Erosin

Hirvi kirjoitti:

Erosin kirkosta heti kun täytin 18 vuotta. Ilmoitin asiasta vanhemmilleni oikeastaan jo silloin, kun viisitoista kesäisenä kotiuduin rippileiriltä. Minun riparini oli paskista paskin, ja itkin helpotuksesta, kun se oli ohi. Isoset olivat töykeitä simputtajia, pappi kävi minuun käsiksi menettäesään malttinsa illan istujaisissa ja rukousten ja oppien ulkoa opettelu oli todella stressaavaa. Mutta rippileiri oli minulle vain se viimeinen vahvistus, etten halua olla osallinen mihinkään, mitä evankelisluterilainen kirkko harjoittaa, tai on aikojen kuluessa harjoittanut. Äitini kuitenkin toivoi, että miettisin vielä, ja että jos vielä 18 vuotta täyttäessäni olisin sitä mieltä, etten kirkkoon halua kuulua, saisin tehdä mitä haluan. Mikäpä siinä, ei kirkko ollut merkinnyt minulle koskaan mitään. Tai ehkä ala-asteella, jolloin mielestäni ollaan vielä liian nuoria käsittelemään sellaisia asioita, kuin uskonto. Silloinkin pidin lähinnä virsien laulamisesta. Uskonnossa mielestäni surullisinta on se, että ihminen ei usko itseensä. Kaikesta hyvästä kiitetään aina jumalaa! Joka ikinen onnistuminen mielletään jumalan armoksi, ja kiitokseksi nöyrästä kärsivällisyydestä. Tai jos onnistumisia ei tulekaan, alistutaan siihen ajatellen, että tämä on jualan tahto, ja että hänellä on minulle varmasti jokin korkeampi tarkoitus... Varsinkin jenkkiläisissä ohjelmissa tätä suitsutusta riittää! Minä haluan uskoa, että voima, hyvyys ja pahuus on meissä ihmisissä. Me saamme aikaan, me onnistumme ja epäonnistumme. Vain me itse voimme vaikuttaa siihen, millaiseksi elämämme muodostuu, ja kuinka otamme tulevat haasteet vastaan. Jumaluus on itse elämän ihmeessä, ja me saamme kukin nauttia siitä oman pienen hetkemme. Ottakaamme se siis pystypäin vastaan, ja tanssikaamme sen läpi tutkien jokaista valoa ja varjoa, älkäämme antako kirkkoon kahlittujen masentaa meitä; me olemme oikealla tiellä, ja se on oma. Iloista ja oikein syntistä kevättä ja kesää kaikille vapaille!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä