Pelottaa tulevaisuus ateistina. Ateismin puolelle olen hiljalleen kallistunut tässä---. Se vaatii niin paljon voimaa ja jaksamista. Tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Mitä sitten kun maailma tosissaan näyttää minulle julmuutensa tai paremminkin välinpitämättömyytensä yhden ihmisen kohtalosta? Minusta tuntuu että ateistien luottamus omaan järkeen ym. omaan voimaan on vain sitä ettei maailma VIELÄ ole lyönyt heitä lyttyyn. Esimerkki. Veljeni halveksi kauan alkoholia ja sen käyttäjiä. Ja kehui omaa raittiuttaan. Nyt maittaa alkoholi. Hänen raittiutensa oli vain sitä ettei ollut VIELÄ aloittanut. Tosi raittiina pidän sitä joka on nauttinut päihteitä ja SITTEN valinnut raittiuden. Ehkä huono esimerkki mutta ateismin lujuus joutuu varmaan vielä jokaisella tosi kokeeseen. Ei väittelyissä uskisten kanssa vaan tosielämässä, todellisessa tuskassa ja hädässä. Mihin silloin turvaamme kun omat voimat loppuvat? Oma varjokin hylkää kun on tosi pimeää---. Siis, pelottaa.
pelottaa
m paattinen
5360
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ole parempi ja konkreettisempi apu hädässä kuin parhainkaan suojelusenkeli. Mulla se tosin on suojelusrölli, koska minä olen niin ruma:)
Niin, elämä on todella absurdia, kun pitää valita kahdesta yhtä pahasta: elääkö yksin peläten, vai luodako itselleen mielikuvitushahmo, jonka kanssa on kivempi elää.
Ateistin ajattelu on kyllä masentavaa. Ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etä elämässä ei ole järjen hiventäkään. Elämä ei noudata mitään loogista kaavaa vaan kaikki on todella hajanaista. Ihmisen ymmärryksen taso, on todella vittumaisella tasolla: melkein ymmärtää mistä on kyse, muttei silti ymmärrä ollenkaan.
Mutta ei tämä ole minusta tarpeeksi hyvä syy alkaa elämään harhoissa. Mielummin kärsin kun alan sirkuspelleksi.
Minä ryhdyin ateistiksi tämän maailman
koittelemusten vuoksi...
Se on erittäin mukava tunne herätä aamulla
ja huomata kaike rakkaan kääntäneen
sinulle selkänsä...
Huomasin, että jos en itse pidä kiinni oikeuksistani
ja niitä vaadi, ei kukaan tee sitä puolestani.
Katso, tämä maailma vaan sattuu olemaan
sellainen, että jos et pysty vastaamaan sen
kiihtyvällä tahdilla kehittyviin haasteisiin,
se murskaa sinut.
Ihminen on lopussa aina yksin ja ainoa asia
mihin voimme turvata olemme me itse...
En yhdy muiden kirjoittajien näkemyksiin yksinäisyydestä. Ymmärrän kyllä mitä he tarkoittavat sillä. Kyllä minulle tuo lohtua ystävän, vanhempieni tai siskoni halaus, heidän kanssaan juttelu jne.
"Mihin silloin turvaamme kun omat voimat loppuvat?"
No, esim. juuri kuten yllä kirjoitin. En osaa oikeastaan edes kuvitella turvautuvani johonkin luonnollista suurempaan tai luonnon ulkopuolella olevaan - minusta se on itsepetosta.
Kun jokin asia typerryttää lohduttomuudessaan ja tuntuu, että nyt ei todellakaan enää jaksa, niin otan välimatkaa asiaan. En tarkoita todellista etäisyyttä vaan muistutan itselleni elämän kiertokulun välttämättömyydestä.
En voi estää toisen ihmisen ruumista rapistumasta vanhuudessa, eikä siihen auttaisi rukoukset vaikka kuinka uskoisi ja haluaisi. Se on hyväksyttävä ja tukea lohduttomuuteen voi hakea läheisiltään.
..että, omal kohal ateismi on 100%:sta, ajattelen asioista sellasina kuin ne näen..en usko näkymättömään. Pelko kuuluu yhtenä osana ihmisen elämään. Toki, jos kokee helpottavana uskoa johonkin, se suotakoon, pääasia, että on onnellinen.