Jokaista voittoahan edeltää pelko. Pelko merkitsee aina vapautumisen alkuvaihetta.Vapautuminen,vapautuminen ansaan suljetusta psyykestä, metsän halki vapaasti kulkeminen, se että jättää vanhat polut ja alkaa kulkea uusia reittejä pitkin, sisältää monen mielestä aina tietyn vaaratekijän. Emmekö me saatakin joutua kasvotusten meitä väijyvän vihollisen kanssa? Eivätkö meidän kykymme ehkä saatakin osoittautua siellä liian riittämättömiksi? Emmekö me saatakin vaikkapa vahingoittua tai saada jopa surmamme?
Mutta elämäänhän sisältyy vaaroja. Jos asia olisi toisin, kukaan ei kestäisi elämistä, sillä ikävystymisen vaara, oman itsensä ansaan jäämisen vaara--että kananpoika kuolee ennen kuoriutumistaan--- se että kuolee ilman että on ehtinyt elää, on paljon pahempi kuin mikään metsässä väijyvä vaara.
Tosin uskovainen tietää sen, että sekä metsä että vihollinen olikin vain meissä itsessämme. Ateisti taas ei tätä vielä valitettavasti tiedä.
Uskoontulo, varsinkin ateistille, saattaa siksi muistuttaa ensimmäistä kertaa viiden metrin korkeudelta uima-altaaseen hyppäämistä.
Kun seisot hyppylaudalla ja katsot alas, vatsaasi alkaa vääntää ja polvesi tärisevät. Tunnet halua kääntyä sulavasti kannoillasi ja palata portaita alas - käyttäytyen tietysti ikään kuin olisit unohtanut jotain sinulle tärkeää.
Mutta heikko ääni, omantunnon ääni, sisälläsi kuitenkin kehottaa sinua hyppäämään, uskon varaan, itsesi irti päästämiseen, etukäteissuunnitelmista irtautumiseen, seisomaan Jumalan edessä "alastomana" ja puhumaan sydämesi pohjasta - et aivokuorestasi lähtien etkä ulkolukua - katumuksestasi ja halustasi parantua ja pelastua.
Uskoontulo tarkoittaa loppujen lopuksi hyppäämistä omaan itseesi ja olla avoimessa, rehellisessä suhteessa myös omaan itseensä.
Kristinusko, huolimatta siitä, että ahdasmieliset ja tietämättömät ihmiset ovat pilkanneet ja ivanneet sitä, on järkevä uskonto. Se ei ehkä tyydytä itsekeskeistä ihmistä, jonka harrastus elämässä rajoittuu päivisin toimistoonsa ja öisin klubiinsa. Se ei voi tyydyttää sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että he sammuvat kuin kynttilä elämän päättyessä, jonka jälkeen ei ole enää mitään muuta. Mutta se tyydyttää ihmistä, joka tietää, että elämällä on jokin tarkoitus ja että sitä kannattaa elää. Ja jos elämä on elämisen arvoinen, niin seurauksena on, että kannattaa myös elää elämänsä hyvin.
Kun uskomme Jumalaan, niin siinä avautuu meille täysin myös elämän henkinen puoli. Uskovainen ei tunne sanaa "kuolema", vaan elämä jatkuu. Kun me laskemme elottoman ruumiin hautaan, me emme lausu mielessämme jäähyväisiä, koska tiedämme, että rakkaamme ei ole suinkaan kuollut.
Ja tiedämme myös sen, että vielä sekin aika koittaa, jolloin voimme puhua hänen kanssaan aivan samoin kuin ennenkin, kun meidänkin puhdistunut ja hienontunut sielu pääsee nauttimaan kaikesta siitä, "minkä Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat".
Mutta elämäänhän sisältyy vaaroja. Jos asia olisi toisin, kukaan ei kestäisi elämistä, sillä ikävystymisen vaara, oman itsensä ansaan jäämisen vaara--että kananpoika kuolee ennen kuoriutumistaan--- se että kuolee ilman että on ehtinyt elää, on paljon pahempi kuin mikään metsässä väijyvä vaara.
Tosin uskovainen tietää sen, että sekä metsä että vihollinen olikin vain meissä itsessämme. Ateisti taas ei tätä vielä valitettavasti tiedä.
Uskoontulo, varsinkin ateistille, saattaa siksi muistuttaa ensimmäistä kertaa viiden metrin korkeudelta uima-altaaseen hyppäämistä.
Kun seisot hyppylaudalla ja katsot alas, vatsaasi alkaa vääntää ja polvesi tärisevät. Tunnet halua kääntyä sulavasti kannoillasi ja palata portaita alas - käyttäytyen tietysti ikään kuin olisit unohtanut jotain sinulle tärkeää.
Mutta heikko ääni, omantunnon ääni, sisälläsi kuitenkin kehottaa sinua hyppäämään, uskon varaan, itsesi irti päästämiseen, etukäteissuunnitelmista irtautumiseen, seisomaan Jumalan edessä "alastomana" ja puhumaan sydämesi pohjasta - et aivokuorestasi lähtien etkä ulkolukua - katumuksestasi ja halustasi parantua ja pelastua.
Uskoontulo tarkoittaa loppujen lopuksi hyppäämistä omaan itseesi ja olla avoimessa, rehellisessä suhteessa myös omaan itseensä.
Kristinusko, huolimatta siitä, että ahdasmieliset ja tietämättömät ihmiset ovat pilkanneet ja ivanneet sitä, on järkevä uskonto. Se ei ehkä tyydytä itsekeskeistä ihmistä, jonka harrastus elämässä rajoittuu päivisin toimistoonsa ja öisin klubiinsa. Se ei voi tyydyttää sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että he sammuvat kuin kynttilä elämän päättyessä, jonka jälkeen ei ole enää mitään muuta. Mutta se tyydyttää ihmistä, joka tietää, että elämällä on jokin tarkoitus ja että sitä kannattaa elää. Ja jos elämä on elämisen arvoinen, niin seurauksena on, että kannattaa myös elää elämänsä hyvin.
Kun uskomme Jumalaan, niin siinä avautuu meille täysin myös elämän henkinen puoli. Uskovainen ei tunne sanaa "kuolema", vaan elämä jatkuu. Kun me laskemme elottoman ruumiin hautaan, me emme lausu mielessämme jäähyväisiä, koska tiedämme, että rakkaamme ei ole suinkaan kuollut.
Ja tiedämme myös sen, että vielä sekin aika koittaa, jolloin voimme puhua hänen kanssaan aivan samoin kuin ennenkin, kun meidänkin puhdistunut ja hienontunut sielu pääsee nauttimaan kaikesta siitä, "minkä Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat".
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.