, voidaan todeta olevan täysin kyvytön olento. Hän joko ei ole kaikkivaltias tai sitten hän valehtelee. Joko Jumala ei ole sitä, mitä hän sanoo olevansa, tai hän on loppuun saakka pahantahtoinen.
4. Pahuuden ongelma on tosiasiallisesti hyvyyden ongelma. Kaikkivaltias hyväntahtoinen Jumala, joka luo maailman jossa on pahuutta, vaikka hän olisi kaikkivaltiusdoktriinin myötä kyennyt luomaan toisenlaisen, pahuudettoman maailman, ja joka silti vapaasta tahdostaan luo maailman, jossa on pahuutta, on sisäisesti ristiriitainen olento. Mutta tämä on ongelma vain, jos oletamme että Jumala on rakkaus tai ylipäänsä hyväntahtoinen. Jos oletamme loppuun saakka pahan Jumalan, ongelma poistuu täysin.
5. Usein kuuluu väitettävän, että Jumala on täydellisyyyden summa - kaiken hyvän ja täydellisen alku ja juuri, ja koska Jumala on hyvä, silloin hän ja vain hän kykenee sanomaan, mikä on hyvää. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä; "Jumala on hyvä koska hän pääsee itse määrittelemään itsensä hyväksi". Tosiasiassa tämä on moraalirelativismin äärimmäisin muoto.
6. Teodikea yritetään usein väistää väittämällä, että Jumala käyttää pahuutta saadakseen aikaan jotain suurempaa hyvää. Tämä ei ole dysteismin valossa uskottavaa; hyväntahtoinen ja kaikkivaltias Jumala voisi vallan hyvin päästä samaan lopputulokseen ilman pahuuden olemassaoloakin.
7. Jumalan "ihmeet" ovat dysteismin mukaan pelkkää oman egon puffaamista ja kerkailua. Useimpiin ihmeisiin liittyy valtava määrä kärsimystä sekä vain muutama harva ihmepelastus, vaikkapa ihmeparantuminen kuolettavasta saidaudesta tai pelastuminen luonnonkatastrofista tai sodasta. Tämä ei ole todistus Jumalan hyvyydestä, vaan lähinnä sadismista; Jumala leikkii ihmisellä kuin kissa hiirellä ennen kuoliniskun antamista. Jos Jumala todella olisi hyvä ja rakastava, hän estäisi taudit ja katastrofit jo etukäteen.
8. Dysteismin mukaan Jumalan olemassaolo riippuu hänen palvonnastaan ja rituaaleista, ja dysteismi olettaa, että jos palvonta lopetetaan, Jumala kuihtuu pois ja kuolee, ja tällöin ihminen saavuttaa jumalallisuuden. Paras tapa tuhota Jumala on tehdä hyvyyttä.
9. Dysteismin mukaan euteismi (Jumalan pitäminen hyvänä) ja teofilia (Jumalan rakastaminen) on esimerkki ns. Tukholman syndroomasta, jossa rikoksen uhrit alkavat identifioitua rikollisiin itseensä. Teofiilit (ihmiset, jotka rakastavat Jumalaa) ovat ikäänkuin aivopesseet itsensä ja kehittäneet itselleen ns. kulttiminän. Tämä on tuttua mm. perheväkivallasta ja erilaisista kulteista: kidutetut samaistuvat kiduttajiinsa.
10. Vaikka dysteismi usein sekoitetaan satanismiin tai saatananpalvontaan, dysteismi tekee selkeän eron molempiin. Saatana ei dysteismissä ole mitään muuta kuin Jumalan pseudonyymi, jota hän käyttää silloin, kun hän haluaa johtaa ihmisiä harhaan ja jolloin hän tekee avoimesti pahoja asioita. Tämän näkökulman mukaan myös Saatana on pelkkä virtuaalinen syntipukki, jonka niskoille Jumala sysää oman pahuutensa. Tämä erottaa dysteismin myös dualistisista uskonnoista, kuten kristinuskosta, islamista, zarathustralaisuudesta ja gnostilaisuudesta, jotka tunnustavat jonkinlaisen persoonallisen "anti-Jumalan" tai Saatanan olemassaolon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onkohan edes omaa tekstiäsi..?
ateisti, jos voi olla dysteisti?
Euteismin kaikkein vastenmielisin muoto on islam.