Halusin kirjoituksellani "identiteettikriisi" vain tuoda esiin, kuinka tärkeää on ortodoksisen kirkkomme kannalta, ettei se anna minkään blokkin omia itseään. Ilokseni voin todeta että Jumala on siunannut ainakin minun seurakuntaani viisailla paimenilla ja muutenkin mukavalla henkilökunnalla. Kirkkoherramme on myös osoittanut loistavaa ihmistuntemusta antaessaan perheellemme vinkkejä kummia etsiessä. Hän on suuri ihminen ja minulle hyvin rakas, niin kuin myös seurakuntamme muu henkilökunta ja kummimme. Olen toki huomannut, tosin lähinnä TV lähetyksissä, että joillakuilla seurakuntamme jäsenistä on hinku tuoda esiin karjalaista identiteettiään, ja että se on heille tärkeä, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta asian laajuus suorastaan ongelmana selvisi minulle vasta näiden sivujen kautta. Toivon oman seurakuntani henkilökunnalle monia armorikkaita vuosia, sillä oman seurakuntamme mukava tunnelma lienee paljolti Jumalan heille suoman suuren viisauden ansiota. Minusta meidän seurakunnassamme ovat ihan oikeasti kaikki samanarvoisia, uudet ja vanhat ortodoksit.
Itse tulin käytännöllisesti katsoen pakanasta ortodoksiseksi kristityksi. Kävin aikoinaan rippikoulun kiusaten pappeja nihilistisin kysymyksin mielessäni lähinnä rahat, joita sukulaiset toisivat. Saldo olikin 2000 markkaa, ei paha siihen maailman aikaan. Lukiossa ja sen jälkeen suuntauduinkin sitten uskonnollisissa pohdinnoissani jo lähinnä Aasian suuntaan. En minä niitä silloin vielä kovin aktiivisesti pohtinut. Lähinnä pidin itseäni jumalana, niin kuin aika monet sen ikäiset. Aivan kummalliset pohdinnat toivatkin minut sitten myöhemmin Aasiasta ortodoksisuuteen. Osaton näistä pohdinnoista ei ollut edes kvanttifysiikka. Minulle kristinuskon ajatukset aukesivatkin todenteolla vasta kuin perehdyin kaikkeen siihen, mitä Luther oli suuressa viisaudessaan päättänyt viivata yli punakynällä. En ole päivääkään katunut liittymistäni ortodoksiseen kirkkoon. Se on tärkeimpiä ja rakkaimpia asioita elämässäni. Ja sen korjaavan voiman paatuneeseen sieluuni olen todella huomannut. Koen keskustelevani Jumalani kanssa todella joka kerta kun rukoilen. Useinmiten ratkeavat myös ongelmani vasta kun rukoilen. Ei tietty hurmoksellisuus ole ortodoksisuudessakaan täysin vierasta, sitä on vain kyettävä arvioimaan kriittisesti myös järjen voimalla: mikä tulee Jumalalta, ja minkä alkuperästä ei ole varmuutta. Venäjän ja Kreikan ortodoksisuuteen on liittynyt ajoittain hyvinkin hurmoksellisia piirteitä. Tätä ei meidän Suomen ortodoksienkaan pitäisi unohtaa. On ollut ihmeitä tekeviä ikoneita, neitsyt Marian ilmestymisiä ynnä muita. Itse asiassa tosi paljon hurmoksellisia tapahtumia liittyy ortodoksisen kirkon perinteeseen. On ymmärrettävä, ettei se ole pelkkää perinnettä. Se on ainakin minulle oikeaa elävää uskoa tänäkin päivanä. Muistan kirkkoon liittymiseni aikoihin joitakin vuosia sitten, miten kyyneleet joskus eivät kertakaikkiaan suostuneet pysymään sisällä, kun kuuntelin illalla kotona levyltä kirkkomme lauluja. Se itku oli minulle ennen tuntematonta laatua ja no olivat ensimmäiset aidot kyyneleeni vuosikausiin. Sieluni alkoi puhdistua monien vuosien taakasta. Itkin niitä vuosia, jolloin lapsesta oli kasvanut kyyninen ja paatunut aikuinen ja kaikkia niiden aikana tapahtuneita asioita, jotka olivat kasvattaneet minua kieroon.
Ei minulla oikeasti ole ollut mitään vaikeutta sovittaa yhteen pohjalaista identiteettiäni ja nykyistä uskoani. Melkoisen räiskyviä häjyilijöitähän ne kreikkalaisetkin ovat sukuvihoineen ja vielä noin sata vuotta sitten tapahtuneine verikostoineen samoin kuin venäläiset kasakoineen, rasputineineen ja räiskyvine taiteilijoineen. Se sama ilmiö: suonissa paljon elämää. Eihän minun polkujani ortodoksisuuteen sitäpaitsi johdattanut muu kuin pohjalainen itsepäisyys, halu ajatella itse.
Ortodoksisuus jättää tosiasiassa paljon tilaa omille pohdinnoille. Kirkko pitää kiinni vain siitä, minkä se varmasti tietää ja mikä sen tehtävä on säilyttää, loppu on mysteeriä, jonka henkilökohtaisesta selvittämisestä ei uskovia kielletä. Riskaapelia on vasta se, jos joku alkaa julistaa omia henkilökohtaisia oivalluksiaan totuutena.
Tälläisiä terveisiä lähettää täältä kreikkalaiskatolisen kirkon helmasta tänne hyvin kotiutunut häjy. Älä oo huolissas äiree, moon vielä hengis ja voin ihan hyvin.
Itse tulin käytännöllisesti katsoen pakanasta ortodoksiseksi kristityksi. Kävin aikoinaan rippikoulun kiusaten pappeja nihilistisin kysymyksin mielessäni lähinnä rahat, joita sukulaiset toisivat. Saldo olikin 2000 markkaa, ei paha siihen maailman aikaan. Lukiossa ja sen jälkeen suuntauduinkin sitten uskonnollisissa pohdinnoissani jo lähinnä Aasian suuntaan. En minä niitä silloin vielä kovin aktiivisesti pohtinut. Lähinnä pidin itseäni jumalana, niin kuin aika monet sen ikäiset. Aivan kummalliset pohdinnat toivatkin minut sitten myöhemmin Aasiasta ortodoksisuuteen. Osaton näistä pohdinnoista ei ollut edes kvanttifysiikka. Minulle kristinuskon ajatukset aukesivatkin todenteolla vasta kuin perehdyin kaikkeen siihen, mitä Luther oli suuressa viisaudessaan päättänyt viivata yli punakynällä. En ole päivääkään katunut liittymistäni ortodoksiseen kirkkoon. Se on tärkeimpiä ja rakkaimpia asioita elämässäni. Ja sen korjaavan voiman paatuneeseen sieluuni olen todella huomannut. Koen keskustelevani Jumalani kanssa todella joka kerta kun rukoilen. Useinmiten ratkeavat myös ongelmani vasta kun rukoilen. Ei tietty hurmoksellisuus ole ortodoksisuudessakaan täysin vierasta, sitä on vain kyettävä arvioimaan kriittisesti myös järjen voimalla: mikä tulee Jumalalta, ja minkä alkuperästä ei ole varmuutta. Venäjän ja Kreikan ortodoksisuuteen on liittynyt ajoittain hyvinkin hurmoksellisia piirteitä. Tätä ei meidän Suomen ortodoksienkaan pitäisi unohtaa. On ollut ihmeitä tekeviä ikoneita, neitsyt Marian ilmestymisiä ynnä muita. Itse asiassa tosi paljon hurmoksellisia tapahtumia liittyy ortodoksisen kirkon perinteeseen. On ymmärrettävä, ettei se ole pelkkää perinnettä. Se on ainakin minulle oikeaa elävää uskoa tänäkin päivanä. Muistan kirkkoon liittymiseni aikoihin joitakin vuosia sitten, miten kyyneleet joskus eivät kertakaikkiaan suostuneet pysymään sisällä, kun kuuntelin illalla kotona levyltä kirkkomme lauluja. Se itku oli minulle ennen tuntematonta laatua ja no olivat ensimmäiset aidot kyyneleeni vuosikausiin. Sieluni alkoi puhdistua monien vuosien taakasta. Itkin niitä vuosia, jolloin lapsesta oli kasvanut kyyninen ja paatunut aikuinen ja kaikkia niiden aikana tapahtuneita asioita, jotka olivat kasvattaneet minua kieroon.
Ei minulla oikeasti ole ollut mitään vaikeutta sovittaa yhteen pohjalaista identiteettiäni ja nykyistä uskoani. Melkoisen räiskyviä häjyilijöitähän ne kreikkalaisetkin ovat sukuvihoineen ja vielä noin sata vuotta sitten tapahtuneine verikostoineen samoin kuin venäläiset kasakoineen, rasputineineen ja räiskyvine taiteilijoineen. Se sama ilmiö: suonissa paljon elämää. Eihän minun polkujani ortodoksisuuteen sitäpaitsi johdattanut muu kuin pohjalainen itsepäisyys, halu ajatella itse.
Ortodoksisuus jättää tosiasiassa paljon tilaa omille pohdinnoille. Kirkko pitää kiinni vain siitä, minkä se varmasti tietää ja mikä sen tehtävä on säilyttää, loppu on mysteeriä, jonka henkilökohtaisesta selvittämisestä ei uskovia kielletä. Riskaapelia on vasta se, jos joku alkaa julistaa omia henkilökohtaisia oivalluksiaan totuutena.
Tälläisiä terveisiä lähettää täältä kreikkalaiskatolisen kirkon helmasta tänne hyvin kotiutunut häjy. Älä oo huolissas äiree, moon vielä hengis ja voin ihan hyvin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
että ortodoksinen kirkko ei ole sitten sama kuin kreikkalaiskatolinen, joka taas menee sitten katolisen kirkon puolelle. Termiä #kreikkalaiskatolinen# on käytetty ennen vanhaan Suomen ort.kirkosta, mutta on siis terminä väärä. Oikein kuuluisi sanoa "kreikkalaisortodoksinen", jos kreikan siihen haluaa änkeä.
...minäkin pohjalaisena ortodoksina kiinnitin huomiota, hnyvä kun selvensit tuolle toiselle pohjalaiselle ortodoksille, jolla tuntuu elämä menevän ihan yes. Kaikkea hyvää Teille mólemmille!