Itsehillinnän tärkeys

Hyvyys lähtee mielestäni miltei aina liikkeelle itsehillinnästä. Itsehillinnän kautta ihminen kykenee hiljentymään ja ajattelemaan, aloittamaan siitä missä on eli itsessään ja itsestään. Ihminen ei saisi missään tapauksessa pelätä yksinäisyyttä. Yksinäisyyteen hakeutuminen on ainoa keino sellaiselle, joka ei kykene ajattelemaan terävästi tai ei lainkaan suuressa ihmishälinässä.

Tosin ateisti on varmaankin sitä mieltä, että meissä kaikissa asustaa susi. Metsästäjä! Eikä siksi pyrikään hillitsemään itseään. Senpä takia minusta usein tuntuukin siltä, että kuulen suden murinaa silloin, kun jotkut ateistit täällä oikein kiukuttelevat ja riitelevät. Sellaista muinaisen ihmisen murinaa hänen asettuessaan vihollista vastaan. Se on varmaankin sitä geeneissämme asustavien miljoonien esi-isien murinaa? Murinaa, joka on syvältä olemuksen onkaloista,murinaa sydänalasta itsestään? Se on heidän mielestään varmaankin väkevä ääni?
Ehkä hengellinenkin?

Siksi ole aiheeton tuo vertauskuvallinen sanonta: Ei helmiä sioille.
Nykypäivän ihmisen havittelemat "suuruudet" arvojärjestyksessä markkinatutkimuksen mukaan:upea/kallis auto, ulkonäkö/muodin muk.vaatetus,hieno asunto, raha, titteli,bailailu, lomailu,perhe yms,yms.................................ja viimeisenä henkinen sivistys/ihmisyys.
Mutta kun nuo em. lainahöyhenet riisutaan, niin niiden alta ei enää löydykään ihmisyyttä nimeksikään, ja tuosta alennustilasta (materian ja ulkokultaisuuden orjuudesta) on monen todella vaikeaa nousta ja uudestisyntyä ja tulla jälleen onnelliseksi, inhimilliseksi ihmiseksi.

Olen myös miettinyt näiden ateistien vihamielisyyttä uskovia kohtaan ja sen syytä ja uskonkin nyt niin, että ehkä suurin osa heistä kokee varmaankin uskoon johdattamisen ja sarnaamisen sekä uskoontulon ikäänkuin jonakin pakkona, ja pakko ja vihahan ovat tunnetusti kaksosia keskenään!
Monille heistä tuntuu myös tosi vaikealta myöntää olleensa uskovien suhteen täysin väärässä.

Mikäli joku ateisti vielä kaikesta huolimatta päättää jatkaa sananjulistusta uskovia vastaan, kehoittaisin ottamaan oppia vaikkapa Raamatun sijaan vanhasta kansansadusta. Siinä aurinko ja tuuli kilpailivat, kumpi saisi vanhan mummon riisumaan takkinsa. Tuuli puhalsi kylmästi, mutta mummo vain kietoutui tiukemmin takkiinsa. Aurinko lämmitti - ja mummeli riisui takkinsa. Lempeydellä saa joskus enemmän aikaan kuin raa'alla painostuksella. Fanaattisuudella, niin hyvin kuin se tuntuisikin omiin ajatuksiin sopivan, saa aikaan yleensä vain yhtä voimakkaan tai voimakkaamman vastustuksen. Puhumattakaan siitä, millaisen kuvan fanaattisuudella antaa edustamastaan katsomuksesta!