Jatkis: Sonja

Päähenkilöt:

Sonja Hautala14 v
Ulkonäkö:
Punaiset hiukset, pisamainen naama ja pähkinänruskeat silmät. Hoikka ja pituuttakin kohtalaisesti.

Sonjan äiti ja isä ovat kuolleet auto-onnettomuudessa, kun Sonja oli vasta viisi vuotias. Nyt Sonja asuu kauhean tätinsä Monika Hakalan kanssa, eikä tiedä, että tämä on suurimman luokan huijari, joka on Sonjan perinnön perässä.
Sonjalla ei ole veljiä tai sisaria. eikä hän tiedä äitinsä kaksoissisaresta Soilesta mitään. Jos hän tietäisi, hän jättäisi kamalan huoltajansa.

Monika Hakala 55 v

Ulkonäkö:
Kirkuvan punaisiksi maalatut suorat hiukset, uurteiset kasvot ja jäänsiniset silmät. Silmälasit aina otsalla. Pyylevä, mutta ei mitenkään lihava ja ehkä noin 170 cm pitkä.

On Sonjan huoltaja ja väittää olevansa tämän isän äidin siskon tytär, ainoa elossa oleva sukulainen. Hän ei tiedä Siirin kaksoissisaresta, Soilesta. Yrittää saada tytön hengiltä, päästäkseen tämän omaisuuteen käsiksi.

Soile Lehtonen 35 v

Ulkonäkö:

Punaiset kiharaiset hiukset, pisamainen naama ja ruskeat silmät, niin kuin sisarellaan ja sisarentyttärelläänkin. Hoikka, 170 cm pitkä.

Asuu miehensä, Tuomaksen kanssa. Hän etsii Sisarensa tytärtä Soilea. Hän olisi laillisesti tytön huoltaja, mutta kukaan ei kertonut hänelle mitään onnettomuuden jälkeen. Kukaan ei koskaan kertonut, minne tyttö joutui.

Tuomas Lehtonen 40 v

Ulkonäkö:
Tummanruskeat hiukset, sinivihreät silmät, pitkä, hoikka ja urheilullinen.

Tuomas on naimisissa Soilen kanssa, ollut jo kymmenisen vuotta. Heillä on kaksi yhteistä lasta, itse asiassa kaksoset Sari ja Susanna.
Hän tukee vaimoaan, tämän etsiessä kadonnutta sisarentytärtään Sonjaa.

Sari & Susanna Lehtonen 10 v

Markus Kallio15 v

Ulkonäkö:

Kihartuvat punaisenruskeat hiukset, joissa vaaleita raitoja, taivaansiniset silmät, hoikka ja n 170 cm pitkä.

Markus on Soilen ihastus ja tunne on molemminpuolinen. Markus auttaa Sonjaa, kun tällä on vaikeaa tätinsä kanssa.

Sonjan kavereita:

Riikka 14 v blondi, hoikka ja räväkkä neitonen, jolla sanan säilä leikkaa terävästi kuin veitsen terä.
Minttu 14 v mustahiuksinen, aavistuksen hiljaisempi kuin Riikka, mutta ei jää tiukanpaikan tullen toimettomaksi. Ja osaa antaa takaisin myös sanallisesti.
Heka ja Dani ovat Riikan ja Mintun poika ystävät.

Hahmoja saatte kehittää edelleen ja keksiä uusia lisää. Niin, että rohkeasti nyt vaan jatkamaan noita tarinoita. :)
Ja nyt itse tarinaan. :)

********

Alku:

Satoi kaatamalla ja vesi ropisi vasten auton tuulilasia niin, ettei eteensä nähnyt. Mies yritti nähdä tietä edessään, mutta se tuntui melkein mahdottomalta.
”Pysähdytään vähäksi aikaa ja odotetaan, että sade lakkaa.” Hän sanoi naiselle, joka istui pelkääjän paikalla.
”Tehdään niin.” Nainen vastasi ja katsoi takapenkille, missä nukkui viisivuotias tyttö turvaistuimessaan.
Mies hidasti vauhtia ja aikoi kääntyä tienpientareelle, kun äkkiä jokin pamahti voimalla auton kylkeen. Mies Auto lensi törmäyksen voimasta ulos tieltä, kieri parikertaa ympäri ja jäi katolleen.
Oli hiljaista, ainoa ääni oli sateen ropina auton pohjaa vasten.

Tyttö oli herännyt rytinään ja katsoi vanhempiaan, jotka makasivat hervottomina penkeissään. Tyttöä pelotti, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi isä ja äiti olivat niin hiljaa ja miksi auto oli aivan ylösalaisin.
”Äiti, isä.” Tyttö sanoo, muttei saa vastausta. Hän purskahtaa hiljaiseen itkuun.
Äkkiä kuuluu kolahdus ja räsähdys, joku on hajottanut sivuikkunan. Tyttö katsoo pelokkaana äänen suuntaan ja näkee kuinka nainen, jolla oli räikeänpunainen tukka, kömpii sisälle autoon.
”Kuka sinä olet?” Tyttö kysyy ja katsoo naista.
Nainen hätkähtää kuullessaan tytön puhuvan. Hänen kasvonsa kalpenevat, mutta sitten hän saa kerättyä itsensä kokoon. Hän yrittää hymyillä tytölle, mutta hymy näyttää irvistykseltä.
Nainen kömpii tytön luo ja irrottaa tämän turvaistuimesta. Hän ottaa tytön syliinsä ja kantaa ulos. Sade kastelee tytön, vaikka nainen kiiruhtaakin nopeasti autolleen ja nostaa tytön takapenkille.
Kun tyttö istuu pehmeällä lämpöisellä penkillä, olo alkaa tuntua paremmalta. Nainen on mennyt taas ulos, mutta ei kestä enää kauaa, kun hän tulee takaisin.
Tyttö katsoo naisen lähes ilmeettömiä kasvoja, tietämättä, että tulisi muistamaan, sen illan ikuisesti.
”Mikä sinun nimesi on.” Tyttö kysyy rohkaistuneena.
”Monika.” Nainen vastaa.
”Ai niin kuin Täti Monika?” Tyttö kysyy ja ajattelee, että ehkä tuo Monika olisi kiva. Mutta hän tulee oppimaan, ettei Monika ollut ollenkaan kiva.
”Juu, vähän niin kuin Täti Monika.” Monika sanoo ja nyökyttää päätään yrittäen taas hymyillä. ”Mikäs sinun nimesi on?” Hän kysyy tytöltä.
”Sonja.” Tyttö vastaa ja kysyy. ”Missä äiti ja isä ovat.”
Monika välttää katsomasta Sonjaan ja vastaa. ”He ovat kunnossa ja tuota… tulevat kyllä perässä.”
Se oli halpamainen valhe, eikä hän aikonut kertoa totuutta tytölle koskaan. Niin eivät tytön vanhemmat koskaan tulisi perässä, sillä hän oli itse varmistanut, että he olivat kuolleet.


Yhdeksän vuotta myöhemmin:

Makasin vuoteellani ja kuuntelin sateen ropinaa. Se oli ainoa mitä muistin siitä päivästä, jolloin isä ja äiti kuolivat. Sateenropinan lisäksi muistan myös Monikan kasvot ja painostavan hiljaisuuden rytinän jälkeen.
Mietin vanhempiani ja toivoin taas ties kuinka monennen kerran, että he olisivat elossa, eikä minun olisi tarvinnut olla Monikan kanssa. Tai tädin, niin kuin hän pyysi minua kutsumaan itseään. Hän sanoi olevansa isäni äidin siskon tytär ja sanoi myös olevansa ainoa elossa oleva sukulainen.
Havahduin ajatuksistani, kun kuulin Monikan kutsuvan syömään. En pitänyt hänen keitoksistaan, ne olivat vuosi vuodelta yhä pahempia ja maistuivat aina yhtä oudolta. Mutta kenties siksi en syönyt mielelläni hänen tekemiään ruokiaan, koska aina ruokailun jälkeen minulle tuli kamalan huono olo. Ehkä siksi olin niin laiha, että vaatteeni roikkuivat päälläni kuin säkki.
”Soile, nyt syömään!” Monika huusi kimeästi keittiöstä.
”Joo, joo.” Vastasin ja vääntäydyin ylös sängyltäni.
Raahustin keittiöön ja istahdin pöydän ääreen. Katselin annostani, joka näytti olevan makkarakeittoa. Minä inhoan makkarakeittoa ja hän varmasti tietää sen. Monika oli ihan varmasti tehnyt sitä minun kiusakseni. Katselin keittoa, kuin se olisi ollut oksennusta tai jotain muuta yhtä ällöttävää. Pyörittelin lusikkaani keitossa, sillä minun ei tehnyt mieleni syödä sitä.
”Syö se nyt.” Monika tiuskaisi ja katsoi minua hapan ilme kasvoillaan.
”Ei ole nälkä.” Valehtelin, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi maistaa edes pari lusikallista keittoa.
Kun Monika näki, että söin, hän kääntyi ja meni olohuoneeseen. Käytin tilaisuutta hyväkseni, otin lautaseni ja menin tiskialtaalle. Kippasin lautasen sisällön tiskialtaaseen ja yritin vielä muussata makkarat ja perunat niin, että ne mahtuivat pienistä rei’istä, enkä minä jäisi kiinni.
”Mitä sinä teet?” Monika kysyi.
”Tiskaan.” Valehtelin taas.
Laitoin hanan päälle ja aloin huuhdella lautasta. Monika tuli keittiöön, mutta ei sanonut mitään, kun huomasi minun viruttelevan lautastani. Kun olin valmis laitoin lautasen muiden tiskien sekaan.
Katosin nopeasti huoneeseeni ja lukitsin oven perässäni. Olin mielestäni onnekas, kun minulla oli tämä mahdollisuus.
Istahdin sängylleni ja aloin tosissani miettiä, mitä minun olisi tehtävä, jotta tämä piina loppuisi. Sillä kuolisin nälkään, jos vielä jäisin tänne.
Samassa huomasin, että ratkaisuhan oli aivan yksinkertainen, minä karkaisin. Päätin, että karkaisin yöllä, kun Monika nukkuu.
Aloin pakata vähäistä omaisuuttani reppuuni. Koulukamat, päiväkirja ja vanhakulunut pehmonalleni Herra Puh, joka minulla oli ollut aina, ja ne vähäiset kuluneet vaatteet mahtuivat hyvin reppuuni. Asetin reppuni oven viereen odottamaan lähtöäni ja istuuduin takaisin sängylleni. Käänsin katseeni kohti ikkunaa, ulkona satoi vielä. Käänsin katseeni pöydälleni, jossa oli kehyksissä vanha ryppyinen kuva, joka esitti miestä ja naista. Se oli kuva vanhemmistani.
”Pitää pakata tuokin mukaan.” Mutisin ja heittäydyin selälleni sänkyyni.
Suljin silmäni ja kuuntelin sateenropinaa. Ennen kuin huomasinkaan, olin vaipunut uneen. Kun heräsin, oli pimeää, vain radiokelloni näyttö hehkui pimeässä ja kertoi, että kello oli nyt varttia vaille kaksi. Hapuilin pimeässä ovelleni ja avasin sen niin hiljaa kuin vain pystyin. Nappasin reppuni ja hiippailin eteiseen, jossa vedin jalkaani kuluneet lenkkarit ja päälleni paikatun takkini. Nostin repun selkääni ja hiippailin varovaisesti ulko-ovelle. Avasin sen oven ja pelkäsin narahdusta, joka siitä aina pääsi, kun oven avasi, mutta nyt sitä narahdusta ei kuulunut. Monika oli kai rasvannut saranat, mistä olin kiitollinen. Luikahdin rappuun ja suljin oven perässäni kiinni.
”Tänne en enää ikinä palaa.” Mutisin hiljaa ovelle, jonka postiluukussa luki: Hakala
Laskeuduin alas rappusia pitkin ja pelkäsin, että joku kuulee askelteni kaiun ja tulee perääni. Mutta ketään ei tullut ja olin viimein alimmassa kerroksessa. Astelin etuovelle ja avasin sen. Tunsin viileän yöilman kasvoillani astuessani pihalle. Ilmassa tuoksui sateelle ja märälle maalle.
Seisoin siinä rapun oven edessä ja mietin minne menisin. Ystävieni luokse en voisi mennä, sillä sieltä minua etsittäisiin ensimmäiseksi. Minun olisi vain löydettävä paikka minne mennä.
Äkkiä mieleeni putkahti ystävienikin kertoma tarina autiosta talosta, joka sijaitsi vähänmatkan päästä koulusta. Sinne minun oli mentävä. Koulu vain oli melkein toisella puolella kaupunkia ja sinne olisi mentävä bussilla. Lähdin siis päättäväisesti astelemaan kohti lähintä bussipysäkkiä ja toivoin, että joku yöbussi vielä kulkisi tänä yönä.

Katsoin aikatauluja ja huokasin helpotuksesta, sillä minun ei tarvitsisi odottaa, kuin kymmenisen minuuttia bussin tuloon. Istahdin penkille odottamaan.
Minua pelotti siinä odotellessani, että jos Monika tulisi perääni, loppuisi karkumatkani lyhyeen ja olisin taas hänen vankinsa.
Minusta tuntui kuin olisin odottanut ikuisuuden bussia, kun se viimein kaarsi pysäkille. Nousin kyytiin, maksoin ja painuin aivan bussin perälle.
Bussin kyydissä, ei ollut lisäkseni, muita kuin yksi pultsari, joka nukkui ja yksi nainen, joka katseli pelokkaan näköisenä tuota sammunutta laitapuolen kulkijaa.
Yritin katsoa maisemia, mutta oli liian pimeää. Bussissa oli hiljaista, vain pultsarin kuorsaus kuului ja edestä hyvin hiljainen musiikki. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin bussi kaarsi koulun pysäkille, jolla jäin pois.
Astelin määrätietoisesti, koulun takana olevalle pururadalle, josta olisi enää lyhyt matka autiotalolle.
Koulu näytti aavemaiselta katulamppujen valossa. Valo heijastui pimeistä ikkunoista himmeänä ja minusta tuntui kuin koulu olisi katsellut minua. Hullua vai mitä, mutta yöaikaan mielikuvitus tekee helposti tepposet. Kävelin läpi koulunpihan, joka oli niin hiljainen, mikä tuntui oudolta, kun oli tottunut siihen, että piha oli yleensä täynnä koululaisia ja nyt koko paikka näytti kuolleelta.
Käännyin pian metsän suuntaan ja aloin astella eteenpäin pitkin mutkaista ja kivistä polkua. Jatkoi polkua pitkin eteenpäin niin pitkään, kunnes pururata tuli vastaan ja jatkoin vähän matkaa pitkin pururataa. Sen jälkeen käännyin taas metsään ja kuljin eteenpäin pitkin pientä polkua, kun polku päättyi, huomasin tulleeni hoitamattomalle pihalle, jossa kesän kukkaset rehottivat sulassa sovussa karviaismarja pensaiden ja vadelmien kanssa.
Jatkoin kulkuani eteenpäin, kohti rakennuksen pää ovea. Nousin ylös narisevat rappusen ja pysähdyin ovelle. Olin avaamassa ovea kun…