Varusmiespalveluksesta on kolme vuotta aikaa, palvelin 6 kuukautta viestimiehenä. Tehtävään hakeuduin lähinnä siksi, että halusin suorittaa asevelvollisuuteni helposti ja nopeasti "pois alta", halusin palata nopeasti takaisin koulun ja normaalielämän pariin.
Siviilipalvelus kävi jossain vaiheessa mielessäni, lähinnä ensimmäisten leirien yhteydessä, ja tekipä muutaman kerran mieleni lähteä myöhemminkin. Viimeinen niitti oli kuitenki se, että isovanhempani ovat veteraaneja, joten sivariin lähtö olisi tuntunut liian pahalta. Erittäin todennäköisesti he olisivat kyllä ymmärtäneet valintani. Mutta kyllä vaarin hymyn näkeminen oli mukavaa kun esittelin sotilaspassiani.
Monesti leireillä typerien tehtävien suorittaminen tuntui turhalta, mutta minua voimistivat ajatukset siitä, että samassa jamassahan tässä kaikki ollaan, ja sitä kuuden kuukauden inttiä ei voi verrata mihinkään sotaolosuhteisiin, johon isovanhempanikin olivat pakon edestä joutuneet.
Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama, onko joku käynyt armeijan vai sivarin. Molempia löytyy kavereissakin. Mutta kyllä se sapettaa kun joku tulee leveilemään vapautuksellaan, johon ei olisi edes ollut tarvetta. (kyllä näitäkin on, on ns. "vika" mikä haittaa mitenkään elämää, mutta on hyvä ja varma keino vapautua) Sapetus johtuu varmasti siitä, että minä kulutin puoli vuotta, toinen ei päivääkään, olen siis kateellinen. Tavallaan. Onhan se armeijankin käyminen hyvä asia.
Mitä olen naisten kanssa jutellut, he eivät välitä kumman mies valitsee, kunhan on asia hoidettu. Omat kokemukseni siis.
Oma valintani oli siksi minulle paras, koska selvisin nopeimmin takaisin arkeen. Sivarissa on varmasti "helpompaa", mutta se kestää pidempään. Kompensoi. Itselleni sopivin vaihtoehto oli "sama mitä tehdään, kunhan pääsen nopeasti pois".
Eikö se ole tärkeintä, mikä tuntuu itselle oikealta? Jokaisellahan on oikeus omaan mielipiteeseen.
Ja hyvää juhannusta.
Siviilipalvelus kävi jossain vaiheessa mielessäni, lähinnä ensimmäisten leirien yhteydessä, ja tekipä muutaman kerran mieleni lähteä myöhemminkin. Viimeinen niitti oli kuitenki se, että isovanhempani ovat veteraaneja, joten sivariin lähtö olisi tuntunut liian pahalta. Erittäin todennäköisesti he olisivat kyllä ymmärtäneet valintani. Mutta kyllä vaarin hymyn näkeminen oli mukavaa kun esittelin sotilaspassiani.
Monesti leireillä typerien tehtävien suorittaminen tuntui turhalta, mutta minua voimistivat ajatukset siitä, että samassa jamassahan tässä kaikki ollaan, ja sitä kuuden kuukauden inttiä ei voi verrata mihinkään sotaolosuhteisiin, johon isovanhempanikin olivat pakon edestä joutuneet.
Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama, onko joku käynyt armeijan vai sivarin. Molempia löytyy kavereissakin. Mutta kyllä se sapettaa kun joku tulee leveilemään vapautuksellaan, johon ei olisi edes ollut tarvetta. (kyllä näitäkin on, on ns. "vika" mikä haittaa mitenkään elämää, mutta on hyvä ja varma keino vapautua) Sapetus johtuu varmasti siitä, että minä kulutin puoli vuotta, toinen ei päivääkään, olen siis kateellinen. Tavallaan. Onhan se armeijankin käyminen hyvä asia.
Mitä olen naisten kanssa jutellut, he eivät välitä kumman mies valitsee, kunhan on asia hoidettu. Omat kokemukseni siis.
Oma valintani oli siksi minulle paras, koska selvisin nopeimmin takaisin arkeen. Sivarissa on varmasti "helpompaa", mutta se kestää pidempään. Kompensoi. Itselleni sopivin vaihtoehto oli "sama mitä tehdään, kunhan pääsen nopeasti pois".
Eikö se ole tärkeintä, mikä tuntuu itselle oikealta? Jokaisellahan on oikeus omaan mielipiteeseen.
Ja hyvää juhannusta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tunnen kolme henkilöö, jokka on vapauttaneet itsensä intin käynnistä, ovat siis ns vapautettuja. Yhen kanssa oon tarinoinut tästä asiasta. Nämä henkilöt ovat kyllä sellaisia, että palvelevat tätä maata sodankin aikana, vaikka eivät taistelutouhuihin halua puuttuakkaan. Keinoja ja syitä en tiedä, miten he vapautuksen saivat, mutta niinhän se pitäisi sivistyneessä yhteiskunnassa ollakkin, että 'intti tai vapautus'.