Tämä on ihan omakohtainen kokemus... Jaan postia ihmisille ja piirilleni muutti nelisen vuotta sitten eräs nainen, jolla huomasin erittäin huonon näkökyvyn. Tutustuessani häneen sain tietää tämän potevan sokeritautia, josta heikentynyt näkö. Ennuste oli synkkä, parin vuoden sisään näkökyky menisi kokonaan. Ja siksi hän oli hommaamassa opaskoiraa itselleen voidakseen etukäteen harjoitella sopeutumista sokeana elämiseen. Kului pari vuotta ja täydellinen sokeutuminen koitti. Onneksi kaverina oli jo luotettavaksi tullut opaskoira.
Eräänä aamuna postia jakaessani näin tämän tutun opaskoiran juoksevan vapaana ja naisen tummissa laseissaan seuraavan koiran liikkeitä päätä käännellen aina sinnepäin minne koira olikin menossa ja antaen sille käskyjä. Olin ihmeissäni; olinhan tietoinen, ettei nainen enää aikoihin ollut kyennyt näkemään mitään.
Edelläni käveli mies kantaen tyhjiä laatikoita ja hän oli menossa samaan osoitteeseen, jossa tämä sokea nainenkin asui. Kysyinkin häneltä, oliko tapahtunut jokin ihmeparantuminen kun nainen selvästi taas näki. Mies kääntyi minuun päin ja vastasi:"Ei se ole mun äiti. Äiti kuoli viime yönä. Minä ja äidin sisko tulimme luovuttamaan koiran pois ja hakemaan tavaroita asunnolta."
Voitte vain kuvitella ilmeeni semmoisen mokan jälkeen. Olin todella nolo. Ainoa puolustukseni tässä pahemman luokan mokassa oli se, että tämä sisko oli erehdyttävän samannäköinen tummissa aurinkolaseissa kuin minulle tutuksi tullut sokea nainen. Onneksi juttelemani mies oli asiallinen eikä näyttänyt mitenkään pahastuneelta vaikka olinkin ollut turhan suulas...
Eräänä aamuna postia jakaessani näin tämän tutun opaskoiran juoksevan vapaana ja naisen tummissa laseissaan seuraavan koiran liikkeitä päätä käännellen aina sinnepäin minne koira olikin menossa ja antaen sille käskyjä. Olin ihmeissäni; olinhan tietoinen, ettei nainen enää aikoihin ollut kyennyt näkemään mitään.
Edelläni käveli mies kantaen tyhjiä laatikoita ja hän oli menossa samaan osoitteeseen, jossa tämä sokea nainenkin asui. Kysyinkin häneltä, oliko tapahtunut jokin ihmeparantuminen kun nainen selvästi taas näki. Mies kääntyi minuun päin ja vastasi:"Ei se ole mun äiti. Äiti kuoli viime yönä. Minä ja äidin sisko tulimme luovuttamaan koiran pois ja hakemaan tavaroita asunnolta."
Voitte vain kuvitella ilmeeni semmoisen mokan jälkeen. Olin todella nolo. Ainoa puolustukseni tässä pahemman luokan mokassa oli se, että tämä sisko oli erehdyttävän samannäköinen tummissa aurinkolaseissa kuin minulle tutuksi tullut sokea nainen. Onneksi juttelemani mies oli asiallinen eikä näyttänyt mitenkään pahastuneelta vaikka olinkin ollut turhan suulas...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerranko noita sattuu ja hyväähän se niillekin, oli: tietävät, että äidistä joku välitti! Ja onhan siinä juttua jälkipolville...hautajaisissakin varmaan kerrotaan tarinaa *naur*.
Terkut kertojalle:)
"Tarinan ollessa tosi"
Osaan todellakin kuvitella ilmeesi.
Hyväähän vain tarkoitit.
"Tarinan ollessa kertomus"
Silloin osaankin kuvitella ilmeesi.
Hyvää jatkoa vain sinulle.