Luin tässä Esa Saarisen Symposium -kirjaa ja siellä oli eräs kysymys, johon kaipaisin vastausta.
Eli ontologista todistusta vastaan (en jaksa kirjoittaa tähän) esitti joku munkki tällaisen argumentin:
1 Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet.
2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa.
siis:
3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa.
Mikä tässä päättelyssä menee vikaan?
Eli ontologista todistusta vastaan (en jaksa kirjoittaa tähän) esitti joku munkki tällaisen argumentin:
1 Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet.
2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa.
siis:
3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa.
Mikä tässä päättelyssä menee vikaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kääntää selkokielelle...
Siis minä olen täydellinen sellaisena kuin olen, minulla on täydellisesti minun ominaisuuteni tai sitten kynä on kynä, täydellinen sellainen...
Niin ja minä, joka olen olemassa, olen täydellisempi kuin minä, joka ei ole olemassa... hmmm... tai olemassaoleva kynä on täydellisempi kuin kynä, jota ei ole. Millähän tavalla sitten ei-olemassaoleva voi ylipäätään olla mitään?
Ja, koska minä olen olemassa ja täydellinen sellaisena kuin olen, minä olen olemassa. Päätelmähän on melkeinpä nerokas, mutta mikähän tässä se pointti oli... Sekö vain, että asia, joka ei ole olemassa ei voi olla täydellinen tai ainakaan täydellisempi kuin asia, joka on... Kuulostaa melkoiselta logiikkahirvitykseltä. Ehkä tässä mennään johonkin platonilaiseen ajatteluun siitä, että idea täydellisestä on täydellinen ja korkeampi kuin mikään olemassaoleva. Vaatii melkeinpä tuollaisen ajatuksen pohjalle, mutta vain käänteisesti...
Ensimmäiset kaksi väitettä lienevät selvät, käsitelläänpä siis kolmatta: "3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa. "
Painotetaanpa sitä hieman: "Täydellisin MAHDOLLINEN saari on olemassa. "
Mielestäni, kyseinen munkki tässä vain toteaa että on olemassa saari joka täyttää enemmän täydellisen saaren tunnusmerkkejä kuin muut saaret, ja koska täydellisintä mahdollista saarta ei ole olemassa, on tämä saari näin ollen täydellistä saarta täydellisempi. Ongelma nyt vain on siinä, että täydellisen saaren käsitys on täysin subjektiivinen, joten mitään saarta ei voida näin ollen julistaa täydellisimmäksi mahdolliseksi saareksi. En tiedä mitään ontologiasta joten en tiedä miten tämän pitäisi sitä vastaan todistaa, mutta kunpa nyt kerroin kuinka minä asian käsitän.
Tällä ontologisella todistuksella eniten tuntui vaikuttavan Descartes. Se kuuluu näin:
Epätäydellisellä ihmisellä oli tajunnassaan täydellisesti tietävän olion idea. Se ei ollut voinut tulla ihmiseltä itseltään, vaan hänen ulkopuoleltaan. Oli siis olemassa ihmisen ulkopuolinen täydellinen olento. Täydellisyyteen kuuluu myös olemassaolo, ja näin Jumala, täydellinen olio, ei voinut olla olemassa.
Kaunis ajatus, sääli vain että Descarteskin retkahti deduktiivisesta varman tiedon etsimisestään tekemään nimenomaan kaihtamiinsa ennakkoluuloihin perustuvia päätelmiä täydellisyydestä.
Pohjimmiltaan täydellisyys on käsite jota joskus tarvitsee, harvemmin kuitenkaan. En kuitenkaan ymmärrä millainen olisi täydellinen olio. Täydellinen kaikessa? Miten täydellinen? Eikö täydellisyyteen kuulu olemisen lisäksi täydellinen olemattomuus?
Lopulta Descartes löi soppaan vielä oman kristillisen ennakkoluuloisuuden hyvästä ja pahastakin, niin että lopulta on huokaistava ja kysyttävä: olet, mutta ajatteletko?
Täydellinen olio ei siis voinut olla olematta, sanoi Descartes. Pahoitteluni.
Tuossa tosiaan oletetaan että Täydellisyys on saaren itsensä ominaisuus. Voihan se niinkin olla mutta se saattaa myös olla saarta havainnoivan subjektin saarelle nimilapun omaiseesti antama omimaisuus.
Toisekseen jos olemassa oleminen on täydellisempää kuin ei-olemassa oleminen ja siitä seuraa että ollankseen täydellinen niin on oltava olemassa.
Tullaan tehneeksi oletus että ei ole sellaista kolmatta vaihtoehtoa olemassaolon ja ei-olemassaolon lisäksi, joka olisi olemassaoloakin täydellisempi.
Ihmisen ymmärrys on valitettavasti (ja onneksi) rajattu. Ajattelua ja aistihavaintoja pitemmälle todellisuuteen ihminen ei yllä (tietoteorian perusasioita). Eli todellisuus on jotakin enemmän ja jotakin suurempaa kuin mihin ihmisen ajatus yltää. Siihen ei edes yllä tieteiselokuvien mielikuvitus, vaikka nekin aika ihmeellisiä ovat.
"Niin korkealla kuin taivas on maasta on minun ajatukseni korkeammalla kuin teidän ihmisten ajatukset ovat", toteaa maailmankaikkeuden arkkitehti ja luoja omassa Kirjassaan. Kannattaa tutustua ja lukea ilman ennakkoluuloja.
tuskin saat selvyyttä mihinkään, hän on näitä historiaa tajuamattomia filosofian spektaakkelimiehiä, joka kuvittelee että ajattelussa ei aikojen kuluessa olisi tapahtunut olennaisia laadullisia muutoksia, vaan kaikki ongelmat olisivat aina olleet sellaisia kuin minä me ne nyt käsitämme.
Kun me nyt jäsennämme perustilanteen niin että meille on luontevaa kokea olevamme tarkkailijoita, ja maailman entiteetit ovat tarkkailumme kohteita, tällainen jäsennys syntyi vasta uuden ajan myötä. Subjektin eriytyminen ja ulkomaailman objektivoituminen on uuden ajan keskeinen trendi, ja sen kuvaajana tuo Descartesin oivallus: "Ajattelen, siis olen", on osuva. Siinä tarkkaileva minä tekee havainnon omasta ajattelustaan - ja niin ousolta kuin se ehkä nyt vaikuttaakin, tämä oli tuona aikana todella ratkaiseva oivallus. Descartesillekin se oli niin valtava, että hän sen varaan rakensi koko tieto-oppinsa.
Mutta Anselm eli vielä keskiaikaisen depersonalisaation maailmassa, jossa oliot eivät olleet sellaisia kohteellistuneita entiteettejä kuin mitä ne meille ovat. Siksi olioiden ja ominaisuuksien keskinäinen suhdekaan ei ollut nykyisen kaltainen. Ei ollut sitä järjestystä, joka meille on itsestäänselvyys, siis että ominaisuudet ovat nimenomaan olioiden ominaisuuksia. Ominaisuuksiin liittyi samaa itseisarvoa ja lähtökohtaisuutta kuin minkä me nyt koemme olioissa.
Niinpä ontologinen todistus, jossa ominaisuudesta käsin todistetaan (kohteen) olemassaolo, ei ollut mitenkään oman aikansa "yleisten logisuusehtojen" vastainen. Eivät myöskään sitä vastaan esitetyt todistelut loogiselta rakenteeltaan olleet olennaisesti toisenlaisia.
Keskiaikaisen ajattelun kehittymistä uuden ajan kartesionismiksi kuvaa hyvin muuan rajapyykki, nimittäin 1400-luvukka eläneen saksalaisen Nicolaus Cusanuksen oivallus vastakohtien yhteenlankeamisesta, ns. coincidentia oppositorumista. Idea, etteivät vastakohtaiset ominaisuudet olekaan itsenäisiä entiteettejä, vaan ikään kuin saman akselin ääripäihin sijoittuvia arvoja, jotka varauksillaan saattavat kumota toisensa, oli tuona aikana todella vallankumouksellinen. Tämä oivallus meidän on varmaan helppoa tajunnassamme rekonstruoida.
Kuten sanoin, ajattelulaadut ovat kautta historian muuttuneet, ja on mahdollista jopa rakentaa ainakin jonkinlainen karkea yleiskuva siitä millainen länsimaisen kulttuurin ajatushistoria on ajattelulaatujen vaihtelun kannalta. Itse pidän Seppo Oikkosen ns. Narkissos-esseitä hyvänä ja mukavan yleistajuisena johdatuksena tähän filosofian historian puoleen. Tämä edesmennyt Oikkonen oli ilmeisesti jonkinlainen yliopistollinen pikkuvirkamies, joka jakeli kirjoittamiaan esseitä opiskelijoille Ilkka Niiniluodon yms. kauhuksi - mutta monisteet olivat kysyttyä tavaraa, ja sitten joku on niitä toimittanut nettiinkin. Esim. osoitteessa
http://www.geocities.com/nnarkissos
on yksi lyhennelmä luettavissa. Suosittelen niin uskonnosta, tieto-opista, filosofian historiasta kuin taloudesta kiinnostuneille.
tänne uskonsotureiden palstoille. Eiköhän tämän olisi voinut julkaista filosofiapalstalla?
Saarisesta olen samaa mieltä. Pintaveikko.
tulin tuolta näkökulmalaisten palstalta vilkaisemaan tätä, siellä väitellään vähän samoista aiheista, mutta monet keskenkasvuisia kuten täälläkin. Siksi on yllättävää törmätä tällaiseen laatukirjoitukseen.