"... Kello lähenteli jo keskipäivää kun ylitin kapean suokaistaleen ja Pyhälampeen laskevan ojan ja nousin maan laitaan Ruispelonkuusikon reunassa. Siinä pysähdyin hetkeksi ja käännyin katsomaan taakseni kapean suon takaa kohoavaa Luostotunturia. Nyt eteeni avautuma näkymä oli jotain sanoinkuvaamatonta, jotain todella mahtavaa. Luostunturi, joka on kesäisin ohuen, monivärisen ja kuviollisen, jäkäläkasvuston peittämää lohkarekivirakkaa, oli peittynyt puhtaanvalkoiseen lumivaippaan ja kohosi korkealle puurajan yläpuolelle. Tunturin yläpuolella oli tumman sininen pilvetön lokakuun taivas ja aurinko valaisi Pyhäojan laakson ja tunturimaiseman todella kirkkaasti ja ainoat merkit rikkoutumattoman luonnon puhtauden keskellä olivat omat jälkeni ja koirani jäljet vähän sivummalla.
Kokonaisuutena tunturi merkitsee ihmisen ikään verrattuna ikiaikaista ajattomuutta. Jo kymmeniä tuhansia vuosia samat jäkäläkuvioiset kivet ovat uhmanneet niin paahtavia helteitä, tunturin tuimia tuulia kuin talvisia tulipalopakkasiakin ja kuitenkin pysyneet yhtä kauniina ja kuviollisina. Jo kymmeniä tuhansia kertoja tunturi on peittynyt ensilumeen samalla tavalla kuin edellisenä yönä oli peittynyt ja lukemattomat miespolvet ovat saaneet ihailla samaa luonnon puhtautta, kauneutta ja kirkkautta kuin nyt itse sain ihailla. Kokonaisuutena tämä tunturin ikiaikaisuus kertoo ihmisen iän lyhyydestä, mutta samalla se kertoo myös, että me ihmisinä olemme osa kuolematonta ajattomuutta. Tietoisuutta, jossa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin ohikiitävä hetki - eli aikaa ei enää ole. Silloin kun pääsemme omakohtaisesti kokemaan tämän ajattomuuden henkisenä kokemuksena, tämä kokemus jättää meihin pysyvät ja kuolemattomat jäljet, elävän muiston jostain suuresta ja valtavasta ja koko loppuiän, aina kun silmämme suljemme ja kiinnitämme ajatuksemme tähän kokemukseen, tämä kokemus pulpahtaa tietoisuuteemme yhtä tuoreena ja uutena kuin eilen olisi tapahtunut.
Nämä näkymät ja niiden virittämät kokemukset ja ajatukset olivat niin huikaisevia, etten malttanut hetikohta jatkaa matkaani. Oli vain oltava hiljaa ja annettava sen kokemuksen ja näkymän piirtyä syvälle alitajunnan syövereihin pysyväksi aarteeksi koko loppuiäksi......"
Kokonaisuutena tunturi merkitsee ihmisen ikään verrattuna ikiaikaista ajattomuutta. Jo kymmeniä tuhansia vuosia samat jäkäläkuvioiset kivet ovat uhmanneet niin paahtavia helteitä, tunturin tuimia tuulia kuin talvisia tulipalopakkasiakin ja kuitenkin pysyneet yhtä kauniina ja kuviollisina. Jo kymmeniä tuhansia kertoja tunturi on peittynyt ensilumeen samalla tavalla kuin edellisenä yönä oli peittynyt ja lukemattomat miespolvet ovat saaneet ihailla samaa luonnon puhtautta, kauneutta ja kirkkautta kuin nyt itse sain ihailla. Kokonaisuutena tämä tunturin ikiaikaisuus kertoo ihmisen iän lyhyydestä, mutta samalla se kertoo myös, että me ihmisinä olemme osa kuolematonta ajattomuutta. Tietoisuutta, jossa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin ohikiitävä hetki - eli aikaa ei enää ole. Silloin kun pääsemme omakohtaisesti kokemaan tämän ajattomuuden henkisenä kokemuksena, tämä kokemus jättää meihin pysyvät ja kuolemattomat jäljet, elävän muiston jostain suuresta ja valtavasta ja koko loppuiän, aina kun silmämme suljemme ja kiinnitämme ajatuksemme tähän kokemukseen, tämä kokemus pulpahtaa tietoisuuteemme yhtä tuoreena ja uutena kuin eilen olisi tapahtunut.
Nämä näkymät ja niiden virittämät kokemukset ja ajatukset olivat niin huikaisevia, etten malttanut hetikohta jatkaa matkaani. Oli vain oltava hiljaa ja annettava sen kokemuksen ja näkymän piirtyä syvälle alitajunnan syövereihin pysyväksi aarteeksi koko loppuiäksi......"
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tottelemattomuus on taikuuden syntiä ja niskottelu kuin kotijumalain palvelusta,sanoo Samuelin kirja.Olet ollut elävässä uskossa mutta mikä meni pieleen?Mene Helluntaiseurakuntaan,paikalliseen.Miksi et käy siellä??????
hylkäisin kutsumustyöni ja Jumalan tahdon elämääni nähden. Olisin lahkolaisten pillien mukaan tanssiva sätkynukke, mutta en enää Jumalan palvelija.
Tämä, jos mikä olisi tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan.
Ja mitäs sanoi itse Pieteri: "Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuunnella ihmistä enemmän kuin Jumalaa".
Etkö itse ole lahkolainen kun noin sanot?Kuulun Helluntaiseurakuntaan ja kukaan ei minua määrää ,eikä minun tarvitse tanssia kenenkään pillien mukaan.Ei kannata olla joo joo mies ketä saa tanssittaa kuten tämä maailma tekee.Mietippä,rakkaudella!
Jos olisin tyytynyt olemaan 250 markan kuukausitulolla (täysivaltainen evankelista) jokin ihmeen kynnysmatto, johot itse kukin kävi jalkansa ohimennessään pyyhkimässä; tai joku ihmeen vahanukke muotoutumassa itsekunkin toiveiden mukaan, olisin ehkä olut suosittu, varsinkin jos olisin innokkasti kiillottanut saarnaajan ja vanihimiston hurskasteva lihaa, mutta kun tehtäväni on PALVELLA JUMALAA JA TÄYTTÄÄ HÄNEN TAHTOAAN, niin johan vastustusta riittää - etenkin, kun parannuksenteon tarvetta olisi ollut niin saarnaajalla kuin etenkin vanhimmistolla yhdestä jos toisestakin asiasta.
Mutta kun helluntailaiset eivät osaa parannusta tehdä. Ei silloin eikä varsinkaan nyt - ainakaan Sodankylässä - niin tässä ollaan ja tässä pysytään.
Eihän sitä tarvi olla helluntalainen,että pelastuu vaan uskosta Jeesukseen pelastuu.Harmi kun sulle kävi näin,mutta,antoko ne sulle nuorena,innokkaana uskovana liian kovan taakan?
Pari päivää ennen raamattukoulun päättymistä eräs oppilastoverini kysyi, mihin aion lähteä koulun päätyttyä? (Minut oli jo siunattu evankelistaksi ennen koulun alkua) "No. Kenttätyöhön Sodankylään", vastasin. "Voi poika parka mihin joudut", oli hänen kommenttinsa ja täytyy sanoa, että hän tiesi mitä sanoi.
Kaikkein ensimmäinen kohtaloni heti raamattukoulun päätyttyä oli, että minut hyllytettiin yli kuukaudeksi niin, ettei minkäänlaista puheenvuoroa missään kokouksessa; ja ilman mitään syytä ilmoittamatta. Samassa raamattukoulussa oli kaksi sisarta Kuopiosta, heidätkin siunattu evankelistaksi ennen koulua, ja heillä oli heti ensimmäisenä sunnuntaina koulun päättymisen jälkeen päiväkokousvastuu Kuopion helluntaiseurakunnassa. Siellä ymmärrettiin, että kentällelähtijät tarvitsevat tulikasteensa heti alkuun, mutta samaa ei ymmärretty Sodankylässä.
No. Sodankylään tuli Kustavin yhteiskristillisestä raamattukoulusta nuoria kenttätyöhön Sodankylään ja vasta heidän mukanaan pääsin toimintaan mukaan; ja heidän lähdettyä minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palvella Jumalaa toteuttamalla omaa työnäkyäni. Mm. "Sinulle ystävä, jolla vaikeaa on", sielunhoitopäivystykset, jonka pohjalta meille syntyi nuorten evankeliointi ja sieluhoitoryhmä ja saatiin lähes ihmeitä aikaan. Mm. pari selvää paranemistapausta ja koko pitäjä puhui toiminnastamme ja tätähän "vanhat parrat" eivät kestäneet ja lopputulos on mikä on.
Omasta puolestani olen tehnyt parhani palvellakseni Jumalaan ja teen edelleenkin. Olen vakuuttunut siitä, että Jumala on suurempi kuin maailman kaikki uskonnot yhteensä ja yksin hänellä on valta tuomita kutsumansa ja virkan asettamana evakelistan toiminta. Samoin olen kanssasi samaa mieltä, että minkään uskonsuunnan jäsenyys ei ole pelastuksen ehtona.
"Kun Jumala kutsuu jonkun palvelukseensa, hän kutsuu palvelemaan häntä itseään eikä jotain herätysliikettä", opetti Matti Vuorinen raamattukoulussa.
Huono juttu kun et saanu vastuutu,eihän sitä muuten opi.Paljon on pysähtyneisyyttä herätysliikeissä ja maailmallisuutta.Kuitenkaan Jumala ei kutsumustaan ja armolahjoja kadu,Korittolaiskirje.Sinulle on annuettu kutsumus ja se on voimassa mutta mielenmuutosta tarvitaan.Ei helluntalaisuuteen vaan pois katkeruudesta.
Mistähän löytyisi viisaita ja ymmärtäväisiä Jumalan palvelijoita?
Vaikee kysymys minkä esitit.Elia oli yhtä vajavainen kuin me ja.....Jaak.Ei taida löytyä montakaan viisasta.Pikkupoika sanoi hengellisen leirin jälkeen,hyvä asia mutta ihmiset keljuja.Näin sitä joutuu taaplaamaan mutta on se seurakuntayhteys juhlaakin ja ei kaikki niin mustaa ole.Tuo mitä sanoin mielenmuutoksesta ei ollut luokkauskseksi vaan mitä koin.Herralla ois suunnitelmia sulle!
että jos sinäkin ensin turvaisit Jumalan varjelukseen ja välittömästi rysähtäisi ja joutuisit loppuiäksesi pyörätuoliin, olisit vuodesta toiseen samojen seinien sisällä ilman minkäänlaista yhteyttä seinien ulkopuolelle, olisit kaikkien hylkäämä ja unohtama arvoton roska, rukoilisit vuodesta toiseen turhaan, että Jumala lähettäisi jonkun, niin tuskin sinäkään kovin innokkaasti hallelujaa huutaisit tai kovin innokkaasti jaksaisit edes rukoilla.
Minulle tämä on jokapäiväistä realismia Sodankylässä. Ollut jo kohta parikymmentä vuotta.
Vai näin on sun tilanne,ei ole helppoa.Ei todellakaan mieli ole varmaan korkein mahdollinen.Kyllä neuvojia riittää mutta onko ne hyviä se on asia erikseen.Todellakin vähän on hyviä sielunhoitajia tai muuta mitä usein tarvitaan.Koen kuitenkin,että sinulla on kutsu Herran työhön.Kaikesta huolimatta Jeesus rakastaa sinua.
1964:
".....Samoihin aikoihin kotikylälläni asui eräs kaveri, Uljas, minua kymmenisen vuotta vanhempi. Oli aikanaan syntynyt aviottomana lapsena ja myyty kunnan toimesta huutolaiseksi erääseen taloon. Sittemmin talosta oli kuollut isäntä ja tämä kaveri jäänyt asumaan vanhan emännän tueksi ja turvaksi. Sitten kävi niin, että myös emäntä kuoli liki 90 vuoden iässä ja kaveri jäi täysin yksin elämään silloiseen pieneen maalaiskylään, jossa huutolaisille ei juuri arvoa annettu ja kaverin kriisit olivat sen mukaiset.
Nyt kun tiesin, että tällä kaverilla oli todella vaikeaa, kävin usein hänen vieraanaan ja olin hänelle kaverina. Eräänäkin helmikuun sunnuntaina hiihtelin kotoani hänen luokseen joskus kahden kieppeillä iltapäivällä ja heti ovesta sisään päästyäni aistin hengessäni, että nyt ei ole kaverin asiat oikealla tolalla. "Kuuleppa Uljas. Keitämmäpä kahvit", sanoin ensimmäiseksi ja aloin laittamaan tulta hellaan ja pannun tulelle. Uljas laittoi kupit pöytään ja siinä kahvipöydässä istuttiin useita tunteja ja keskusteltiin hänen tilanteestaan ja vielä lähtiessäni lupasin tulla uudelleen: "Kuule Uljas. Minä tuun taas joku päivä. Me selvitään tästä". Sitten kuulin, että seuraavana päivänä Uljas oli kertonut kylän kauppiaalle, että mikäli olisin kymmenen minuuttia myöhästynyt, hän olisi ehtinyt päättää päivänsä ja tämän kuultuani tuli jälleen sisäinen varmuus, että tämä minun tieni; ja että juuri tämän vuoksi tarvitsen myös hypnoosin taitoa. Voidakseni auttaa ja palvella niitä joilla vaikeaa on....."
(Pätkä muistelmiani kotisivujeni Spiritus-kansioon)
.sinulle tästä kertomuksesta. Ja muutenkin.. Hieno avaus ja noin.. Kaikkea hyvää sulle, ja.. niin.. tiedät kyllä!
Laadin tuossa hetki sitten hypnoosikurssi-ilmoitusta ensiviikolla julkaistavaksi.
Totuus kun on että kotoisella kristillisyydellä ei ole mitään annettavana elämän kovissa koetoksissa kamppaileville ihmisille.
Jumalan voima kantaa iänkaikkisuuteen.Onhan ihmisellä sielun piilevä voima mutta se ei ole Jumalan voima.
mitäs varten se Jumala sitten jättää ihmisen heitteile?
En osaa sanoa.Jeesus sanoi,että te olette tämän todistajat.Luuk.Minä olen Herran palvelija ja todistaja ja liekö sattumaa,että kiinostuin sinusta?
tiedä häntä, mutta ainakin täällä Sodankylässä olen kaikkien unohtama ja hylkäämä arvoton roska, "mato enkä ihminen, ihmisten pilkka ja kansan hylky" ja kuolema näyttää ainoalta vapauttajalta.
Mitäkhän järkeä Jumalalla tässäkin on?
Jumala puhuu tavalla ja toisella,usein ihmisten kautta.Jotenkin koen,että sinun olisi palattava alkulähteille milloin tulit uskoon,eli kokea jonkinlainen ns.uudistus.Et ole Jumalan hylkäämä,mutta on vaarallista kun Jumala ei enää puhu.Koettele mitä sanon koska se kestää koettelun.Jos olen väärässä jätä omaan arvoon,jos oikessa niin ota vaari sanoista.En voi väittää,että olisin Jumalan suora torvi mutta puhun mitä koen.Jos keskustelu kiinostaa niin mailiosote ois mitä voisit antaa,jos haluat.
osoite löytyy kotisivuiltani http://www.aretalogia.com
Olet tainnut vaipua ateismiin.
että paremminkin realismiin.
Totuus kun on, että meillä Sodankylässä olevat uskonsuunnat (7 kirkon lisäksi) ovat täsmälleen tyhjää täynnään silloin kun joku todella hädässään henkistä tukea ja rohkaisun sanaa tarvitsisi. Ja tyhjänä tulevat iän kaiken myös pysymään. Ja vaikka liittyisin mihin tahansa uskontokuntaan, olisin just samalla tavalla yksin, kaikkien unohtama ja hylkäämä ja vieläkin enemmän pettynyt kuin nyt olen.
Tämä on realismia nykyisessä kristillisessä maassamme Sodankylän pitäjässä ja vähän muuallakin.