Perustuslakimme rakentuu valtiovallan kolmijaolle. Ensinnäkin on lakia
säätävä valta eli eduskunta, toiseksi on toimeenpanovalta eli hallinto
(kuten tasavallan presidentti ja valtioneuvosto) ja kolmanneksi on
tuomiovalta eli tuomioistuimet. Näiden kaikkien pitäisi olla riippumattomia
toisistaan.
Tuomioistuimet ratkaisevat asiat itsenäisesti ottamatta vastaan neuvoja
ulkopuolisilta ? edes poliittiselta johdolta. Miten nämä opetukset ovat
toimineet käytännössä, kun kansalainen on joutunut riitaan etenkin jonkin
pankin kanssa?
Oikeustieteen tohtorit ja professorit Aulis Aarnio (Al 31.7. 2001) ja Jyrki
Virolainen (Al 27.10. 2002) ovat paheksuneet oikeusministeri Johannes
Koskisen tapaa ja innokkuutta puuttua tuomioistuinten toimintaan ja
tuomioihin.
Molemmat kirjoittajat pitivät oikeusministeri Koskisen halua ohjailla
tuomioistuinten toimintaa sopimattomana ja oikeusvaltioon kuulumattomana.
Onko oikeusministeri Koskinen jokin yksittäistapaus halutessaan ohjailla
tuomioistuinten toimintaa? Vai onko taustalla mahdollisesti jokin korkean
tason käyttäytymismalli, jolla on saavutettu poliittisen ohjailijan
haluamia tavoitteita? Ilmeisesti on.
Maassamme on meneillään useita tutkimuksia ja selvityksiä ylivelkaisten
kohtelusta laman aikana ja sen jälkeen. Etenkin pankkiasiakkaan
oikeusturvan olemattomuudesta on paljastunut suorastaan käsittämättömiä
tapauksia.
Presidentti Mauno Koivisto järjesti presidentinlinnassa vuonna 1992 useita
oikeuspoliittisia seminaareja, joiden ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa
tuomioistuinlaitoksen päätöksiin siten, ettei pankki voinut hävitä
oikeusjuttua asiakastaan vastaan. Otan tässä malliksi tilaisuuden, joka
pidettiin 6.5.1992.
Tilaisuuteen oli kutsuttu runsaat 30 tuomaria ja oikeustieteen professoria.
Mukana oli myös neljä korkeimman oikeuden jäsentä, joista KKO:n presidentti
Olavi Heinonen oli tilaisuuden puheenjohtaja.
Tilaisuudesta jäi ainakin osalle osanottajista mielikuva, että
tarkoituksena oli mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa
korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa
asiassa. Nimittäin korkein oikeus oli jo ratkaissut erään korkoriidan
3.4.1992 asiakkaiden eduksi ja pankin tappioksi.
Tilaisuudessa Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla
oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa. Huomattava osa läsnä olleista
myötäili Koivistoa. Tilaisuus vahvisti Koiviston asemaa suhteessa
juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa myötäiltiin
enemmän pelosta kuin uskosta hänen argumenttiensa oikeudelliseen
pätevyyteen.
Mielenkiintoiseksi asian tekee vielä se, että tasavallan presidentti Tarja
Halonen on tehnyt 30.7.2002 seuraavanlaisen kansliapäätöksen:
?Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään presidentintoimen
hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi, että
asiamies, tutkija Kalevi Kannuksen pyyntöön saada jäljennökset presidentti
Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen
keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta. Tästä
päätöksestä ei saa hakea muutosta valittamalla.?
Esitän hypoteesin: Presidentinlinnassa pidettyjen oikeuspoliittisten
seminaarien jälkeen riita- ja rikosjuttuja ei ole kertaakaan tuomittu
pankin tappioksi vaan asiakas on aina hävinnyt jutun, vaikka
?tuomioharkinta? olisi antanut mahdollisuuden tai jopa vaatinutkin
toisenlaisen tuomion antamiseen.
Näyttää myös siltä, että ?likainen työ? on tehty käräjäoikeuksissa ja
hovioikeuksissa siten, ettei KKO ole antanut ilmeisesti kertaakaan
valituslupaa, jolloin hovioikeuden päätös on jäänyt pysyväksi. Näin KKO on
säästänyt itseään vaivalta keksiä päätöksille pitäviä perusteluja.
Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien päätösten perustelut ovat voineet olla
jopa näytön vääristelyä pankin eduksi. Päätösten perusteluihin on voinut
ilmestyä pankkia puoltavia näkökohtia ilman, että pankin juristit olisivat
niitä esittäneet.
On tapauksia, joissa pankkijutut joutuvat tuomioistuinten päätettäväksi
puutteellisilla oikeudenkäyntiaineistoilla, koska pankkitarkastus ja
poliisi eivät ole vaivautuneet pankkiepäselvyyksiä asianmukaisesti
selvittämään. Pankit eivät omaehtoisesti tosiasioita esitä.
Tuomioistuin ei yleensä suostu vaatimaan pankilta mitään selvitystä vaan
suorastaan kiirehtii antamaan tuomionsa epätäydellisen
oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Jos pankkiasiakas vaatii pankkia
jonkin asiakirjan esittämään, niin tuomioistuin yleensä hylkää tällaisen
vaatimuksen. Näinkö toimii todellinen oikeusvaltio?
Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien tuomarit ovat siten ilmeisen
yksisilmäisesti asettuneet jo etukäteen pankin puolelle. Juristien
keskuudessa on jo pitkään havaittu, ettei pankki voi riitajuttua
suomalaisessa oikeusistuimessa hävitä.
Muutama rohkea juristi on yrittänyt tehdä asialle jotain, mutta
toistaiseksi laihoin tuloksin. Vastassa on oikea korkean tason kivimuuri.
Miten kauan tällainen kansalaisten oikeustajua loukkaava käytäntö Suomen
tuomioistuimissa voi jatkua?
Pankit pelastettiin valtion tuella. Silloisilta päättäjiltä jäi
ymmärtämättä yksinkertainen tosiasia, etteivät pankit voineet pärjätä, jos
pankin asiakkaat eivät pärjänneet. Talouselämä on siten järjestetty, ettei
mikään talletuspankki voi tulla toimeen ilman laina-asiakkaita.
Ennen lamaa lainaa ottaneet asiakkaat suhtautuivat tulevaisuuteen
myönteisin odotuksin ? siksi he uskalsivat ottaa lainaa, jota pankit
suorastaan tyrkyttivät. Laman iskiessä pankit alkoivat suhtautua
laina-asiakkaisiinsa kuin ruttotautisiin, joista oli päästävä eroon keinoja
kaihtamatta.
Velkasyrjäytyneet ovat yhä suuri yhteiskunnallinen ongelma ? asia koskee
tavalla tai toisella lähes miljoonaa suomalaista.
Toivo F. Hyvärinen
VTM
Längelmäki
Seminaarit vaikuttivat. Kirjoittaja väittää, että presidentinlinnassa
vuonna 1992 pidettyjen oikeuspoliittisten seminaarien jälkeen riita- ja
rikosjuttuja ei ole kertaakaan tuomittu pankin tappioksi.
säätävä valta eli eduskunta, toiseksi on toimeenpanovalta eli hallinto
(kuten tasavallan presidentti ja valtioneuvosto) ja kolmanneksi on
tuomiovalta eli tuomioistuimet. Näiden kaikkien pitäisi olla riippumattomia
toisistaan.
Tuomioistuimet ratkaisevat asiat itsenäisesti ottamatta vastaan neuvoja
ulkopuolisilta ? edes poliittiselta johdolta. Miten nämä opetukset ovat
toimineet käytännössä, kun kansalainen on joutunut riitaan etenkin jonkin
pankin kanssa?
Oikeustieteen tohtorit ja professorit Aulis Aarnio (Al 31.7. 2001) ja Jyrki
Virolainen (Al 27.10. 2002) ovat paheksuneet oikeusministeri Johannes
Koskisen tapaa ja innokkuutta puuttua tuomioistuinten toimintaan ja
tuomioihin.
Molemmat kirjoittajat pitivät oikeusministeri Koskisen halua ohjailla
tuomioistuinten toimintaa sopimattomana ja oikeusvaltioon kuulumattomana.
Onko oikeusministeri Koskinen jokin yksittäistapaus halutessaan ohjailla
tuomioistuinten toimintaa? Vai onko taustalla mahdollisesti jokin korkean
tason käyttäytymismalli, jolla on saavutettu poliittisen ohjailijan
haluamia tavoitteita? Ilmeisesti on.
Maassamme on meneillään useita tutkimuksia ja selvityksiä ylivelkaisten
kohtelusta laman aikana ja sen jälkeen. Etenkin pankkiasiakkaan
oikeusturvan olemattomuudesta on paljastunut suorastaan käsittämättömiä
tapauksia.
Presidentti Mauno Koivisto järjesti presidentinlinnassa vuonna 1992 useita
oikeuspoliittisia seminaareja, joiden ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa
tuomioistuinlaitoksen päätöksiin siten, ettei pankki voinut hävitä
oikeusjuttua asiakastaan vastaan. Otan tässä malliksi tilaisuuden, joka
pidettiin 6.5.1992.
Tilaisuuteen oli kutsuttu runsaat 30 tuomaria ja oikeustieteen professoria.
Mukana oli myös neljä korkeimman oikeuden jäsentä, joista KKO:n presidentti
Olavi Heinonen oli tilaisuuden puheenjohtaja.
Tilaisuudesta jäi ainakin osalle osanottajista mielikuva, että
tarkoituksena oli mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa
korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa
asiassa. Nimittäin korkein oikeus oli jo ratkaissut erään korkoriidan
3.4.1992 asiakkaiden eduksi ja pankin tappioksi.
Tilaisuudessa Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla
oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa. Huomattava osa läsnä olleista
myötäili Koivistoa. Tilaisuus vahvisti Koiviston asemaa suhteessa
juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa myötäiltiin
enemmän pelosta kuin uskosta hänen argumenttiensa oikeudelliseen
pätevyyteen.
Mielenkiintoiseksi asian tekee vielä se, että tasavallan presidentti Tarja
Halonen on tehnyt 30.7.2002 seuraavanlaisen kansliapäätöksen:
?Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään presidentintoimen
hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi, että
asiamies, tutkija Kalevi Kannuksen pyyntöön saada jäljennökset presidentti
Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen
keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta. Tästä
päätöksestä ei saa hakea muutosta valittamalla.?
Esitän hypoteesin: Presidentinlinnassa pidettyjen oikeuspoliittisten
seminaarien jälkeen riita- ja rikosjuttuja ei ole kertaakaan tuomittu
pankin tappioksi vaan asiakas on aina hävinnyt jutun, vaikka
?tuomioharkinta? olisi antanut mahdollisuuden tai jopa vaatinutkin
toisenlaisen tuomion antamiseen.
Näyttää myös siltä, että ?likainen työ? on tehty käräjäoikeuksissa ja
hovioikeuksissa siten, ettei KKO ole antanut ilmeisesti kertaakaan
valituslupaa, jolloin hovioikeuden päätös on jäänyt pysyväksi. Näin KKO on
säästänyt itseään vaivalta keksiä päätöksille pitäviä perusteluja.
Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien päätösten perustelut ovat voineet olla
jopa näytön vääristelyä pankin eduksi. Päätösten perusteluihin on voinut
ilmestyä pankkia puoltavia näkökohtia ilman, että pankin juristit olisivat
niitä esittäneet.
On tapauksia, joissa pankkijutut joutuvat tuomioistuinten päätettäväksi
puutteellisilla oikeudenkäyntiaineistoilla, koska pankkitarkastus ja
poliisi eivät ole vaivautuneet pankkiepäselvyyksiä asianmukaisesti
selvittämään. Pankit eivät omaehtoisesti tosiasioita esitä.
Tuomioistuin ei yleensä suostu vaatimaan pankilta mitään selvitystä vaan
suorastaan kiirehtii antamaan tuomionsa epätäydellisen
oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Jos pankkiasiakas vaatii pankkia
jonkin asiakirjan esittämään, niin tuomioistuin yleensä hylkää tällaisen
vaatimuksen. Näinkö toimii todellinen oikeusvaltio?
Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien tuomarit ovat siten ilmeisen
yksisilmäisesti asettuneet jo etukäteen pankin puolelle. Juristien
keskuudessa on jo pitkään havaittu, ettei pankki voi riitajuttua
suomalaisessa oikeusistuimessa hävitä.
Muutama rohkea juristi on yrittänyt tehdä asialle jotain, mutta
toistaiseksi laihoin tuloksin. Vastassa on oikea korkean tason kivimuuri.
Miten kauan tällainen kansalaisten oikeustajua loukkaava käytäntö Suomen
tuomioistuimissa voi jatkua?
Pankit pelastettiin valtion tuella. Silloisilta päättäjiltä jäi
ymmärtämättä yksinkertainen tosiasia, etteivät pankit voineet pärjätä, jos
pankin asiakkaat eivät pärjänneet. Talouselämä on siten järjestetty, ettei
mikään talletuspankki voi tulla toimeen ilman laina-asiakkaita.
Ennen lamaa lainaa ottaneet asiakkaat suhtautuivat tulevaisuuteen
myönteisin odotuksin ? siksi he uskalsivat ottaa lainaa, jota pankit
suorastaan tyrkyttivät. Laman iskiessä pankit alkoivat suhtautua
laina-asiakkaisiinsa kuin ruttotautisiin, joista oli päästävä eroon keinoja
kaihtamatta.
Velkasyrjäytyneet ovat yhä suuri yhteiskunnallinen ongelma ? asia koskee
tavalla tai toisella lähes miljoonaa suomalaista.
Toivo F. Hyvärinen
VTM
Längelmäki
Seminaarit vaikuttivat. Kirjoittaja väittää, että presidentinlinnassa
vuonna 1992 pidettyjen oikeuspoliittisten seminaarien jälkeen riita- ja
rikosjuttuja ei ole kertaakaan tuomittu pankin tappioksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.