Wäinö Tanner oli eräs vuoden 1918 punaisen vallankaappauksen sosiaalidemokraattisista taustavoimista. Vallankaappauksen alkupäivinä sosiaalidemokraatit mm. murtautuivat Suomen Pankkiin ja ryöstivät kultavarannon punakaadereiden aseistamista varten. Kansa ei taipunut punakomentoon ja sisällissotahan siitä seurasi.
Sosiaalidemokraattiset vallankaapparit kärsivät nöyryyttävän tappion. Helsingin vapauttaneissa valkoisissa joukoissa marssi myös eräs myöhemmin kansamme kohtaloihin suuresti vaikuttanut nuori mies. Hän oli Urho Kekkonen. Punakapinan johtohenkilöt pakenivat Neuvostoliitoon. Eräs heistä, sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Otto Wilhelm Kuusinen kohosi uuden kotimaansa Neuvostoliiton vaikuttajien joukkoon. Hän onkin ylivoimaisesti merkittävin Suomen sosiaalidemokraattisesta liikkeestä noussut henkilö. Ovatpa jotkut sosiaalidemokraatit ehdottaneet hänen Kremlin muurin haudattujen luiden palauttamista kunniasaatossa kotimaan multiin.
Kapinan jälkeen eräästä helsinkiläisestä kellarista piileksimästä löytynyt Wäinö Tanner istutettiin kovien madonlukujen saattelemana SDP:n johtoon. Tulenpalava sosialisti Tanner nöyrtyi ja lupautui kuohitsemaan sosialidemokraattisen puolueen. Toinen vaihtoehto - teloitustuomio, ei häntä houkutellut.
Takkinsa kääntänyt Tanner osoittautuikin valkoisille isännilleen kuuliaiseksi mieheksi ja muunsi puolueensa täydelliseksi kvasivasemmistolaiseksi liikkeeksi. Tannerin toimia valvottiin tarkasti koko hänen elämänsä ajan ja SDP pysyikin kurissa.
Näennäisestä suuruudestaan huolimatta SDP:llä ei ollut pääsyä todellisen vallan ytimeen. Vasta Urho Kekkosen otteen kirvottua SDP sai mahdollisuuden kaapata valta käsiinsä. Tannerin katkeroituneet perilliset olivat suunnitelmallisesti hivuttautuneet Kekkosen viereen odottamaan, kuin korppikotkat autiomaassa. Luisen nokan kohtalokas isku tuli välittömästi, kun saalis osoitti heikkouden merkkejä. Näin valta oli viimeinkin yli 60 vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen vihdoinkin siirtynyt SDP:lle. Tästä vallastaan se ei tule hevin luopumaan.
Kekkosen jälkeisenä sosialistivallan aikana Keskusta on ensimmäisenä onnistunut iskemään särön SDP:n panssariin. Kokoomus on seurannut varovaisesti sivusta Keskustan urhoollista taistelua valloittamattomalta näyttänyttä punalinnaketta vastaan. Kärsimistään nais- ja miestappioista huolimatta, Keskusta on onnistunut säilyttämään ja jopa vahvistamaan asemaansa johtavana hallituspuolueena.
Viime aikoina muutamat rohkeimmat kokoomuslaiset ovat uskaltautuneet antamaan varovaista tukea Keskustalle. SDP:n pelko on Kokoomuksessa yhä suuri, vaikka Keskustan onnistunut kamppailu on sitä hieman hälventänyt. Jyrki Katainen on muutamia kertoja noussut oikeinkin rohkeasti Eero Heinäluoman härskeimpiä öykkäröintejä vastaan. On kuitenkin vielä lukuisa joukko niitäkin kokoomuslaisia, jotka pelkäävät SDP:tä hirvittävästi ja kuiskuttelevat sinipunasta parhaana hallitusvaihtoehtona ja pitävät Lipposta sen itseoikeutettuna pääministerinä.
Sosiaalidemokraattiset vallankaapparit kärsivät nöyryyttävän tappion. Helsingin vapauttaneissa valkoisissa joukoissa marssi myös eräs myöhemmin kansamme kohtaloihin suuresti vaikuttanut nuori mies. Hän oli Urho Kekkonen. Punakapinan johtohenkilöt pakenivat Neuvostoliitoon. Eräs heistä, sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Otto Wilhelm Kuusinen kohosi uuden kotimaansa Neuvostoliiton vaikuttajien joukkoon. Hän onkin ylivoimaisesti merkittävin Suomen sosiaalidemokraattisesta liikkeestä noussut henkilö. Ovatpa jotkut sosiaalidemokraatit ehdottaneet hänen Kremlin muurin haudattujen luiden palauttamista kunniasaatossa kotimaan multiin.
Kapinan jälkeen eräästä helsinkiläisestä kellarista piileksimästä löytynyt Wäinö Tanner istutettiin kovien madonlukujen saattelemana SDP:n johtoon. Tulenpalava sosialisti Tanner nöyrtyi ja lupautui kuohitsemaan sosialidemokraattisen puolueen. Toinen vaihtoehto - teloitustuomio, ei häntä houkutellut.
Takkinsa kääntänyt Tanner osoittautuikin valkoisille isännilleen kuuliaiseksi mieheksi ja muunsi puolueensa täydelliseksi kvasivasemmistolaiseksi liikkeeksi. Tannerin toimia valvottiin tarkasti koko hänen elämänsä ajan ja SDP pysyikin kurissa.
Näennäisestä suuruudestaan huolimatta SDP:llä ei ollut pääsyä todellisen vallan ytimeen. Vasta Urho Kekkosen otteen kirvottua SDP sai mahdollisuuden kaapata valta käsiinsä. Tannerin katkeroituneet perilliset olivat suunnitelmallisesti hivuttautuneet Kekkosen viereen odottamaan, kuin korppikotkat autiomaassa. Luisen nokan kohtalokas isku tuli välittömästi, kun saalis osoitti heikkouden merkkejä. Näin valta oli viimeinkin yli 60 vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen vihdoinkin siirtynyt SDP:lle. Tästä vallastaan se ei tule hevin luopumaan.
Kekkosen jälkeisenä sosialistivallan aikana Keskusta on ensimmäisenä onnistunut iskemään särön SDP:n panssariin. Kokoomus on seurannut varovaisesti sivusta Keskustan urhoollista taistelua valloittamattomalta näyttänyttä punalinnaketta vastaan. Kärsimistään nais- ja miestappioista huolimatta, Keskusta on onnistunut säilyttämään ja jopa vahvistamaan asemaansa johtavana hallituspuolueena.
Viime aikoina muutamat rohkeimmat kokoomuslaiset ovat uskaltautuneet antamaan varovaista tukea Keskustalle. SDP:n pelko on Kokoomuksessa yhä suuri, vaikka Keskustan onnistunut kamppailu on sitä hieman hälventänyt. Jyrki Katainen on muutamia kertoja noussut oikeinkin rohkeasti Eero Heinäluoman härskeimpiä öykkäröintejä vastaan. On kuitenkin vielä lukuisa joukko niitäkin kokoomuslaisia, jotka pelkäävät SDP:tä hirvittävästi ja kuiskuttelevat sinipunasta parhaana hallitusvaihtoehtona ja pitävät Lipposta sen itseoikeutettuna pääministerinä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on mielenkiintoista.
Pitkä SDP:n patoaminen vallasta synnytti vasta-aallon, joka ei ole vieläkään päättynyt.
Heinäluoma saanee kiittää Tanneria pohjatyöstä.
Kepu jää vieläkin kutkuttavaan vaa´ankieliasemaan.
Seuraako Kokoomuksen todella pitkästä oppositiokaudesta vastaavanlainen valtionhoitokausi?
Vaihdetaanko hevosia?