Olipa kerran, kauan sitten...näinhän kaikki klassiset tarinat alkavat.
Se mikä oli, se oli syntynyt omia aikojaan ja kehittynyt sisäisen tarpeen paineesta. Niin muodostui kaffen Kultainen Aikakausi. Kuten kaikilla korkea kulttuureilla, niin tälläkin ajalla oli omat vahvuutensa ja myös ne heikkoudet, jotka tulisivat odottamatta näkyviin.
Mutta palatkaamme alkuun.Tämä kaikki tapahtui kauan sitten, tai ehkäpä se oli eilen. Kukapa sen saattaisi varmuudella tietääkkään.
He olivat joukko uudisraivaajija.Heidän intonsa oli tulenpalava.He olivat tulleet kaukaa ja kiivenneet suuret vuoret.He olivat kuljettaneet vankkurinsa ja matkatavaransa hankalien kivisten polkujen ja pimeiden pelottavien metsiköiden läpi.
He leiriytyivät erämaassa kirkkaiden tähtien valossa ja sytyttivät nuotioiden loimun kertoessaan tarinoita toisilleen.
Eräänä päivänä he näkivät sen maan, mihin halusivat asettautua.He rakensivat kylän ja talonsa.He raivasivat peltonsa ja jakoivat sadon toinen toisiaan auttaen.
Heillä oli kirkko ja kapakka.Heidän kauppansa täyttyivät kaikesta tarvittavasta.Heillä oli kahvila ja sen kyljessä oma sanomalehti, latomoineen.Toisinaan he pitivät kunnon juhlia ja painivat mutapainia ja kävivät tukkanuottaa.
He järjästivät kisoja ja kädenvääntöä.Joku väliin möksähti, mutta palasi hetkenpäästä takaisin, kuin
poikanen pesänsä lämpöön.
Ehkä he eivät olleet aina viimeisenpäälle asiallisia, mutta huumorilla ja hervottomalla leikkimielisyydellään he selvisivät ,kuin ihmeen kaupalla, mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.
Mutta eräänä päivänä saapui muutos tähän kukoistustaan elävään aikakauteen. Se seisoskeli taustalla ensi alkuunsa, kuin muumisadussa oleva kylmyyttä huokuva mörkö. Se uhkui ilmapiirin täyteen pahanenteistä näkymätöntä jäistä hengitystä ja levisi kaikkialle, kuin hallayön hyinen viitta.Mistä se tuli, ja mikä oli antanut sille tuon kaikkea hallitsevan Suuren Mörön olemuksen? Kukaan ei oikeastaan siihen osannut vastata.Kuitenkin jokainen saattoi havaita sen, kuinka Mörkö itse oli eniten peloissaan.Mitä enemmän se pelkäsi, sen enemmän se keräsi mörkövoimaa.Se tallusteli mörön järeillä tassuillaan maata tömistellen ja tallaten kaiken elävän ja kukoistavan allensa.Se huuteli tuhmuuksia ja ärjyi yksinäisyydestä ja turhautumisestaan kaikille, jotka edes yrittivät sitä lähestyä. Se pelkäsi aivan kamalasti.
Mörköä yritettiin taltuttaa. Se pyrittiin hävittämään olemalla sitä huomaamatta. Mutta mitä enemmän sitä oltiin näkemättä, sen suurempaa mekkalaa se piti.
Lopulta jotkut uudisraivaajat saivat tarpeekseen.
He alkoivat taas hiljakseen koota kimpsujaan ja kampsujaan löytääkseen möröttömän maan.
Mutta sellaista maata ei ole.Ei sellaista kylää, ei kaupunkia.Mörkö tietää sen. Mörön ravintoa on pelko, katellisuus, suru ja haluttomuus toimia yhteisössä. Möröt vaanivat tilaisuutta päästäkseen
toteuttamaan niitä tarpeita, jotka tulevat ihmismielen piiloitetuista ja salatuista lokeroista. Möröt rakastavat pimeyttä ja riitaa.
Ne aloittavat välittömästi omat juhlansa, kun saavat pelon ja pahanmielen istutettua muihin.
Mörön voima ei katoa kääntämällä sille selkänsä ,vaan katsomalla sitä syvälle sen salaisempaan olemukseen.
Mörkö pienenee välittömästi, kun sitä rakkaudella ja hyväksyen katsoo. Lopulta se on ,niin pieni ja voimaton, ettei sitä voi edes nauramatta katsoa.
"tahtosin minä mörkömöykyn
jos vain kiinni saisin
pieneen koloon pistäisin
ja kotiin kuljettaisin...
pieneen koloon pistäisin
ja kotiin kuljettaisin ...
vaan ei se taida meidän äiti
mökömöykkyä ottaa
eikä se edes usko
että sellaiset on totta...
eikä se edes usko
että sellaiset on totta...
ajatelma: "sanat ovat ajatusten pukuja, eikä ajatus pitäisi esiintyä lumpuissa, ryysyissä tai likaisissa vaatteissa enempää ,kuin meidän itsemmekään"
-ulkona paistaa aurinko. Loistakoon se myös sydämistämme sisäisenä aurinkona.Möröt eivät voi tanssia valossa-----
Kirjoittamisiin: SikurLiina
Se mikä oli, se oli syntynyt omia aikojaan ja kehittynyt sisäisen tarpeen paineesta. Niin muodostui kaffen Kultainen Aikakausi. Kuten kaikilla korkea kulttuureilla, niin tälläkin ajalla oli omat vahvuutensa ja myös ne heikkoudet, jotka tulisivat odottamatta näkyviin.
Mutta palatkaamme alkuun.Tämä kaikki tapahtui kauan sitten, tai ehkäpä se oli eilen. Kukapa sen saattaisi varmuudella tietääkkään.
He olivat joukko uudisraivaajija.Heidän intonsa oli tulenpalava.He olivat tulleet kaukaa ja kiivenneet suuret vuoret.He olivat kuljettaneet vankkurinsa ja matkatavaransa hankalien kivisten polkujen ja pimeiden pelottavien metsiköiden läpi.
He leiriytyivät erämaassa kirkkaiden tähtien valossa ja sytyttivät nuotioiden loimun kertoessaan tarinoita toisilleen.
Eräänä päivänä he näkivät sen maan, mihin halusivat asettautua.He rakensivat kylän ja talonsa.He raivasivat peltonsa ja jakoivat sadon toinen toisiaan auttaen.
Heillä oli kirkko ja kapakka.Heidän kauppansa täyttyivät kaikesta tarvittavasta.Heillä oli kahvila ja sen kyljessä oma sanomalehti, latomoineen.Toisinaan he pitivät kunnon juhlia ja painivat mutapainia ja kävivät tukkanuottaa.
He järjästivät kisoja ja kädenvääntöä.Joku väliin möksähti, mutta palasi hetkenpäästä takaisin, kuin
poikanen pesänsä lämpöön.
Ehkä he eivät olleet aina viimeisenpäälle asiallisia, mutta huumorilla ja hervottomalla leikkimielisyydellään he selvisivät ,kuin ihmeen kaupalla, mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.
Mutta eräänä päivänä saapui muutos tähän kukoistustaan elävään aikakauteen. Se seisoskeli taustalla ensi alkuunsa, kuin muumisadussa oleva kylmyyttä huokuva mörkö. Se uhkui ilmapiirin täyteen pahanenteistä näkymätöntä jäistä hengitystä ja levisi kaikkialle, kuin hallayön hyinen viitta.Mistä se tuli, ja mikä oli antanut sille tuon kaikkea hallitsevan Suuren Mörön olemuksen? Kukaan ei oikeastaan siihen osannut vastata.Kuitenkin jokainen saattoi havaita sen, kuinka Mörkö itse oli eniten peloissaan.Mitä enemmän se pelkäsi, sen enemmän se keräsi mörkövoimaa.Se tallusteli mörön järeillä tassuillaan maata tömistellen ja tallaten kaiken elävän ja kukoistavan allensa.Se huuteli tuhmuuksia ja ärjyi yksinäisyydestä ja turhautumisestaan kaikille, jotka edes yrittivät sitä lähestyä. Se pelkäsi aivan kamalasti.
Mörköä yritettiin taltuttaa. Se pyrittiin hävittämään olemalla sitä huomaamatta. Mutta mitä enemmän sitä oltiin näkemättä, sen suurempaa mekkalaa se piti.
Lopulta jotkut uudisraivaajat saivat tarpeekseen.
He alkoivat taas hiljakseen koota kimpsujaan ja kampsujaan löytääkseen möröttömän maan.
Mutta sellaista maata ei ole.Ei sellaista kylää, ei kaupunkia.Mörkö tietää sen. Mörön ravintoa on pelko, katellisuus, suru ja haluttomuus toimia yhteisössä. Möröt vaanivat tilaisuutta päästäkseen
toteuttamaan niitä tarpeita, jotka tulevat ihmismielen piiloitetuista ja salatuista lokeroista. Möröt rakastavat pimeyttä ja riitaa.
Ne aloittavat välittömästi omat juhlansa, kun saavat pelon ja pahanmielen istutettua muihin.
Mörön voima ei katoa kääntämällä sille selkänsä ,vaan katsomalla sitä syvälle sen salaisempaan olemukseen.
Mörkö pienenee välittömästi, kun sitä rakkaudella ja hyväksyen katsoo. Lopulta se on ,niin pieni ja voimaton, ettei sitä voi edes nauramatta katsoa.
"tahtosin minä mörkömöykyn
jos vain kiinni saisin
pieneen koloon pistäisin
ja kotiin kuljettaisin...
pieneen koloon pistäisin
ja kotiin kuljettaisin ...
vaan ei se taida meidän äiti
mökömöykkyä ottaa
eikä se edes usko
että sellaiset on totta...
eikä se edes usko
että sellaiset on totta...
ajatelma: "sanat ovat ajatusten pukuja, eikä ajatus pitäisi esiintyä lumpuissa, ryysyissä tai likaisissa vaatteissa enempää ,kuin meidän itsemmekään"
-ulkona paistaa aurinko. Loistakoon se myös sydämistämme sisäisenä aurinkona.Möröt eivät voi tanssia valossa-----
Kirjoittamisiin: SikurLiina
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen ollut Mörön puolella aina, vaikka ruohokin paleltui sen alla. Mutta ei se ollut pohjimmiltaan paha. Kiitos tarinastasi :)
..oma "näkymätön" tehtävänsä. Muumitarinassa se oli muutettu juuri tuollaiseksi ulkopuoliseksi voimaksi, jonkalaisena me itsekkin sen ensin koemme.
Möröjä vastaan voi taistella vain kuten paholaista vastaan yleensä. Olemalla huomioimatta. Sillä lailla ikäänkuin emme anna olemassaolon oikeutusta mörölle.
..sen jonkin pahan olla vain näkemättä. Tosiasiassa kaikki omakin sisäinen pahaolo poistuu tiedostamisen kautta. Mörkömme eivät voi kasvaa koossaan, ellemme niitä itse avita. Mitä selkeämmin mörkö nähdään, sen varmemmin se menettää otteensakkin.
Niinpä oli tuttu juttu. Täällä ollaan taas.
Mörkönä en olekkaan aiemmin ollut, mutta meneehän tuokin. Tottakai.
Koirien ripulit. Niin. Mistäpäs minä arvasin, että se niin tartuvaa on. Tuo ruokamyrkytykseni. Ja mikähän se laittoi minut silittämään sitäkin hauvelia. Anteeksi!
Erehdyinkö taas poistelemaan viestejä? Sooooriiiii. Tämä tietotekniikka on mulle ollut vähän hankalaa. Eipä aina osu klikkaus kohdilleen. Olen pahoillani.
Kai tämä osoite ("kaffee") on oikea? Tännehän se tilaus oli? Reppuni pistän tohon nurkkaan parkkiin. Sinne voi kyselyjä laitella. Siis missä minä milloinkin olen sattunut poikkeilemaan. Jos vaikka syyllinen epäonneesi löytyisi allekirjoittaneesta. Ja löytyyhän se. Miksipä ei löytyisi.
..tuo homma.Meinaan, että tuskin työttömyys ovelle kolkuttaa:-D
Plutoniinia on...ammuksia on....eikun tankki käyntiin...Suap möröt littuhoitoo, kun mä ylitse jyräytän.
..eikös se littu ollutkin nyt muodikasta----mikäli oikein muistan sun ikivanhan" aloituksesi...siis joskus muinoin...olisko ollut kivikautista aikaa...hmm....
Mietinkin mites ne littumöröt pysyvät pystyssä?
--pitäskös niitä heiluttaa ,kuin lippuja ---jos pelotella aikoisi?
..että taisi olla tuo möröillä peloittoilu osalla lähinnä oman kipuilun örinää.
Kesä keinuttaa jo aaltoja ja kukkii tuoksuvana puissa ja maassa. Tuuli tuivertaa hiuksia ja vaatteet vähenee kehon keventyä.
Sitä yrittettiin epätoivoissaan pidellä kaffeen ovenkahvasta kiinni, vaikka läppäovet on iät ajat olleet selkosellaan tulla ja mennä mielensä mukaan.
Milloin kukakin on päättänyt käydä kertaheitolla lyntäämässä tämä kirjoittavan valioporukan sanattomaksi. Hetken on veri kohissut ohimoissa ja aatteen lippuja on heiluteltu, kuin viimeisessä taistossa. Mutta ei sanan sakea mahti juuristaan irtoa, eikä sisäinen sielujen palo vedellä sammu.
Luovuus ei kuole kaskeamallakaan.
Elämä on. Sanat, jotka ovat syntyneet, ne jatkavat olemassaoloaan ajatusten ja tunteiden kaaoksessa rakentaen tietoisuuden siltoja heimosta toisiin.
Ne avaavat polut ja tiet läpi kivisten erämaiden ja nousevat siiville tavoittaen toiset manteereet.
Ne seilaavat kuohuvat valtameret ja rantautuvat
outoihin olosuhteisiin.
Sanat koskettavat, ne kietoivat meidät yhteen yhdeksi lajiksi. Ne levittävät sylinsä lohduttaa ja painavat poltin merkkinsä läpi verinahkamme.
Ne vetävät verhot pyhimpien edestä ja paljastavat todellisen olemuksensa.
Sanoilla on suunnaton mahti.Ne voivat haavoittaa ja tehdä sydämeen arven.
Ne voivat myös raivata yhteyden toisiemme sydämiin ja kuiskia enkelten kieltä.
Kiitos siitä.
Tuo yleissyyllisyys on yksi niitä "reppuja", joita joku aina valitettavasti ottaa lisätaakakseen.
Se on vähäsen, kuin kollektiivinen syntisäkki". Siitä säkistä osan otamme olkapäillemme jo varhaislapsuudessa ja isommat on hyviä pikkuisten reppujen täytössä.
Kolektiivisessa syyllisyydessä on siemen kylvetty koko ihmiskunnan solumuistiin.
Tietyssä mielessä, se toimii omantunnon nalkuttavana äänenä ja kopistelee kyhmysauvallaan meissä olevia kantohihnojen painaumia.
Syyllisyys on ikävä kaveri ja ystäväksi kelvoton.
Sen kanssa ei parane sänkyä jakaa, eikä yhteisellä aterialla vatsakataria hankkia.
Kuitenkin se jotenkin saa meidät tunnistamaan lajitoveriemme samankaltaisuuden. Sen kuiskaukset muistuttavat yhteisestä historiastamme ja opastavat kohden valoisampia polkuja.
Jos olemme olleet yhdessä syyllisiä", niin tiedämme myös ollemmee yhdessä erehtyviä. Voimme myös yhdessä reppumme turhasta painosta keventääkin.
--*hymyilee matkatoverilleen ja tarjoa suun makeaksi mansikoista*