Usein kuulee sanottavan: "annan kyllä hänelle anteeksi, mutta en koskaan unohda sitä, mitä hän teki minulle."
Tässä tapauksessa mielestäni puhuja ei ole ymmärtänyt täysin, mitä merkitsee anteeksi antaminen. Sehän on nimenomaan toisen tekemän virheen unohtamista ja ettei ole enää katkera hänelle. Jumalakin, antaessaan anteeksi meille, ei enää muista meidän tekemiä syntejä, vaan ne on unohdettu.
Anteeksi antaminen, anteeksi saaminen ja anteeksi pyytäminen ovat ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa perusasioita.Miten olette kokeneet ja oppineet nämä asiat elämässänne?
Tässä tapauksessa mielestäni puhuja ei ole ymmärtänyt täysin, mitä merkitsee anteeksi antaminen. Sehän on nimenomaan toisen tekemän virheen unohtamista ja ettei ole enää katkera hänelle. Jumalakin, antaessaan anteeksi meille, ei enää muista meidän tekemiä syntejä, vaan ne on unohdettu.
Anteeksi antaminen, anteeksi saaminen ja anteeksi pyytäminen ovat ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa perusasioita.Miten olette kokeneet ja oppineet nämä asiat elämässänne?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hyvä aihe!
Anteeksi antaminen on mielestäni yksi vaikeimpia asioita, jonka kanssa pitää kilvoitella jatkuvasti.
tarkoitan anteeksiantamista todellakin niin ettei sitä asiaa enää muista.
Niinkuin Jumalakin antaa meille meidän syntimme anteeksi KRistuksen veressä.
Isä Meidän rukous olisi hyvä ottaa mormonikirkkoon tavaksi. Siinä ajatus kiteytyy: Anna meille anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme...
Eli, jos me emme anna anteeksi, niin mekään emme saa anteeksi.
Se on hyvin tärkeä asia!
Minulla on muutama kokemus tästä omassa elämässäni mutta en ala nyt niitä kirjoittamaan. Haluan vain sanoa että anteeksi antamisen kyky vapauttaa omaa itseäkin.
Isä meidän rukous opettaa tosiaankin hyvin syvällisiä asioita. Se on ihan oikeuden mukaista, että meille mitataan samalla mitalla, jolla me mittaamme lähimmäisillemme.
...muistaa se että kun toista osoittaa etusormella niin loput neljä osoittaa itseensä.
Minusta näissä perusjutuissa kuten esim. anteeksiantamisessa on meille paljon jollei liikaakin opeteltavaa ja kilvoiteltavaa.
Rauhoitu vähän ja pane viestisi yhteen ketjuun.
olla useita hyviä alotuksia! Minusta se on ihan yhvä! LISÄÄ vain hyviä alotuksia!
omalla tavallani ja toivon, ettei kukaan siitä loukkaannu. Ajattelen niin, että kaikki eivät ole kaikesta kiinnostuneita, joten laitan eri aiheet eri otsikon alle.
Viimeksi kun sinulla oli ripuli, teit 7-8 aloitusta melkein peräjälkeen. Ja ne oli niin ylimalkaisia juttuja, ettei voi edes väittää niissä olleen kyse mormonismista.
vielä kirjoittaa parempia aloituksia, mutta yritä olla kärsivällinen. Jospa tässä vielä kehitytään ; )
Näin usein on. Mutta uskon ihmisen antaneen anteeksi vaikka muistaakin sattuneen tapauksen. Ero on vaan siinä MITEN muistaa. Muistaako siten, että edelleen viha kuohahtaa rinnassa; vai siten, että näin minulle tehtiin, se oli väärin, mutta sitä ei saa tekemättömäksi ja sen kokeminen on yksi niistä asioista, jotka ovat tehneet minusta minun.
Voiko väärin kokenut itkeä yhdessä katuvan tekijän kanssa vai haluaako hän että tekijä pysyy mahdollisimman kaukana... pystyykö hän kastsomaan totuutta silmiin.
On olemassa ainakin kaksiu tapaa snoa tuo lause....mutta en koskaan unohda mitä hän minulle teki.... Ensimmäinene tapa on hampaaat irvessä ja niskavillat pystyssä, jolloin ei anteeksiantoa ole tapahtunut.
Toinen on lausuttu tavalla joka osoittaa, että asia on liian suuri osa minua, täysin mielestä pyyhittäväksi, mutta se ei estä ymmärtämästä tekijän katumusta ja jokapäiväistä kanssakäymistä tämän kanssa. Ehkäpä myöhemmin voi vaikka yhdessä nauraa moiselle toisen tekemälle typeryydelle.
Omakohtaisista kokemuksesta sanoisin, että maailma opettaa nykyään anteeksiantamattomuutta ja kostoa. Etenkin jos vain voi rahaa saada oikeudellisin konstein, niin siitä vaan ja vaikka toinen puti puhtaaksi! Anteeksi ei ainakaan tarvi anataa!
Kuinka paljon helpompaa olisikaan elämä, kun anteeksiantamisesta tulisi pop! Anteeksipyytävän nöyryyttäminen ei riitänykyään vaan tapahtuu todellista kidutusta.
Joskus on kamalan vaikea antaa anteeksi etenkin sellaisia asioita joista on syytetty ja jotka tietää vääriksi. Itselläni on edelleen menossa katkera kamppailu itseni kanssa viiden vuoden takaa työ asiasta, josta minua syytettiin, eikä vastapuoli lainkaan uskonut minua, eikä todistajia kuulemma tarvittu. Vieläkin häilyn kanteen ja anteeksiantamisen välillä. Harmittaa moni asia, kuten se, että en vaatinut näiden todistajien kuulemista, mutta en sillon käsittänyt, että se olisi ollut mahdollista ja että kukaan pomoista ei usko minua. Pelkkää tiedon kulun vaikeutta koko juttu.
Kovin on voimia vievää kantaa mukanaan vääriä syytöksiä, joita ei ole saanut oikastua. Ehkä pitäisi pyytää kokous ylimmän pomoon kanssa ja kertoa koko totuus, mutta heillä on omat totuutensa, joihin en sillonkaan pysytnyt vaikuttamaan, kuinka pystyisin nyt, kun on niin monta vuotta tapahtuneesta.
Joskus tuntuu hyvälle ajatella että voin jättää asian Jumalan haltuun, koska tiedän olevani syytön, mutta tuntuu liian pitkältä ajalta odottaa oikeutta NIIN kauan!
opetuksestasi. Olen samaa mieltä. Tuohon kokemukseesi työelämästä voisin sanoa, että oletko ajatellut, miten paljon vaikeampaa olisi kantaa taakkaasi, jos olisit todella ollut "syyllinen" siihen asiaan, josta sinua syytettiin? Siinä olisi tullut vielä huono omatuntokin kannettavaksesi. Kuitenkin ymmärrän kyllä, ettei ole kiva olla syytettynä väärin perustein. Kaikki myötätuntoni sinulle.
...on tärkeämpää antajalle kuin saajalle. Jos säilyttää vihaa rinnassaan vuosikausia, se myrkyttää lopuksi koko ihmisen katkeruudellaan. Minä olen syyllistynyt anteeksi antamattomuuteen juuri mainitsemallasi tavalla - olen antanut anteeksi, mutta en ole voinut unohtaa. Olen kyseisten ihmisten kanssa vähän väliä tekemisissä, eikä mistään huomaa, että kannan katkeruutta sisälläni. Silti koen, että en ole saanut hyvitystä kärsimästäni vääryydestä. Kun oikein tutkiskelen itseäni, niin herää kysymys: mitä hyötyä minulle on siitä, että myrkytän itseni katkeruudella. Myrkytän nimenomaan vain itseäni, en niitä jotka ovat minua loukanneet (ainakaan tietääkseni). Miten voisin unohtaa kaiken katkeruuteni.....?
olemme täällä oppiaksemme ja tämän jälkeen menemme jonnekin!
Anteeksi antaminen on vaikeata. Vaikka kuinka yrittää saattaa uudelleen vaipua kuin anteeksiantamattomaan tilaan jossa on vihainen ja pettynyt. Ei se anteeksi pyytäminenkään, niin helppoa ole varsinkaan, jos on sattunut tekemään pahempaakin. Mutta meiltä vaaditaan että annamme anteeksi KAIKILLE. Näin olen ainakin Raamatusta ymmärtänyt.
miksi ihmisen on vaikea pyytää anteeksi, joskus se tuntuu jopa vaikeammalta, kuin anteeksi antaminen.
Tarkoita nimenomaan anteeksi pyytämistä, mikä lähtee sydämmestä.
Asia mikä minua on loukannut suunnattomasti viimeisen viikkon, on seuraava. Kuten tiedätte olen yh-isä. Lapseni on 8-vuotias fantastinen tyttö ja olemme eläneet kahden 6-vuotta. Lapseni äiti avioitui viikko sitten, mutta tyttärelleni ja minulle ei kerrottu siitä sanaakaan, ei vaikka emme ole minkäänlaisissa riidoissa, päin vastoin, sillä käsitin, että olemme ystäviä, jopa niin, että hommasin lapseni äidin miehelle hyvän työpaikan Suomeen, työ ja oleskelulupineen ja lapsemme äiti on vieraillut luonamme aina, kun hän on halunut. En ole katkera itseni vuoksi, olen katkera ainoastaan lapseni vuoksi.
Voisiko olla niin, että äiti koki tuon naimisiin menon jotenkin nolona juttuna...? Se selittäisi asian. Mutta tässä pikku vinkki sinulle: kysy suoraan että miksi ei kerrottu ja sano, että se loukkasi sinua ja mielestäsi tytärtäsikin. Noin kun asian hoitaa, niin ilmeisesti asia tulee kuntoon. Suomalainen piirre vaan vaalii sellaista omassa mielessä kyräilemistä ja sen vuoksi asioista ei puhuta.
hyväksyä itsemme ja muut juuri sellaisna kuin he ovat. Mikäli tunnemme katkeruutta tisten tekemisistä olivat teot mitä tahansa, lähimmäisen rakkaus ei täysin tomi kohdallamme. Lähimmäistemme mahdolliset väärät teot annamme anteeksi automaattisesti ja pyytämättä.
Kenenkään kuramatoksi, mihin kaikki pyyhkivät likaiset jalkansa ei meidän kuitenkaa tarvitse alistua. Voimme välttää riiteleviä ihmisiä, ellei herkkä itsetuntomme heitä kestä.
Lopulta saavutamme tilan jossa kaikki kohtaamamme ihmiset tuottavat meille iloa.
Turust
Kuulostaa tutulta tuo tapauksesi, koska olen itse kokenut vastaavaa. Meidänkään suhteissa ei ole ollut mitään, mikä olisi voinut estää tytärtäni pääsemästä isänsä suvun tilaisuuksiin. Yksinkertaisesti tytärtäni ei vaan ole koskaan kutsuttu mihinkään isänsä suvun tapahtumiin. Hän ei ole ollut isovanhempiensa hautajaisissa, ei isänsä häissä, ei setänsä hautajaisissa eikä missään vastaavissa tilaisuuksissa. En ole katkera, vaan ainoastaan syvällä sisimmässäni suren tyttäreni vuoksi sitä, että hänet on jätetty kaikesta ulkopuolelle. Mikähän saa ihmiset toimimaan siten kuin heillä ei lapsia olisikaan?
Voisiko olla jopa niin että lapsesi äiti ei halunnut että sinulle tulee pahaa mieltä koska hän avioitui? Tai että hän ajatteli että tyttärenne luulee että uusi mies yrittää jotenkin syrjäyttää sinut?
Ehkä hän ajatteli että tyttärestänne tuntuu pahalta katsoa äitiä onnellisten juhlien keskipisteenä "toisen miehen" kanssa?
Toivon että kyseessä olisi jokin väärinkäsitys ennemmin kuin että hän ei suoraan sanottuna halunnut tytärtään häihinsä.
Voiko olla niin että joskus asioiden "ymmärtämisen yrittäminen" on samaa kuin anteeksianto?
oikeus lopettaa kanssakäyminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat halunneet vahingoittaa meitä. Kun annamme antekksi, meidän on helpompi unohtaa ja jättää koko tällainen ihminen elämästämme.