Toimittaja Hannu Reimen kirjoitus:
Sata vuotta sotaa luvatussa maassa
Lehtien, radion ja TV:n pääuutisia on viime viikkoina ollut väkivalta
Lähi-idässä. Tämä sata vuotta kestänyt juutalaisten ja arabien tai - kuten
nykyisin sanotaan - israelilaisten ja palestiinalaisten riita on samaan
aikaan monimutkainen ja kuitenkin hyvin yksinkertainen.
Se on mutkikas siksi, että Israel/Palestiinassa liittyvät yhteen niin monet asiat, jotka ovat vaikuttaneet Euroopan ja itäisen Välimeren vaiheissa. Tähän historiaan kuuluu juutalaisten asema Euroopassa Ranskan vallankumouksen jälkeen ja heille usein langetettu syntipukin osa, se, mikä huipentui Natsi-Saksan joukkomurhiin, eurooppalaisten kolonialismi eli siirtomaajärjestelmä ja Euroopan ylivalta maailmassa sekäsiirtomaitten vapautuminen ja arabimaailman pyrkimys valtiolliseen
yhtenäisyyteen.
Toiselta kannalta katsoen Lähi-idän kysymys on hyvin yksinkertainen: se on juutalaisten parissa perustetun järjestön - siionismin - ja arabien kiista samasta pienestä maapalasta, historiallisesta Palestiinasta. Selkkaus alkoi siitä, kun juutalaisten keskuudessa vähemmistönä ollut siionismi vaati itselleen oikeutta perustaa juutalaisvaltio alueelle, jonka asukkaiden ylivoimainen enemmistö oli arabeja.
Sata vuotta sitten Palestiina kuului hajoamassa olleeseen Turkin valtakuntaan. Maailmansotien välillä aluetta hallitsi Iso Britannia, jolloin Palestiinaan muuttaneet juutalaiset järjestäytyivät omaksi kansalliseksi yhteisökseen yhteisenä kielenään uudeksi puhekieleksi herätetty heprea. Maahanmuuton suurin syy oli juutalaisten vainoaminen Euroopassa. Palestiinan arabien silmissä juutalaiset olivat tunkeutujia, jotka halusivat viedä heidän maansa.
Kun englantilaisten lähtö alueelta lähestyi 1940-luvun lopulla, YK päätti ratkaista Palestiinan kysymyksen jakamalla maan juutalaisten ja arabien valtioon. Arabit maan vanhoina asukkaina eivät jakoa hyväksyneet. Palestiinan juutalaisten johto hyväksyi sen ja julisti Israelin valtion perustetuksi keväällä 1948 brittien lähtiessä. Ympäröivät arabivaltiot hyökkäsivät Israeliin. Ensimmäisessä Lähi-idän sodassa Israel ja Transjordania (myöhempi Jordania), brittien Jordan-virran itäpuolelle perustama kuningaskunta jakoivat Palestiinan arabeille tarkoitetun alueen. Sadattuhannet palestiinalaiset pakenivat ympäröiviin arabimaihin, missä useimpia odotti pakolaisleirien surkeus.
Kuuden päivän sodassa 1967 Israel valtasi koko vanhan Palestiinan. Uusia valloituksia - Länsirantaa ja Gazaa - ei kuitenkaan ole liitetty Israelin omaan alueeseen, vaan ne on pidetty miehitettyinä. Palestiinalaisten kansannousu, intifada, viime vuosikymmenen vaihteessa pakotti Israelin tunnustamaan palestiinalaisten olemassaolon kansallisena yhteisönä. Israelin oli myös myönnettävä, että Länsirannan ja Gazan asemasta on päästävä jonkinlaiseen neuvotteluratkaisuun palestiinalaisten kanssa. Tästä alkoi se, mitä kutsuaan rauhanprosessiksi.
Rauhanhankkeista huolimatta Israel haluaa säilyttää miehitetyille palestiinalaisalueille perustetut siirtokuntansa, joita on jopa rakennettu lisää "rauhanprosessin" aikana. Israel haluaa myös pitää koko Jerusalemin ääkaupunkinaan, eikä hyväksy kaupungin jakamista palestiinalaisten kanssa. Niinpä "rauhanprosessi" ei ole johtanut rauhaan, vaan uuteen kansannousuun, jota Israel yrittää väkivalloin tukahduttaa. Israel on maailman johtavia sotilasmahteja, jolla on jopa oma ydinase. Taloudellisesti kehittyneenä, vauraana maana se on myös kuin kappale Eurooppaa keskellä Lähi-itää. Vastassaan sillä on köyhä, suureksi osaksi pakolaisista koostuva Palestiinan kansa.
Ei ole vaikeaa ennustaa, että väkivalta Lähi-idässä päättyy vasta, kun Israel myöntyy ratkaisuun, jossa palestiinalaisten kansallinen itsemääräämisoikeus todella toteutuu, kun Israel luovuttaa Länsirannan ja Gazan palestiinalaisille, ja alueelle perustetaan itsenäinen Palestiinan valtio Israelin valtion rinnalle. Mitä kauemmin siihen kuluu aikaa, sitä enemmän väkivallasta kärsivät tämän Pyhäksi Maaksi kutsutun alueen asukkaat, eniten palestiinalaiset, mutta myös israelilaiset itse. Tässäkin pätee vanha sanonta: kansa, joka sortaa toista kansaa, ei ole itsekään vapaa.
Hannu Reime
Sata vuotta sotaa luvatussa maassa
Lehtien, radion ja TV:n pääuutisia on viime viikkoina ollut väkivalta
Lähi-idässä. Tämä sata vuotta kestänyt juutalaisten ja arabien tai - kuten
nykyisin sanotaan - israelilaisten ja palestiinalaisten riita on samaan
aikaan monimutkainen ja kuitenkin hyvin yksinkertainen.
Se on mutkikas siksi, että Israel/Palestiinassa liittyvät yhteen niin monet asiat, jotka ovat vaikuttaneet Euroopan ja itäisen Välimeren vaiheissa. Tähän historiaan kuuluu juutalaisten asema Euroopassa Ranskan vallankumouksen jälkeen ja heille usein langetettu syntipukin osa, se, mikä huipentui Natsi-Saksan joukkomurhiin, eurooppalaisten kolonialismi eli siirtomaajärjestelmä ja Euroopan ylivalta maailmassa sekäsiirtomaitten vapautuminen ja arabimaailman pyrkimys valtiolliseen
yhtenäisyyteen.
Toiselta kannalta katsoen Lähi-idän kysymys on hyvin yksinkertainen: se on juutalaisten parissa perustetun järjestön - siionismin - ja arabien kiista samasta pienestä maapalasta, historiallisesta Palestiinasta. Selkkaus alkoi siitä, kun juutalaisten keskuudessa vähemmistönä ollut siionismi vaati itselleen oikeutta perustaa juutalaisvaltio alueelle, jonka asukkaiden ylivoimainen enemmistö oli arabeja.
Sata vuotta sitten Palestiina kuului hajoamassa olleeseen Turkin valtakuntaan. Maailmansotien välillä aluetta hallitsi Iso Britannia, jolloin Palestiinaan muuttaneet juutalaiset järjestäytyivät omaksi kansalliseksi yhteisökseen yhteisenä kielenään uudeksi puhekieleksi herätetty heprea. Maahanmuuton suurin syy oli juutalaisten vainoaminen Euroopassa. Palestiinan arabien silmissä juutalaiset olivat tunkeutujia, jotka halusivat viedä heidän maansa.
Kun englantilaisten lähtö alueelta lähestyi 1940-luvun lopulla, YK päätti ratkaista Palestiinan kysymyksen jakamalla maan juutalaisten ja arabien valtioon. Arabit maan vanhoina asukkaina eivät jakoa hyväksyneet. Palestiinan juutalaisten johto hyväksyi sen ja julisti Israelin valtion perustetuksi keväällä 1948 brittien lähtiessä. Ympäröivät arabivaltiot hyökkäsivät Israeliin. Ensimmäisessä Lähi-idän sodassa Israel ja Transjordania (myöhempi Jordania), brittien Jordan-virran itäpuolelle perustama kuningaskunta jakoivat Palestiinan arabeille tarkoitetun alueen. Sadattuhannet palestiinalaiset pakenivat ympäröiviin arabimaihin, missä useimpia odotti pakolaisleirien surkeus.
Kuuden päivän sodassa 1967 Israel valtasi koko vanhan Palestiinan. Uusia valloituksia - Länsirantaa ja Gazaa - ei kuitenkaan ole liitetty Israelin omaan alueeseen, vaan ne on pidetty miehitettyinä. Palestiinalaisten kansannousu, intifada, viime vuosikymmenen vaihteessa pakotti Israelin tunnustamaan palestiinalaisten olemassaolon kansallisena yhteisönä. Israelin oli myös myönnettävä, että Länsirannan ja Gazan asemasta on päästävä jonkinlaiseen neuvotteluratkaisuun palestiinalaisten kanssa. Tästä alkoi se, mitä kutsuaan rauhanprosessiksi.
Rauhanhankkeista huolimatta Israel haluaa säilyttää miehitetyille palestiinalaisalueille perustetut siirtokuntansa, joita on jopa rakennettu lisää "rauhanprosessin" aikana. Israel haluaa myös pitää koko Jerusalemin ääkaupunkinaan, eikä hyväksy kaupungin jakamista palestiinalaisten kanssa. Niinpä "rauhanprosessi" ei ole johtanut rauhaan, vaan uuteen kansannousuun, jota Israel yrittää väkivalloin tukahduttaa. Israel on maailman johtavia sotilasmahteja, jolla on jopa oma ydinase. Taloudellisesti kehittyneenä, vauraana maana se on myös kuin kappale Eurooppaa keskellä Lähi-itää. Vastassaan sillä on köyhä, suureksi osaksi pakolaisista koostuva Palestiinan kansa.
Ei ole vaikeaa ennustaa, että väkivalta Lähi-idässä päättyy vasta, kun Israel myöntyy ratkaisuun, jossa palestiinalaisten kansallinen itsemääräämisoikeus todella toteutuu, kun Israel luovuttaa Länsirannan ja Gazan palestiinalaisille, ja alueelle perustetaan itsenäinen Palestiinan valtio Israelin valtion rinnalle. Mitä kauemmin siihen kuluu aikaa, sitä enemmän väkivallasta kärsivät tämän Pyhäksi Maaksi kutsutun alueen asukkaat, eniten palestiinalaiset, mutta myös israelilaiset itse. Tässäkin pätee vanha sanonta: kansa, joka sortaa toista kansaa, ei ole itsekään vapaa.
Hannu Reime
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otsikko on hyvä...olen samaa mieltä!
Luodeilla ja pommeilla.
Minulta saat samat takaisin korkoineen.
Sano vain aika ja paikka.