Tämä on lähinnä kirjoituksen kokeilua, hiottu tai kirjoitusvirheitä en ole katsonut kun on keskeneräinen joten koittakaa kestää. Nuorisopainotteinen, kertoo 19vuotiaan naisenalun rankoista ponnisteluista.
Miten tämän nyt sanoisin..
”Kaunis päivä tänään, eikös vaan?” kuulin jossain kaukaisuudessa jonkun livertelevän, sen jälkeen alkoi kuulua linnun viserrystä juuri avatusta ikkunasta ja valo alkoi puskea läpi luomien.
”Äiti hei, viis minuuttii…” vaikeroin ja työnsin päätäni syvemmälle tyynyyn, kunnes tunsin, että olin saavuttamassa tukehtumiskuoleman. Se ei ollu ihan ensimmäisenä mun listalla.
Kohta joku mikälie alkoi pomppia mun päällä ilmiselvästi käyttäen mua pomppulinnanaan. Ah tätä suurperheen ihanuutta. Päätin luovuttaa ja hautasin kiusaajani peiton alle ja löntystin keittiöön.
Ihmeen nopeasti se pikkupiru pääsi pois, Petteri näet ampaisi alta aikayksikön mun jalkaan kiinni ja pysy siinä kuin takiainen, aina sinne keittiöön asti.
”Huomenta. Onks hesari missäpäin kämppää?” kysyin äidiltä samalla kun istahdin pöydän ääreen.
Typerä kysymys kylläkin, sillä sekuntia myöhemmin, kun satuin jaksaa kattelemaan ympärilleni, havaitsin hesarin olevan suoraan nenäni edessä.
Avasin lehden ja yritin kovasti olla välittämättä vieressä istuvan Petterin irvistelyistä.
”Eikös sulla tänään ole se lääkäri?” äiti kyseli ja kävi istumaan mua vastapäätä samalla ojentaen kahvimukia.
Totta puhuttuna, se pelotti hieman. Mulla oli ollut outo olo jo pitkään, ja epäilin, että jotain oli vialla. Nyökkäsin äidille ja keskityin kaatamaan kahvia mukiin, jonka jälkeen tietenkin jatkoin joka-aamuista rutiiniani polttamalla kieleni. Ainankin viiden vesilitran juomisen jälkeen kahvi oli jo kerennyt jäähtyä, joten päätin antaa koko litkun olla ja menin huoneeseeni vaihtamaan vaatteita.
Farkut ja teepaita päälläni ampaisin autolle ja siitä kohti sairaalaa. Tarvitsin terveystarkastuksen erästä työpaikkaa varten, joten se oli tärkeä käynti.
”Hei Alina, miten siellä lääkärissä meni?” äiti huusi lähes saman tien kun olin kerennyt potkia kengät jonnekin kaapin syvyyksiin. Jaksamatta vastata mitenkään, löntystin apaattisena huoneeseeni ja suljin oven. Jotain oli vialla. Lääkärikin oli nyt sanonut niin, pyytänyt lisätutkimuksiin. Lysähdin täysi vaatetus päälläni sängylle ja nukahdin lähes heti.
Aamulla mä heräsin hätkähtäen. Oliko eilinen ollu unta? Ei tosiaankaan. Yritin toitottaa itelleni, että ylireagoin, etten voi tietää vielä mitään varmasti. Mitä sellanenki autto?
Päätin mennä suihkuun ja jutella sen jälkeen asiasta äidin kanssa, täytyihän senkin saada tietää. Äiti oli juuri kylvettämässä kylpyhuoneessa Ronjaa, joten päätin ottaa asian esiin siinä samalla ja huokaisten istahdin ammeen reunalle.
”Äiti?”
”No mitä, kultaseni? Mikä sinulla muuten eilen illalla oli? Et vastannut mitään, olitko sitten niin väsynyt, vai..” äiti alkoi kyselemään.
”Juu, olisi hieman kerrottavaa. Kun… Lääkäri pyys mut lisätutkimuksiin. Se sanoi, että kaikki ei täsmää ja että se haluais tutkia mua hieman enemmän, että tietää varmasti, jos jokin on vialla…” kuiskasin ja katsoin äitiä silmiin.
”No mites se nyt niin? Millon se aika sitten on?” äiti kysyi eikä näyttänyt kovinkaan huolestuneelta, se näytti enemmän keskittyvän Ronjan jokelteluun kuin mun ongelmiin ja ahdinkoon.
”Se on ens viikol, mut mul on hieman kiire suihkuun ja aattelin käydä Peten luona vielä tän päivän aikana”
”Aijuu, me mennään Ronjan kanssa tästä nyt.. Voit ottaa Mazdan tänään, me ei tarvita autoa..” äiti sanoi, otti Ronjan pyyhkeen sisään ja lähti silmät loistaen pois kylpyhuoneesta.
Ronjan syntymä tais tehdä koko perheelle hyvää, se taitaa olla tän perheen aurinko. Putkahti kyllä aika yllättäen, äiti kun on nelikymppinen eikä ihan enää suunnitellu lapsia tähän taloon hankkivansa. Sisaruksia kyllä riittää, niitä oli ehkä liikaakin. Kuus mun lisäkseni nimittäin, mutta onneks ne kaikki ei oo nuorempia.
Otin pikasuihkun, föönailin mustat, pitkät, kiharat hiukseni ja pakkasin kamani, jonka jälkeen olin valmis lähtee Peten luokse. Pete oli siis mun.. Hmm. Pelkän ystävän ja poikaystävän välimaastoa. Mä en oikeen itekään ollut selvillä, että mitä mein välillä tapahtui, mutta eiköhän aika näyttäis. Mulla ei ollut mihinkään kiire.
”Moi! Kiva kun tulit.” Pete avas oven ja lähti ite keittiöön. Kengät jalasta potkaistuani mä laahustin perässä ja tunsin tarvitsevani seuraa.
”Pete? Mulla on jotain kerrottavaa, oon vähän peloissani.. Mä kävin tänään lääkärissä ja kaikki ei oo kunnossa. Mut passitettiin ens viikoks lisätutkimuksiin. Tän piti olla rutiinitarkastus, mutta mua pelottaa nyt että joku on oikeasti vialla tai että mä kuolen tai jotain. Sano että mä vaan ylireagoin ja kaikki on ihan hyvin.” Mä paasasin ja räpläsin samalla kiharaani joka pyrki aina silmille.
Pete katto mua hetken hiljaa ja lopetti kahvin tekemisensä. Sitten se jatkoi veden kaatamista, laittoi keittimen päälle ja tuli mun luokse. Se otti mun käden käteensä, suuteli sitä, hymyili. Mä huomasin miten hymy pyrki salakavalasti munkin kasvoilleni ja hetkessä unohdin kaiken muun. Astuin ihan vähän lähemmäksi. Vielä vähän lisää. Silloin olin jo niin lähellä, että nenänpääni kosketti Peten nenää.
”Kaikki on ihan hyvin tässä.” sanoin ja käänsin päätäni hieman, huulet janoavat toisia. Tunsin uppoavani jonnekin oikein syvälle eikä se tuntunut pahalta hukkumiselta, vaan suloiselta pumpulilta. Mahassa lepatteli kliseisesti perhoset ja painauduin lähemmäs. Lisää, lisää läheisyyttä, lisää pehmeää hyvää oloa. Syleilin ja minua syleiltiin, kaikkihan olikin hyvin. Kun pääsimme irtautumaan, tajusinkin haluavani kiirehtiä.
”Pete? Onko tää nyt sitä, mistä ei olla puhuttu koskaan? Voinko sanoa me, ei enää sä ja mä erikseen?” kysyin ja katsoin. Peten käsi silitti tukkaa ja se hymyili taas.
”Ajattelin ettet koskaan kysyisi. Me.” Pete vastasi ja me käytiin kahville. Sen illan jälkeen oltiinkin sitten virallisesti me.
”Äiti hei oikeesti, mulla alkaa olee kaamee kiire!” huusin autosta ja rummutin käsilläni rattia. Naiset, naiset todellakin. Mikä siinä on että suurin osa siitä väestöstä on auttamattomasti maija myöhäisiä? Kohta äiti jo viilettikin kaameeta vauhtia autolle päin, liukastui vielä rappusilla ja heitti käsilaukkunsa sisällön maahan, konttasi uudessa hameessaan ruohikolla onkien tavaroitaan ja vihdoin lösähti pelkääjän paikalle.
”Hirveä aamu kertakaikkiaan! Minä inhoan näitä aikaisia aamuja kun mikään ei onnistu ja aina on kiire sinne ja tänne. Ihmisillä on nykyään kauhea kiire jokapaikkaan ja kello on niin tärkeä.. ” äidin ääni alkoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kun peruutin auton parkkipaikalta ja lähdin kohti poliisiasemaa, eli äidin työpaikkaa. Kun pääsimme sen pihalle, hyvästelin äidin ja jatkoin matkaani sairaalaan. Mun mahassa alko tuntua aika ilkeeltä mitä lähempänä sitä olin. Pete oli tsemppaillut mua koko viikon, muttei se loppujen lopuksi auta.
”Moi, mä oon Alina Peltonen, mulla olis aika Riita Laaksolle yhdeksäks.” Mun käskettiin oottaa odotushuoneessa ja selailin aikani kuluks jotain kulunutta naistenlehteä. Niissä oli aina ne samat iänikuiset kaavat; naisten laihdutusvinkkejä, miten mies isketään ja tehdään onnelliseks ja miten nainen voi ite tulla onnelliseks. Mitenköhän ne jaksaa.
”Alina hei, sä voit nyt tulla.” Riitan hymyilevä pää pilkisti huoneen ovelta ja mä menin tutisevin jaloin sisään ja istuin Ritvan pöydän viereiselle tuolille.
”Mites on mennyt viikko? Onko ollut jotain huolia tai erityisiä vaivoja?” Riitta kyseli istuutuessaan itse pöytänsä taakse.
”Emmä nyt tiiä, ihan hyvinhän se.. Oon Peten kanssa yhdessä. ” Hymy häivähti, sitten muistin minkä takia täällä olin. ”Ja noista vaivoista.. Itseasiassa mulla alkoi eilen aika hirveästi sattumaan alavatsaan, nyt se pitää pientä taukoa mutta..” Riitta katsoi mua hetken miettien.
”Mihin kohtaan sattui?”
”Tuonne alavatsaan vasemmalle puolelle.. Mutta tuskin se oli mitään kummempaa, kunhan säikähdin.” vähättelin Riitalle ja hymyilin hieman.
Riitta ehdotti, että aloittaisimme gynekologisella tutkimuksella, sehän oli minulle jo tuttua.
Lääkäri teki normaalin tutkimuksen, verikokeet ja jonkun kaikukuvauksen ja tähystyksen.
Tän jälkeen mä pääsin kotiin ja Riitta lupas hoitaa kokeiden tulokset huomiseks tai viimeistään ylihuomiseks, joten mä joutuisin odottelemaan.
Mä päätin ajaa suoraan Peten luo kertomaan lisätietoja joita ei oikeastaan edes ollut.
”Moi rakas ! ” hymähdin ja kapsahdin Peten kaulaan. Se oli vähän yllättyneen näkönen mun käynnistä.
”No, miten siellä meni? Selviskö mitään tänään?” Pete kyseli ja johdatteli mut sen makuuhuoneeseen. Istahdin sängynreunalle ja katselin Peten huolestuneita kasvoja.
”Nooo.. Ei siellä oikeen mitään tänään selvinny. Jotain tutkimuksia tehtiin ja huomenna tai ylihuomenna selviää varmaan enemmän. Mutta en mä halua siitä nyt puhua, rakastetaan mielummin.” Vedin Peten viereeni ja uppouduin suloiseen pumpuliin.
”Äiti, voisitsä vastata, mä teen näitä läksyjä.” Kun vastausta ei kuulunu mä raahauduin ite puhelimeen ja nostin kuulokkeen.
”Hei, Riitta täällä. Voisitko tulla käymään täällä sairaalalla? Kävisikö sinulle tunnin päästä jo?” Riitta kyseli ja tottakai mulle kävi.
Mä lähdinkin heti matkaan.
”Moi, mä oon Alina Peltonen ja tulin tapaamaan Riitta Laaksoa..” Kävin taas istumaan odotushuoneeseen, mutta Riitta tulikin hakemaan mua heti kun kerkesin istahtaa ja se johdatti mut huoneeseensa.
”Alina, mulla on nyt nää kokeiden tulokset. Voisit vaikka käydä istumaan.” Riitta sanoi oven suljettuaan ja mä ajattelin, ettei tuo tiedä hyvää. Istuuduin hiljaa ja jäin odottamaan.
”Nyt on niin, että kaikukuvaus ja tähystys paljasti jotain pahaa. Miten tämän nyt sanoisin.. En ole ennen kertonut näin hyvälle tuttavalle tällaista asiaa. Asia on nyt niin, että sinulla on munasarjasyöpä. Ennusteet ovat kuitenkin usein hyvät emmekä vielä tiedä, onko mahdollinen kasvain hyvän vai pahanlaatuinen. Sinut ohjataan nyt syöpähoitoihin erikoistuneeseen sairaalaan tästä lähin, että saat parasta ja asiantuntevaa hoitoa. Sinä selviät tästä, olet voimakas tyttö.” Riitta puhui asiallisella ja lempeällä lääkärinsävyllään enkä mä tiennyt, mitä ajatella. Mun aivot leikkas täyttä tyhjää ja suu tais loksahtaa kuvaannollisesti auki.
”Siis.. Mä oon vasta yhdeksäntoistavuotias, ei mulla voi mitään kasvainta olla..” ihmettelin hiljaa ja katsoin Riittaa odottaen vastausta.
”On totta, että syöpää tavataan usein vanhemmalla ikäpolvella, mutta usea nuorikin sairastuu. Emme aina tiedä syitä, mutta onneksi hoidot ovat jo niin hyviä että ennusteet näyttävät plussaa useissa tapauksissa. Laitoin sinulle jo lähetteen, sinulle on aika jo ensi viikoksi. He kertovat mahdollisimman paljon syövästä ja itse kokosin sinulle tällaisen tietopaketin jotta saat tietoa.” Riitta puhui ja ojensi minulle jotain paperipinkkaa. Mä taasen olin täysin lamaantunut enkä jotenkin tajunnut asiaa kunnolla. Syöpä, mulla? Miten se voi olla todellista? Olinko mä unessa, oliko tää joku painajainen?
”Alina, oletko sinä kunnossa? Olen niin pahoillani, että jouduin antamaan huonoja ja pelottavia uutisia. Onhan sinulla läheisiä, jotka voivat olla tukenasi tässä asiassa?” Riitta nousi pöytänsä äärestä ja kosketti olkapäätäni, yritti kai sillä näyttää tukensa.
”Joo, siis on mulla tukee. Mä meen nyt, pitää lähtee kotiin. Tota, kiitos kaikesta.” puhuin nopeasti, nappasin paperit ja lähdin kiireellä. Mitä hittoa mä nyt tekisin? Miten mä voisin kertoa tän mun perheelle, tai Petelle? Päätin ajaa suoraan kotiin ja hautautua syvälle peittojen alle.
”Alina hei, ootko sä kotona? Mitä siellä lääkärissä selvisi?” äiti huuteli oven takanta ja tulikin sisään. En tietenkään ollut saanut nukuttua, unohdukseen, olin vaan pyöriskellyt ja pyöritellyt päässäni kaikkea mitä oli tapahtunu. Nousin istumaan enkä keksinyt mitä sanoa. Äiti katto mua hetken kummissaan kunnes näki jonkun lehtisen munasarjasyövästä mun sängyllä.
”Alina, eikai tämä.. Tämäkö siellä lääkärissä selvisi?” äiti kysyi ja oli yllättävän nopeesti mun vierellä halaamassa. Siltäkin tuntu sanat olevan vähän kadoksissa.
”Joo, mulla on munasarjasyöpä. Luin vähän noita lehtisiä ja niissä sanottiin että mä voin jopa kuolla. Äiti, kuolla ! Tiiäthän sä mitä se tarkottaa. Mä en käsitä..” mä sain vihdoin sanottua ja purskahdin itkuun. Loppujen lopuksi itkettiinkin kaulakkain ja sepustettiin sanoja joista ei saanu selvää. Kohta isä ja mun kaksossiskot, Anne ja Tuija, tuli ovelle kuultuaan itkuparaatin.
”Mitä te naiset täällä.. Mikä nyt on hätänä?” Isä kysyi kummissaan, ja ne kaikki kolme tuli myös sängylle. Siinä alko olla aika ahasta. Koska mä en kyennyt niin äiti selitti sen minkä tiesi. Kohta mut olikin ympäröiny lähes koko perhe, kuin tukiside joka ei päästä irti. Kaiken sen kurjuuden keskellä mulla oli hyvä olla siinä. Kukaan ei puhunut, me vaan nojattiin toisiimme niin kuin aina oli tapana pahoja asioita kohdatessamme. Kohta me mentiinkin yhdessä iltapalalle ja telkkarin ääreen viettämään tosi laatuaikaa perheen kesken, niin kuin tapana oli. Huomenna mun piti kohdata vielä Pete, mutta se sai oottaa huomiseen.
”Moi, kiva ku tulit. Ootin sua jo eilen mutta taisit jäädä kotiin? Paljastuko sieltä lääkäriltä sitten jotain erityistä?” Petellä oli kysymykset valmiina heti kun mä astuin ovesta sisään.
”Anna mun nyt hetki hengähtää ja keitä kahvit, mies ” naurahdin ja ähisin kenkiä jalastani. Mä olin saanut jo sulatella asiaa itse eikä se tuntunut enää täysin maailmanlopulta. Onneks mulla oli oma tukiverkosto ja kiitin siitä, että mulla oli ihana perhe. Kävelin Peten perässä keittiöön ja istuin baarituolille. Se oli perus poikamiesboksi suomalaiseen tapaan. Baaritiskin tapainen keittiön pöytä, neljä pitkää, erittäin epämukavaa tuolia ja hyvinkin pelkistetty sisustus. Oikeastaan ei siellä mitään sisustusta ollutkaan.
”Nyt, kerro. Mulla on ollu huoli susta.” Mä en sanonu mitään vaan kaivoin mun laukusta yhden esitteen ja laitoin sen pöydälle. Se oli joku munasarjasyöpää sairastavan läheisille tarkotettu, kai Riitta oli aatellu että mä voisin antaa perheelleni sen luettavaks. Pete katto sitä hetken, sitten mua ja taas esitettä. Se tais olla aika järkyttyny eikä tuntunu saavan sanaa suustaan joten mä päätin alottaa.
”Niin, vielä ei tiedetä onko se hyvän vai pahanlaatuinen. Parhaimmassa tapauksessa multa ei tarvi ees poistaa munasarjoja tai ainakaan kumpaakin, pahimmassa se vie ihmisen hautaan. On tietenkin siinä välissäkin vielä vaihtoehtoja, mihin kohtaan mä nyt sitten sijoitunkin. Ens viikolla mulla on syöpäsairaalassa käynti ja saan varmaan tietää enemmän.” selitin nopeasti etsien oikeita sanoja.
Pete ei vieläkään sanonut mitään, toljotti mua vaan ilmeisen ihmeissään. Tuskin sekään ootti näin vakavia uutisia.
”Kyllä mulle voi edelleen puhua, mä oon vielä tässä ja voin olla kauankin..” sanoin hiljaa ja käänsin katseeni, sillä mua alko itkettää. Miksi mulle tapahtuu tällaista? Pete otti pöydän yli mun kädestä kiinni, puristi hieman ja huomasin, että sitäkin itketti.
”Mä oon niin pahoillani. En tiiä mitä sanoa, muuta kuin että mä haluisin pitää sut aina mun lähellä ja suojella kaikelta.. Tältä mä en voi sua suojella, mutta mä voin olla silti sun lähellä ja tukea. Alina, tiedä että mä oon aina tässä.” Pete hengähti hetken ja jatkoi: ”Mä en voi käsittää tätä todeks, en oottanu mitään tällaista. Mitä me ollaan tunnettu, neljä vuotta? Mä oon rakastanu sua kaikki nää vuodet. Tiedä se. Ja tuun rakastamaan yhä edelleen.” Silitin Peten kättä, kyyneleet valu pitkin poskia.
”Mä tiedän. Mä tiedän että sä rakastat mua ja että tuut olee mun vierellä näinä vaikeinakin aikoina. Mä arvostan sitä, joku muu ei välttämättä jaksais sitä. Mä en tosiaan tiedä mitä tästä vielä paljastuu, mutta tää voi olla todella rankka matka, niin mulle kuin mun läheisillekin. Mä oon onnellinen, jos sä oot valmis alottamaan sen matkan ja kävelee mun kanssa samaa matkaa.” Saatuani asiani sanottua kiersin pöydän ja menin Peten syliin. Siinä ei tainnu olla kovin mukava istua, koska se kanto mut olohuoneen sohvalle ja siinä me sitten istuttiin yli tunti sylikkäin.
”Pete? Voisinko mä jäädä yöksi? Mä taidan tarvita sua nyt..”
”Tottakai sä jäät jos siltä tuntuu, sä voit tulla tänne aina kun haluut ja olla niin pitkään kuin haluut.” Pete silitti mun poskea ja hymyili. Mä hymyilin takaisin ja tunsin oloni niin hyväksi siinä, tunsin että se oli mulle täysin oikea paikka. Painauduin lähemmäs. ”Pete? Musta tuntuu, että mä haluan vielä lähemmäs sua.” Mitään sanomatta Pete nosti mut syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen. Mä en paljasta siitä yöstä muuta kuin että se oli kauneinta mitä mä olin kokenut mun elämäni aikana, mun ensimmäinen kertani juuri sen ihmisen kanssa jota rakastin täydestä sydämestäni.
Mä heräsin ihmetellen, yritin haroa sängyn toista puolta mutta se oli tyhjä. Nousin hiljaa, mahaa sattui taas. Kuulin Peten viheltelevän jossain, se sai mut hymyilemää. Se tais olla aika hyvällä tuulella ja mä lähdin jäljittämään mun viheltelijän olinpaikkaa. Seisahduin hetkeksi keittiön ovelle kattelee.
”Mun oma kokkipoikako? Tuoksuu aika hyvältä..” Sanoin ja yllätin Peten samaan aikaan halaamalla sitä takaapäin kun se oli tekemässä köyhiä ritareita. Pete oli aina ollu aamuihminen, aurinkoinen heti. Mun aurinkoni.
”Joo, sähän tykkäät näistä, etkös? Aattelin yllättää sut.” Pete myhäili ja laittoi viimeisetkin köyhät ritarit lautaselle. Sitten se kääntyi, laittoi kädet mun ympärille ja antoi aamusuudelman. ”Se oli ihanaa, Alina. Ihanampaa kuin mikään muu.” Pete sanoi silmät tuikkien. ”Mutta nyt syömään, nää jäähtyy.” Käytiin pöytään ja mä sain herkutella mahan täyteen.
Mä menin iltapäivällä kotiin ja se aikaisempi tunne, että mä olin onnellinen ja kaikki oli hyvin hävis hyvin nopeesti. Mulla oli syöpä, ja yksinäisinä tunteina sen kauhistuttava ajatus tavoitti mut. Mä vaeltelin yksin pitkin taloa, itkin, raivosin, huusin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Niin äiti ja Ronja sitten mut tapas, kun olin kyyhöttämässä olohuoneen nurkassa surkeana.
”Voi kultarakas..” Äiti huudahti ja riensi Ronjan sohvalle laitettuaan mun luokse, tuli mun kanssa nurkkaan nyhjöttämään. ”Puhu minulle, miltä sinusta tuntuu. Päästä asiat ulos.”
”Mä en voi uskoa tätä todeks. Mun elämä hymyilee täyttä kestohymyä, mutta joku nakertaa sitä koko ajan. Mä oon niin onnellinen, mutta mun sisällä kasvaa syöpä. Mulla on kaikkia suunnitelmia elämän varalle, jotka mä luultavasti joudun suunnittelemaan uusiks. Mä voin jopa joutua hylkäämään jokaisen suunnitelman, jos mun elämä tulee päätökseen tän takia, näin nopeesti.. Mä en halua kuolla, äiti. Mua pelottaa. Mä en oo vahva, en tällaisen asian edessä. Musta tuntuu että mä muserrun pala palalta..” mä olin täysin hysteerinen, itkin ja revin hiuksiani. Äiti ei tehnyt mitään, oli vain siinä vierellä. Se otti mut kainaloonsa ja piti siinä, antoi mun itkeä itkuni. Pikkuhiljaa mun nyyhkytykset laantu, tuntu että nyt mä olin tyhjä. Mä halasin vielä äitiä menin ottamaan Ronjan sohvalta. ”Mä teen meille ruokaa, vaihda sä Ronjan vaipat jos on tarvis.” äiti sanoi ja lähti keittiöön. Mä tajusin, että äidilläkin oli oma raskas taakkansa kannettavanaan. Mä en voinut tietää, miltä tuntui kun oma lapsi sairastuu vakavasti, miten toivottomalta varmaan tuntuu kun et voi auttaa muutoin kuin olemalla siinä ja tukemalla, oman surun keskellä. Miltä tuntuis pelko toisen menettämisestä. Silloin mä päätin, että munkin pitää olla vahva. Mun täytyy asennoitua oikein, olla tukena ja ottaa tukea vastaan. Mun pitää voittaa tää, mun pitää elää.
Kokeilu vuosien kirjoitustauon jälkeen.
1
218
Vastaukset
- scarabaeus
luin eilen tekstisi, mutta en kommentoinut.
-
nyt luin Kipakka-Akan palautteen
ja
ajattelin, että sanonpa sanasen minäkin, koska itse aina odotan että joku jotakin edes tekstieni tasosta tai tunnelmasta saamastaan palauttaisi.
-
joten:
kirjoittamasi tarina on niin totta, että itse en yleensä lue. tekstisi saa kuitenkin ajattelemaan arkea, että mitä kaikkea jo yhdenkin ihmisen elämän lähipiiriin ihan vain yhden puolenpäivän aikanakin sisältyy.
ja kun sitten lähdin ajattelemaan pitemmälle, niin mieleeni tuli väistämättä vanhus, joka makaa lähes vihanneksena vuodepaikalla...
ja kuinka häneen suhtaudutaan jokaisena arkipäivänä...
-
lopuksi voin vain todeta, että kirjoittamaasi tekstityyppiä olisi hyvä tuoda esille sanomalehdissä,
mutta jos ajattelet kirjoittaa kirjan, niin siihen sitten tarvitset lisämateriaalia,
ja paljon.
-
tämä oli minun mielipiteeni. itse olen harrastajakirjoittaja ja hyvin alussa, mutta klassikkokirjailijaksi matkalla minäkin...ja Sinäkin.
Tsemppiä!
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mihin Ilkka Kanerva kuoli?
Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti26316822Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."
Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist235414- 1152560
Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."
Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar152036Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä
Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa3361755Pikkaraiskan puhelut
Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?111986- 59948
Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen
Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto30861Sofia Belorf ja Sonja Aiello
Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?43856