Basker kirjoitti 3.6.2006 klo 00.11:
Jotkut helluntailaiset menestysteologit irvailevat luterilaisen kirkon virsikirjan virren "Minä vaivainen vain, mato matkamies maan..." kustannuksella.
Hengellisiä asioita ei ratkaista sen perusteella, mikä kustakin tuntuu oikealta. Asiat ratkaistaan sen perusteella, mitä Jumalan sana, Raamattu, sanoo.
Raamattu kertoo, miten Job koki olevansa mato: Job 7: 5; 25: 6. Job oli yksi Jeesuksen esikuvista. Itsestään Jeesuksesta Raamattu sanoo, että Jeesus on mato eikä ihminen: Ps. 22: 7. Tässä raamatunkohdassa on profetia kärsivästä Messiaasta.
On äärimmäisen typerää vain heittää kevyesti jotain, mihin ei ole perehtynyt. Kyseinen luterilaisen kirkon virsi pohjautuu puhtaasti Raamattuun.
- - -
Siinä Baskerin aloitus vielä uudelleen.
Virsi ei kuitenkaan ole luterilaisen kirkon virsi pelkästään. Kyseisen virren tekijä sai aikoinaan vastustusta myös evankelisluterilaisen kirkon taholta. Olihan körttiläisyys aikansa herätysliike. Ehkä olisi perustellumpaa sanoa että suuri osa tämän päivän luterilaisen virsikirjan virsistä on herännäisyyden virsiä. Herännäisyys toki oli keskeisiltä uskonkäsityksiltään luterilainen ja pitäytyi luterilaisuuteen, mutta silti aivan oma liikkeensä korostuksineen.
Herännäisyyden piiristä nousseita virsiä on luterilaisen virsikirjan lisäksi myös muualla, esimerkiksi joissain vapaiden suuntien laulukirjoissa.
"Mato matkamies maan" ei ole luterilainen virsi, mielestäni.
Se on suomalainen virsi.
- - -
Muutamia päiviä sitten olin mukana evankelisluterilaisen kirkon Sanan ja ylistyksen illassa, jossa minua oli pyydetty pitämään pieni alkupuhe. Puhuin toisen korinttolaiskirjeen 5:14-18 sekä roomalaiskirjeen jakeiden 15:5 ja 6 pohjalta.
Runsas viikko sitten laatikoita purkaessani (muutin kuukausi sitten) osui käsiini vanha Raamattu yli 15 vuoden takaa. Olen nuorena uskovana tätä Raamattua käyttänyt. Sen alku- ja loppuosassa on merkintöjä asioista joita tuolloin katsoin tärkeiksi. Nyt minua puhutteli erityisesti asia, minkä olin kirjoittanut Raamatun alkuun:
"Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että..."
Siinä jae 5 ja kaksi pientä sanaa jakeen 6 alusta.
Perään olin kirjoittanut huomion:
Ei siis OMAN MIELEN mukaan.
Ja kysymyksen:
Mikä estää meitä olemasta yksimielisiä Kristuksen mielen mukaan?
Tämä pieni vanha merkintä puhutteli itseäni. Puheenvuorossani kirkossa kerroin myös kuvasta jonka uskon Jumalan antaneen mieleeni joitain vuosia sitten. Kyseessä ei ole varsinaisesti ilmestys eikä mielestäni näkykään, vaan yksinkertaisesti mieleeni piirtynyt kuva.
Tässä kuvassa oli aikuisia tai ainakin aikuisen kokoisia uskovia lattialla konttaamassa ja rakentamassa palikoilla, mutta kaikilla heillä oli yllään pikkulapsen potkupuvut. Palikoilla rakennellessaan he kitisivät: miksi on näin kuivaa, miksi Jumala ei ravitse minua, miksi kaikki on niin hankalaa jne.
Kuitenkin heidän ympärillään oli notkuvat ruokapöydät. Pöydillä oli kasoittain valtavia herkkuja ja ravitsevia ruokia juuri heitä varten. He eivät kuitenkaan havainneet heille katettuja pöytiä, koska heidän katseensa oli kiinnittynyt käsissä oleviin palikoihin.
Kuvaa katsellessani käsitin että monetkin meistä ovat jo uskossaan aikuisia saamansa opetuksen ja tietomäärän perusteella. Kuitenkaan emme käyttäydy kuten aikuiset. Moni asia on jäänyt vain pään tiedoksi avautumatta käytännön elämäksi arjen tasolla. Emme tunne sanan sisällisiä rikkauksia koska emme ole todella käyttäneet aikaa juurtuaksemme Kristukseen. Siksi olemme edelleen (valitettavan usein) hengellisesti pikkulapsen tasolla tai ainakin käyttäydymme niin, vaikka meidän pitäisi saamamme opetuksen ja tiedon perusteella jo olla aikuisia ja elää hengellisesti.
Mitä sitten ovat notkuvat ruokapöydät aarteineen?
Käsitin että ne kuvaavat Jumalan sanaa sekä sitä sisällistä elämää jonka Jeesus vaikuttaa yhteyden kautta henkilökohtaisessa Jumalasuhteessa ja avoimuudessa Pyhälle Hengelle.
Tie sisäisesti ravittuun elämään on Raamatun kunnioittaminen Jumalan sanana, niin että tahdomme lapsenmielisesti omaksua Jumalan lupaukset omalle kohdalle, ja nöyrästi rukoillen anoa että Henki tekisi sanan sisällön meille eläväksi arkipäivän kristillisyyteen.
Kaikki aikuisuus kristillisessä elämässä perustuu lapsenmielisyyteen. Mitä syvemmin käsitämme mitä on olla Jumalan lapsi, sitä enemmän tulemme aikuisiksi.
Hengellisesti aikuisella uskovalla on aina lapsenmielinen avoimuus ja innostuneisuus, jonka tähden hän saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa jopa lapselliselta, mutta hänen innostuneisuutensa ei ole tunneperäistä vaan perustuu hengen todellisuuden tuntemiseen. Siksi hän kykenee seisomaan Sanan varassa ja erottelemaan asioita raittiisti.
Sellaiseen aikuisuuteen Herra tahtoo meitä omiaan kasvattaa.
Ulos potkupuvuista ja näpertelystä...
- - -
On mukavaa rakennella samoista palikoista toisen uskovan kanssa joka on kaikessa täsmälleen samaa mieltä kuin minä. Tai joka muuten on minusta inhimillisesti oikein symppis ja mukava veli tai sisko, vaikka joistain asioista ajattelisikin vähän eri tavalla. Silloin on kiva rakentaa yhdessä.
Mutta tämä on vasta rakentamista oman mielen mukaan.
Jumala kutsuu meitä rakentamaan Kristuksen mielenlaadun mukaisessa yhteydessä. Myös silloin kun emme ole kaikessa aivan yhtä mieltä.
Jos olen kiintynyt Kristukseen silloin toki tunnistan myös toisen Jumalan lapsen veljeksi ja siskoksi, jossa sama Kristus on, vaikka mielipiteiltämme tai luonteeltamme olisimme uskovina erilaiset?
Rakentava yhteys EI TARKOITA sen hylkäämistä mitä itse pitää oikeana. Esimerkiksi, en pidä luterilaisen kirkon kastekäsitystä oikeana ja ajattelen kasteesta toisin, mutta näkemykseni ei estä minua toimimasta luterilaisten kristittyjen kanssa. Olemme kuitenkin yhtä Herrassa. En hylkää omaa näkemystäni mutta en myöskään anna näkemykseni tulla yhteyden esteeksi.
Francis Schaeffer kirjoittaa eräässä kirjassaan että kristittyjen keskinäiset eroavaisuudet ja mielipide-erot ovat maailmalle SUUREMPI TODISTUS keskinäisestä rakkaudesta. Kuinka?
Jos maailma näkee että olemme eri mieltä rakkauden ilmapiirissä. Että kykenemme siunaamaan toisiamme avoimin sydämin. Että kykenemme rakastamaan toisiamme ja kunnioittamaan toisiamme ja tekemään yhteistyötä silloinkin kun ajattelemme eri tavoin.
Se on rakentamista Kristuksen Jeesuksen mielen mukaisessa yksimielisyydessä.
- - -
Vanhan elämän keskipiste oli oma minä.
Nyt saamme uskovina elää uutta elämää, jonka keskipiste on Kristus.
Uudessa elämässä meidät on asetettu taivaallisiin Kristuksessa.
Meidän ei tarvitse nousta taivaaseen saadaksemme tämän aseman, koska se on jo taivaasta laskettu alas, sydänten tasolle, maailman keskelle missä elämme.
Tämä on asemamme Kristuksessa. Saamme elää todeksi Hänen täydellistä voittoaan. Uskovina emme siis ole sen varassa mihin kykenemme vaan mihin Jumala kykenee elämässämme jos Hänelle antaudumme.
Elämäni ei ole kiinni minun mahdollisuuksistani vaan Pyhän Hengen mahdollisuuksista. Ihmisenä kyse on kuitenkin asenteestani ja päätöksistäni, elänkö edelleen sen mukaan mihin itse kykenen pyytäen Jumalalta vain apua ja johdatusta ja voimaa, vai uskallanko todella astua Hänen avaamiinsa mahdollisuuksiin uskon kautta, jolloin voin elää uudessa elämäntodellisuudessa, joka on täynnä Jumalan apua ja johdatusta ja Hänen voimaansa?
Tämä on ratkaisevaa.
Suostunko kuolemaan vanhalle elämälle jonka keskipiste on oma minä mieltymyksineen ja haluineen, ja luovutan itseni ja oikeudet elämääni ehdoitta Kristukselle, jossa on uusi elämä Hänen varassaan?
Jeesus lupaa olevansa viinipuu jonka oksia olemme.
Uskovaisuus ei ole siinä että minä yritän parhaani mukaan elää kelvollista elämää ja toteuttaa kristillisiä hyveitä.
Se ei onnistu. Siksi minullekin on avattu paljon parempi tie. Kiitos Herralle. Kun olen avoin Hänelle saan ottaa vastaan uuden elämän todellisuutta Häneltä ja niin elää kristittynä, ei omin ponnistuksin vaan avoimessa kuuliaisuudessa, konkreettisesti Jumalaan yhdistettynä kuten oksa on yhdistetty runkoon ja osallinen puun omasta elämästä.
Uskonelämä ei ole minun varassani vaan Hänen varassaan, joka minua kannattaa.
Riippuvaisena vain ja ainoastaan Kristuksesta voin inhimillisten vaikeuksien ja murheidenkin keskellä kokea että minua ravitaan taivaasta.
"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa..."
Ef.1:3.
- - -
Henkilökohtaisesti pidän kyseisestä virrestä.
Virttä on totuttu laulamaan hautajaisissa mutta ei ole alunperin hautajaisvirsi.
Erään kerran kun vastuullani oli kokouksen johto eli juonto ja alkupuheenvuoro, vapaaseurakunnassa, sydämelleni tuli edellisenä päivänä että tämä laulu pitää ottaa yhteislauluna kyseisessä tilaisuudessa. Vähän siinä sitten kyllä ajattelin että lieneekö sopivaa tällaista hautajaisvirreksi miellettyä laulua ottaa normaaliin kokoukseen, mutta kun koin sillä tavalla niin otin laulun mukaan, seurakuntana veisasimme kyseisen kauniin virren.
Tilaisuuden jälkeen eräs nuori vapaakirkollinen nainen tuli juttusille kyynelsilmin. Hän asuu toisella paikkakunnalla mutta oli äitinsä hautajaisten vuoksi kaupungissa ollessaan tullut kokoukseen. Hän kertoi että tämä oli hänen äitinsä ja myöskin hänen lempivirsi. Niinpä hänestä tuntui kovin hyvältä kuulla virsi seurakunnassamme, joka oli myös hänen kotiseurakuntansa ennen kuin hän avioliiton myötä oli muualle siirtynyt.
Luulen että kyseinen virsi kelpaa Herralle. Joten miksi siis ei kelpaisi meille Herran omille?
Mieltymys ylistyslauluihin saattaa olla sielullista. Joku ylistyslaulujen arvostelija kenties sanoo että näitä uuden tyyppisiä ylistyslauluja, joita alettiin tehdä 1980-luvulla ja jotka huipentuvat nykyisissä ylistystyyleissä, harrastavat vain sielulliset pintaliitoon mieltyneet uskovat, jotka lennokkaita kertosäkeitä toistamalla pyrkivät luomaan intensiivistä ilmapiiriä, kuvitellen yhteisöllistä innostusta ja sen pauhua Pyhän Hengen läsnäoloksi.
Siinä kritiikkiä kerrakseen?
Samoin:
Vanhoja mollivoittoisia virsiä harrastavat vain uskonnolliset, omiin mielikuviinsa juuttuneet henkilöt, jotka eivät koskaan ole uskaltaneet ottaa vastaan Jumalan lupauksia voimasta, voitosta ja yltäkylläisestä elämästä, ja jotka erheellisesti kuvittelevat että sairaudet ja vastoinkäymiset ovat Jumalan antamaa koulua heidän kasvattamisekseen ja nöyränä pitämisekseen, ja siksi hyväksyvät elämässään vihollisen teot eivätkä kykene Jumalan antamalla varustuksella niitä vastustamaan ja voittamaan.
Kummassakin kritiikissä on mielestäni oikeaa ja väärää.
Ihminen on henki, sielu ja ruumis. Tunteet kuuluvat elämään. Ylistyslauluja ja virsiä voidaan yhtä hyvin laulaa sielullisesti. Toisen sielu on toisella tavalla virittynyt kuin toisen ja meidän on helpompi ottaa vastaan myös Jumalan sana erilaisessa ilmapiirissä ja erilaisin tehokeinoin höystettynä. Joku esimerkiksi pitää kaikkea vähänkin voimakkaampaa äänenkäyttöä sielullisena suggerointina, ja syy on hänen oman sielunsa rakenteessa, kokemuksissa, ehkä tunne-elämän vammoissa, jonka tähden hänellä on taipumusta helpommin ottaa vastaan toisenlainen "suggerointi": hiljaisella, eleettömällä äänellä lausutut asiapitoiset saarnat, joiden tyyli vetoaa hänen tunne-elämäänsä. Samoin pitää toinen sellaista puhetyyliä ja sellaisesta pitäviä alemmuudentuntoisina hissuttelijoina. Kumpikin menee metsään arvostellessaan toista omien mieltymystensä mukaan, vaikka arvostelussa joiltain osin olisi perääkin. Kukin meistä saa pitää omat mieltymyksensä ja Herra ottaa asian huomioon, koska Hän hoitaa myös sieluamme ja kohtaa jokaisen ihmisen yksilönä. Kiitos Herralle. Sielullisuuteen mennään vasta silloin kun omat mieltymykset nostetaan idoleiksi ohi Jumalan ja tunnekokemuksiin (olkoot sitten körttiläisiä tai menestysteologisia viboja) keskitytään enemmän kuin Kristukseen itseensä.
Jeesukseen keskittyminen ja Kristuskeskeinen teologia, armon pohjalta, johtaa tasapainoiseen ja raittiiseen kristillisyyteen. Silloin voimme arvostaa toisiamme erilaisina, yksilöllisinä uskovina. Se on myös kasvun paikka.
Saamme kasvaa näkemään ja kokemaan Jumalan toimintaa myös siellä mikä ei omaa sieluamme niin kovasti miellytä. Emme tunne enää lihan vaan hengen mukaan.
Näin opimme erottamaan sielun ja hengen toisistaan.
Emme voi erottaa sielullisen ja hengellisen kristillisyyden eroa srk:ssa jos emme ensin opi erottamaan sitä itsessämme niin että kasvamme Kristuskeskeiseen armollisuuteen ja toistemme hyväksymiseen.
- - -
"Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että te yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistäisitte Jumalaa ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää."
Room.15:5,6.
Uskon, että Jumala mielellään suo meille yksimielisyyden Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan. Jos meillä ei sitä ole kyse ei ole Jumalan haluttomuudesta antaa, vaan kyvyttömyydestämme ottaa vastaan.
Mitä kautta Jumala suo meille hengellisesti raitista, oikeaa yksimielisyyttä?
Luulen että keskeistä on ainakin Jumalan sanan kunnioittaminen ja nöyrä asenne Hänen sanojensa edessä. Erittäin tärkeä on myöskin henkilökohtainen halumme olla suhteessa Jeesuksen kanssa.
Se on aivan olennaista. Henkilökohtainen suhde ja sen vaaliminen.
Haluammeko että Jumalan kunnia tulee näkyviin elämämme kautta?
Silloin on parasta opetella elämään ylistyselämää. Mutta on turha luulla että elämämme on ylistykseksi Jumalalle, jos vain kokouksen innoittuneessa ilmapiirissä heiluttelemme käsiämme ja hypimme innostuksesta, mutta kokouksesta lähdemme jatkamaan esiaviollista suhdetta avoliitossa tms.
Helvettiin voi yhtä hyvin mennä suu leveässä hymyssä ja Jeesuksen nimi huulilla keskeltä ylistyksen pauhua.
Jumala katsoo sydämeen. Olemmeko ristin tien kulkijoita vai emme?
Tiedän useita tunne-elämältään hillittyjä ja ehkä sielullisesti liiankin varauksellisia uskovia, joiden on vaikea antautua vapautuneesti ylistämään Herraa ja ottamaan vastaan Hengen tekoja, mutta jotka kuitenkin ovat omalla paikallaan hiljaa ja syvällisesti kasvaneet kiinni Kristukseen, niin että voivat elämän yllättävien vastoinkäymisten keskelläkin säilyttää tasapainonsa ja luottamuksensa Jumalaan ja sisimmässään kiittää.
Heidän ilonsa ei ole inhimillisen elämän kokemuksissa ja tunteissa vaan autuudessa että saa olla Herraa lähellä sellaisena kuin on.
Eikö se ole ihanaa ylistystä?
Jumala tuntee sydämemme. Opetellaan siis arvostamaan toisiamme ja näkemään Jumalan tekojen runsaus. Ja pyydetään Herralta murtumisen armoa, että voisimme rukoilla niiden puolesta jotka ovat ristin tieltä langenneet pois.
Jos päivittäin alamme vaelluksemme harjoittamalla rukouselämässämme myös hiljentymistä Jumalan edessä ja Hänen kuuntelemistaan, syventyen sisäisessä riippuvaisuudessa ja Herran tekojen odottamisessa, sekä olemme valmiit tekemään parannusta ei ainoastaan ulkonaisissa teoissa vaan asenteidemme suhteen, niin että emme ainoastaan tutki Sanaa vaan Sana saa tutkia ja valaista meitä.
Silloin löydämme kaikkea taivaallista hyvää mitä Herra mielellään meille suo tällä tiellä, jonka Hän on eteemme valmistanut että näin kulkisimme ja kasvaisimme Kristuksen tuntemisen kautta.
Körttiteologiassa on paljon oikeaa ja hyvää. Totta on että olemme täysin avuttomia ja köyhiä. Itsessämme. Mutta silti rikkaita Kristuksessa. Menestysteologiassa on paljon oikeaa ja hyvää. Totta on että olemme rikkaita. Kristuksessa. Mutta silti alati riippuvaisia ja tarvitsevia.
Jos Kristuskeskeisyyden teologia puuttuu kaikki teologiamme hyvine ja sinänsä oikeine löytöineenkin ovat riittämättömiä. Ilman oikeaa nöyryyttä kumpikin, niin körttiläisyys kuin menestysteologia, johtaa sielullisuuteen ja vie harhaan.
KRISTUSKESKEISINÄ körttiläisinä ja menestysteologeina pysymme oikealla tiellä emmekä mene äärimmäisyyksiin, koska ainoa "äärimmäisyys" mihin tahdomme mennä on palvoa Jumalaa yli kaiken ja omistautua Kristukselle niin täysin, kuin se vain mahdollista on. Siinä siunatussa fanaattisuudessa - rakkaudessa todellista Jumalaa kohtaan - löydämme keskinäisen rakkauden Jumalan seurakunnassa:
"Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi."
Room.15:7.
Jotkut helluntailaiset menestysteologit irvailevat luterilaisen kirkon virsikirjan virren "Minä vaivainen vain, mato matkamies maan..." kustannuksella.
Hengellisiä asioita ei ratkaista sen perusteella, mikä kustakin tuntuu oikealta. Asiat ratkaistaan sen perusteella, mitä Jumalan sana, Raamattu, sanoo.
Raamattu kertoo, miten Job koki olevansa mato: Job 7: 5; 25: 6. Job oli yksi Jeesuksen esikuvista. Itsestään Jeesuksesta Raamattu sanoo, että Jeesus on mato eikä ihminen: Ps. 22: 7. Tässä raamatunkohdassa on profetia kärsivästä Messiaasta.
On äärimmäisen typerää vain heittää kevyesti jotain, mihin ei ole perehtynyt. Kyseinen luterilaisen kirkon virsi pohjautuu puhtaasti Raamattuun.
- - -
Siinä Baskerin aloitus vielä uudelleen.
Virsi ei kuitenkaan ole luterilaisen kirkon virsi pelkästään. Kyseisen virren tekijä sai aikoinaan vastustusta myös evankelisluterilaisen kirkon taholta. Olihan körttiläisyys aikansa herätysliike. Ehkä olisi perustellumpaa sanoa että suuri osa tämän päivän luterilaisen virsikirjan virsistä on herännäisyyden virsiä. Herännäisyys toki oli keskeisiltä uskonkäsityksiltään luterilainen ja pitäytyi luterilaisuuteen, mutta silti aivan oma liikkeensä korostuksineen.
Herännäisyyden piiristä nousseita virsiä on luterilaisen virsikirjan lisäksi myös muualla, esimerkiksi joissain vapaiden suuntien laulukirjoissa.
"Mato matkamies maan" ei ole luterilainen virsi, mielestäni.
Se on suomalainen virsi.
- - -
Muutamia päiviä sitten olin mukana evankelisluterilaisen kirkon Sanan ja ylistyksen illassa, jossa minua oli pyydetty pitämään pieni alkupuhe. Puhuin toisen korinttolaiskirjeen 5:14-18 sekä roomalaiskirjeen jakeiden 15:5 ja 6 pohjalta.
Runsas viikko sitten laatikoita purkaessani (muutin kuukausi sitten) osui käsiini vanha Raamattu yli 15 vuoden takaa. Olen nuorena uskovana tätä Raamattua käyttänyt. Sen alku- ja loppuosassa on merkintöjä asioista joita tuolloin katsoin tärkeiksi. Nyt minua puhutteli erityisesti asia, minkä olin kirjoittanut Raamatun alkuun:
"Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että..."
Siinä jae 5 ja kaksi pientä sanaa jakeen 6 alusta.
Perään olin kirjoittanut huomion:
Ei siis OMAN MIELEN mukaan.
Ja kysymyksen:
Mikä estää meitä olemasta yksimielisiä Kristuksen mielen mukaan?
Tämä pieni vanha merkintä puhutteli itseäni. Puheenvuorossani kirkossa kerroin myös kuvasta jonka uskon Jumalan antaneen mieleeni joitain vuosia sitten. Kyseessä ei ole varsinaisesti ilmestys eikä mielestäni näkykään, vaan yksinkertaisesti mieleeni piirtynyt kuva.
Tässä kuvassa oli aikuisia tai ainakin aikuisen kokoisia uskovia lattialla konttaamassa ja rakentamassa palikoilla, mutta kaikilla heillä oli yllään pikkulapsen potkupuvut. Palikoilla rakennellessaan he kitisivät: miksi on näin kuivaa, miksi Jumala ei ravitse minua, miksi kaikki on niin hankalaa jne.
Kuitenkin heidän ympärillään oli notkuvat ruokapöydät. Pöydillä oli kasoittain valtavia herkkuja ja ravitsevia ruokia juuri heitä varten. He eivät kuitenkaan havainneet heille katettuja pöytiä, koska heidän katseensa oli kiinnittynyt käsissä oleviin palikoihin.
Kuvaa katsellessani käsitin että monetkin meistä ovat jo uskossaan aikuisia saamansa opetuksen ja tietomäärän perusteella. Kuitenkaan emme käyttäydy kuten aikuiset. Moni asia on jäänyt vain pään tiedoksi avautumatta käytännön elämäksi arjen tasolla. Emme tunne sanan sisällisiä rikkauksia koska emme ole todella käyttäneet aikaa juurtuaksemme Kristukseen. Siksi olemme edelleen (valitettavan usein) hengellisesti pikkulapsen tasolla tai ainakin käyttäydymme niin, vaikka meidän pitäisi saamamme opetuksen ja tiedon perusteella jo olla aikuisia ja elää hengellisesti.
Mitä sitten ovat notkuvat ruokapöydät aarteineen?
Käsitin että ne kuvaavat Jumalan sanaa sekä sitä sisällistä elämää jonka Jeesus vaikuttaa yhteyden kautta henkilökohtaisessa Jumalasuhteessa ja avoimuudessa Pyhälle Hengelle.
Tie sisäisesti ravittuun elämään on Raamatun kunnioittaminen Jumalan sanana, niin että tahdomme lapsenmielisesti omaksua Jumalan lupaukset omalle kohdalle, ja nöyrästi rukoillen anoa että Henki tekisi sanan sisällön meille eläväksi arkipäivän kristillisyyteen.
Kaikki aikuisuus kristillisessä elämässä perustuu lapsenmielisyyteen. Mitä syvemmin käsitämme mitä on olla Jumalan lapsi, sitä enemmän tulemme aikuisiksi.
Hengellisesti aikuisella uskovalla on aina lapsenmielinen avoimuus ja innostuneisuus, jonka tähden hän saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa jopa lapselliselta, mutta hänen innostuneisuutensa ei ole tunneperäistä vaan perustuu hengen todellisuuden tuntemiseen. Siksi hän kykenee seisomaan Sanan varassa ja erottelemaan asioita raittiisti.
Sellaiseen aikuisuuteen Herra tahtoo meitä omiaan kasvattaa.
Ulos potkupuvuista ja näpertelystä...
- - -
On mukavaa rakennella samoista palikoista toisen uskovan kanssa joka on kaikessa täsmälleen samaa mieltä kuin minä. Tai joka muuten on minusta inhimillisesti oikein symppis ja mukava veli tai sisko, vaikka joistain asioista ajattelisikin vähän eri tavalla. Silloin on kiva rakentaa yhdessä.
Mutta tämä on vasta rakentamista oman mielen mukaan.
Jumala kutsuu meitä rakentamaan Kristuksen mielenlaadun mukaisessa yhteydessä. Myös silloin kun emme ole kaikessa aivan yhtä mieltä.
Jos olen kiintynyt Kristukseen silloin toki tunnistan myös toisen Jumalan lapsen veljeksi ja siskoksi, jossa sama Kristus on, vaikka mielipiteiltämme tai luonteeltamme olisimme uskovina erilaiset?
Rakentava yhteys EI TARKOITA sen hylkäämistä mitä itse pitää oikeana. Esimerkiksi, en pidä luterilaisen kirkon kastekäsitystä oikeana ja ajattelen kasteesta toisin, mutta näkemykseni ei estä minua toimimasta luterilaisten kristittyjen kanssa. Olemme kuitenkin yhtä Herrassa. En hylkää omaa näkemystäni mutta en myöskään anna näkemykseni tulla yhteyden esteeksi.
Francis Schaeffer kirjoittaa eräässä kirjassaan että kristittyjen keskinäiset eroavaisuudet ja mielipide-erot ovat maailmalle SUUREMPI TODISTUS keskinäisestä rakkaudesta. Kuinka?
Jos maailma näkee että olemme eri mieltä rakkauden ilmapiirissä. Että kykenemme siunaamaan toisiamme avoimin sydämin. Että kykenemme rakastamaan toisiamme ja kunnioittamaan toisiamme ja tekemään yhteistyötä silloinkin kun ajattelemme eri tavoin.
Se on rakentamista Kristuksen Jeesuksen mielen mukaisessa yksimielisyydessä.
- - -
Vanhan elämän keskipiste oli oma minä.
Nyt saamme uskovina elää uutta elämää, jonka keskipiste on Kristus.
Uudessa elämässä meidät on asetettu taivaallisiin Kristuksessa.
Meidän ei tarvitse nousta taivaaseen saadaksemme tämän aseman, koska se on jo taivaasta laskettu alas, sydänten tasolle, maailman keskelle missä elämme.
Tämä on asemamme Kristuksessa. Saamme elää todeksi Hänen täydellistä voittoaan. Uskovina emme siis ole sen varassa mihin kykenemme vaan mihin Jumala kykenee elämässämme jos Hänelle antaudumme.
Elämäni ei ole kiinni minun mahdollisuuksistani vaan Pyhän Hengen mahdollisuuksista. Ihmisenä kyse on kuitenkin asenteestani ja päätöksistäni, elänkö edelleen sen mukaan mihin itse kykenen pyytäen Jumalalta vain apua ja johdatusta ja voimaa, vai uskallanko todella astua Hänen avaamiinsa mahdollisuuksiin uskon kautta, jolloin voin elää uudessa elämäntodellisuudessa, joka on täynnä Jumalan apua ja johdatusta ja Hänen voimaansa?
Tämä on ratkaisevaa.
Suostunko kuolemaan vanhalle elämälle jonka keskipiste on oma minä mieltymyksineen ja haluineen, ja luovutan itseni ja oikeudet elämääni ehdoitta Kristukselle, jossa on uusi elämä Hänen varassaan?
Jeesus lupaa olevansa viinipuu jonka oksia olemme.
Uskovaisuus ei ole siinä että minä yritän parhaani mukaan elää kelvollista elämää ja toteuttaa kristillisiä hyveitä.
Se ei onnistu. Siksi minullekin on avattu paljon parempi tie. Kiitos Herralle. Kun olen avoin Hänelle saan ottaa vastaan uuden elämän todellisuutta Häneltä ja niin elää kristittynä, ei omin ponnistuksin vaan avoimessa kuuliaisuudessa, konkreettisesti Jumalaan yhdistettynä kuten oksa on yhdistetty runkoon ja osallinen puun omasta elämästä.
Uskonelämä ei ole minun varassani vaan Hänen varassaan, joka minua kannattaa.
Riippuvaisena vain ja ainoastaan Kristuksesta voin inhimillisten vaikeuksien ja murheidenkin keskellä kokea että minua ravitaan taivaasta.
"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa..."
Ef.1:3.
- - -
Henkilökohtaisesti pidän kyseisestä virrestä.
Virttä on totuttu laulamaan hautajaisissa mutta ei ole alunperin hautajaisvirsi.
Erään kerran kun vastuullani oli kokouksen johto eli juonto ja alkupuheenvuoro, vapaaseurakunnassa, sydämelleni tuli edellisenä päivänä että tämä laulu pitää ottaa yhteislauluna kyseisessä tilaisuudessa. Vähän siinä sitten kyllä ajattelin että lieneekö sopivaa tällaista hautajaisvirreksi miellettyä laulua ottaa normaaliin kokoukseen, mutta kun koin sillä tavalla niin otin laulun mukaan, seurakuntana veisasimme kyseisen kauniin virren.
Tilaisuuden jälkeen eräs nuori vapaakirkollinen nainen tuli juttusille kyynelsilmin. Hän asuu toisella paikkakunnalla mutta oli äitinsä hautajaisten vuoksi kaupungissa ollessaan tullut kokoukseen. Hän kertoi että tämä oli hänen äitinsä ja myöskin hänen lempivirsi. Niinpä hänestä tuntui kovin hyvältä kuulla virsi seurakunnassamme, joka oli myös hänen kotiseurakuntansa ennen kuin hän avioliiton myötä oli muualle siirtynyt.
Luulen että kyseinen virsi kelpaa Herralle. Joten miksi siis ei kelpaisi meille Herran omille?
Mieltymys ylistyslauluihin saattaa olla sielullista. Joku ylistyslaulujen arvostelija kenties sanoo että näitä uuden tyyppisiä ylistyslauluja, joita alettiin tehdä 1980-luvulla ja jotka huipentuvat nykyisissä ylistystyyleissä, harrastavat vain sielulliset pintaliitoon mieltyneet uskovat, jotka lennokkaita kertosäkeitä toistamalla pyrkivät luomaan intensiivistä ilmapiiriä, kuvitellen yhteisöllistä innostusta ja sen pauhua Pyhän Hengen läsnäoloksi.
Siinä kritiikkiä kerrakseen?
Samoin:
Vanhoja mollivoittoisia virsiä harrastavat vain uskonnolliset, omiin mielikuviinsa juuttuneet henkilöt, jotka eivät koskaan ole uskaltaneet ottaa vastaan Jumalan lupauksia voimasta, voitosta ja yltäkylläisestä elämästä, ja jotka erheellisesti kuvittelevat että sairaudet ja vastoinkäymiset ovat Jumalan antamaa koulua heidän kasvattamisekseen ja nöyränä pitämisekseen, ja siksi hyväksyvät elämässään vihollisen teot eivätkä kykene Jumalan antamalla varustuksella niitä vastustamaan ja voittamaan.
Kummassakin kritiikissä on mielestäni oikeaa ja väärää.
Ihminen on henki, sielu ja ruumis. Tunteet kuuluvat elämään. Ylistyslauluja ja virsiä voidaan yhtä hyvin laulaa sielullisesti. Toisen sielu on toisella tavalla virittynyt kuin toisen ja meidän on helpompi ottaa vastaan myös Jumalan sana erilaisessa ilmapiirissä ja erilaisin tehokeinoin höystettynä. Joku esimerkiksi pitää kaikkea vähänkin voimakkaampaa äänenkäyttöä sielullisena suggerointina, ja syy on hänen oman sielunsa rakenteessa, kokemuksissa, ehkä tunne-elämän vammoissa, jonka tähden hänellä on taipumusta helpommin ottaa vastaan toisenlainen "suggerointi": hiljaisella, eleettömällä äänellä lausutut asiapitoiset saarnat, joiden tyyli vetoaa hänen tunne-elämäänsä. Samoin pitää toinen sellaista puhetyyliä ja sellaisesta pitäviä alemmuudentuntoisina hissuttelijoina. Kumpikin menee metsään arvostellessaan toista omien mieltymystensä mukaan, vaikka arvostelussa joiltain osin olisi perääkin. Kukin meistä saa pitää omat mieltymyksensä ja Herra ottaa asian huomioon, koska Hän hoitaa myös sieluamme ja kohtaa jokaisen ihmisen yksilönä. Kiitos Herralle. Sielullisuuteen mennään vasta silloin kun omat mieltymykset nostetaan idoleiksi ohi Jumalan ja tunnekokemuksiin (olkoot sitten körttiläisiä tai menestysteologisia viboja) keskitytään enemmän kuin Kristukseen itseensä.
Jeesukseen keskittyminen ja Kristuskeskeinen teologia, armon pohjalta, johtaa tasapainoiseen ja raittiiseen kristillisyyteen. Silloin voimme arvostaa toisiamme erilaisina, yksilöllisinä uskovina. Se on myös kasvun paikka.
Saamme kasvaa näkemään ja kokemaan Jumalan toimintaa myös siellä mikä ei omaa sieluamme niin kovasti miellytä. Emme tunne enää lihan vaan hengen mukaan.
Näin opimme erottamaan sielun ja hengen toisistaan.
Emme voi erottaa sielullisen ja hengellisen kristillisyyden eroa srk:ssa jos emme ensin opi erottamaan sitä itsessämme niin että kasvamme Kristuskeskeiseen armollisuuteen ja toistemme hyväksymiseen.
- - -
"Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että te yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistäisitte Jumalaa ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää."
Room.15:5,6.
Uskon, että Jumala mielellään suo meille yksimielisyyden Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan. Jos meillä ei sitä ole kyse ei ole Jumalan haluttomuudesta antaa, vaan kyvyttömyydestämme ottaa vastaan.
Mitä kautta Jumala suo meille hengellisesti raitista, oikeaa yksimielisyyttä?
Luulen että keskeistä on ainakin Jumalan sanan kunnioittaminen ja nöyrä asenne Hänen sanojensa edessä. Erittäin tärkeä on myöskin henkilökohtainen halumme olla suhteessa Jeesuksen kanssa.
Se on aivan olennaista. Henkilökohtainen suhde ja sen vaaliminen.
Haluammeko että Jumalan kunnia tulee näkyviin elämämme kautta?
Silloin on parasta opetella elämään ylistyselämää. Mutta on turha luulla että elämämme on ylistykseksi Jumalalle, jos vain kokouksen innoittuneessa ilmapiirissä heiluttelemme käsiämme ja hypimme innostuksesta, mutta kokouksesta lähdemme jatkamaan esiaviollista suhdetta avoliitossa tms.
Helvettiin voi yhtä hyvin mennä suu leveässä hymyssä ja Jeesuksen nimi huulilla keskeltä ylistyksen pauhua.
Jumala katsoo sydämeen. Olemmeko ristin tien kulkijoita vai emme?
Tiedän useita tunne-elämältään hillittyjä ja ehkä sielullisesti liiankin varauksellisia uskovia, joiden on vaikea antautua vapautuneesti ylistämään Herraa ja ottamaan vastaan Hengen tekoja, mutta jotka kuitenkin ovat omalla paikallaan hiljaa ja syvällisesti kasvaneet kiinni Kristukseen, niin että voivat elämän yllättävien vastoinkäymisten keskelläkin säilyttää tasapainonsa ja luottamuksensa Jumalaan ja sisimmässään kiittää.
Heidän ilonsa ei ole inhimillisen elämän kokemuksissa ja tunteissa vaan autuudessa että saa olla Herraa lähellä sellaisena kuin on.
Eikö se ole ihanaa ylistystä?
Jumala tuntee sydämemme. Opetellaan siis arvostamaan toisiamme ja näkemään Jumalan tekojen runsaus. Ja pyydetään Herralta murtumisen armoa, että voisimme rukoilla niiden puolesta jotka ovat ristin tieltä langenneet pois.
Jos päivittäin alamme vaelluksemme harjoittamalla rukouselämässämme myös hiljentymistä Jumalan edessä ja Hänen kuuntelemistaan, syventyen sisäisessä riippuvaisuudessa ja Herran tekojen odottamisessa, sekä olemme valmiit tekemään parannusta ei ainoastaan ulkonaisissa teoissa vaan asenteidemme suhteen, niin että emme ainoastaan tutki Sanaa vaan Sana saa tutkia ja valaista meitä.
Silloin löydämme kaikkea taivaallista hyvää mitä Herra mielellään meille suo tällä tiellä, jonka Hän on eteemme valmistanut että näin kulkisimme ja kasvaisimme Kristuksen tuntemisen kautta.
Körttiteologiassa on paljon oikeaa ja hyvää. Totta on että olemme täysin avuttomia ja köyhiä. Itsessämme. Mutta silti rikkaita Kristuksessa. Menestysteologiassa on paljon oikeaa ja hyvää. Totta on että olemme rikkaita. Kristuksessa. Mutta silti alati riippuvaisia ja tarvitsevia.
Jos Kristuskeskeisyyden teologia puuttuu kaikki teologiamme hyvine ja sinänsä oikeine löytöineenkin ovat riittämättömiä. Ilman oikeaa nöyryyttä kumpikin, niin körttiläisyys kuin menestysteologia, johtaa sielullisuuteen ja vie harhaan.
KRISTUSKESKEISINÄ körttiläisinä ja menestysteologeina pysymme oikealla tiellä emmekä mene äärimmäisyyksiin, koska ainoa "äärimmäisyys" mihin tahdomme mennä on palvoa Jumalaa yli kaiken ja omistautua Kristukselle niin täysin, kuin se vain mahdollista on. Siinä siunatussa fanaattisuudessa - rakkaudessa todellista Jumalaa kohtaan - löydämme keskinäisen rakkauden Jumalan seurakunnassa:
"Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi."
Room.15:7.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luin tuon tekstisi, hyvä kirjoitus muuten, paitsi että on niin pitkä että kun pääsen loppuun niin olen jo unohtanut mitä alussa luki!
Jollakin vanhalla kasetilla Niilo Yli-Vainio viittasi kyseisen virren sanoihin ja heti perään vakuutti, että ei hän pilkkaamismielessä niihin viittaa, sillä ne virrensanat olivat tuskassa syntyneet. Mutta Yli-Vainio puhui sellaisesta kristillisyydestä joka on ikään kuin "hupun alla kulkevaa kristillisyyttä". Elämää murheenlaaksossa kohti kuolemaa...
Joskus kuulee sanottavan että kun annat elämäsi Jeesukselle, niin koko elämäsi järjestyy - ihan kuin ongelmat poistuisivat! Yleensähän ongelmat vasta alkavatkin kun uskoon tulee.
Itse ajattelen että uskovia voi vainota Jeesuksen tähden mutta myös uskova itse voi vetää päälleen vainoamista omalla ajattelemattomalla käytöksellään. Jos tuo liikaa esille uskoaan ärsyttävällä tavalla "sopimattomissa paikoissa" häiriköiden ja "punaista vaatetta heiluttaen" niin vastustusta voi vain odottaa.
Kun olin nuori uskova, niin vanhoilta uskovilta kuuli toisinaan sellaista ohjetta, että "täytyy näyttää värinsä" työpaikalla ym. missä ikinä liikkuukin. Ymmärrän kyllä että jonkun eläkeläisen tai saarnamiehen pöntöstään on helppo tällaista ladella ja vaatia toisilta. On sellaisia työpaikkoja, joissa ei uskovaa suvaita vaikka tämä ei uskostaan mitään sanoisikaan, saatikka sitten että alkaisi uskostaan todistamaan. Kun on nämä työpaikkakiusaamiset olemassa, elämästä on helppo tehdä helvetillistä.
Huomaan että rönsyilin ohi aloitusaiheen, mutta keskustelussa kai rönsyilytkin ovat sallittuja?