Pohdiskelin tuossa mitkä seikat tekevät ortodoksisesta kirkosta alkuperäisimmän ja apostolisimman verrattuna muihin kirkkoihin? Tuntuu siltä, että kun seuraa nykypäivän ortodoksien liturgiaa, niin siellä on paljon sellaista "outoa", jonka ei luulisi kuuluvan alkuperäiseen kristinuskoon. Pyöritetään kynttilöitä jne. Mitä tuumitte?
Omien ajatusteni seasta kaivaisin esille kuitenkin sen, että ainakin jotkut kirkot, joita varhaiset kristityt perustivat ovat edelleen ortodoksisia kirkkoja. Historiallisesti liikutaan siis hyvin lähellä alkuperäistä kristinuskoa. (Päinvastoin on meillä luterilaisilla, joilla on - mitä nyt tuollainen - n. 1500-vuoden aukko välissä...)
Omien ajatusteni seasta kaivaisin esille kuitenkin sen, että ainakin jotkut kirkot, joita varhaiset kristityt perustivat ovat edelleen ortodoksisia kirkkoja. Historiallisesti liikutaan siis hyvin lähellä alkuperäistä kristinuskoa. (Päinvastoin on meillä luterilaisilla, joilla on - mitä nyt tuollainen - n. 1500-vuoden aukko välissä...)
Vastaukset 45
Vanhimmat
ja hyvää juhannusaattoa kaikille suomi 24:n lukijoille ja kirjoittajille. Yritän lyhyesti vastata kysymyksiisi.
Ortodoksinen kirkko on apostolinen siksi, että se on säilyttänyt Kirkon opin sellaisena, kuin mitä on päätetty ekumeenisissa ja paikallisissa kirkolliskokouksissa silloin kun Kirkko oli vielä jakamaton. Tämä usko perustuu Raamattuun ja apostolien suullisesti jättämään perimätietoon. Esimerkkinä tästä suullisesta perimätiedosta on kirkon tapa kastaa kristittyjen perheiden lapset jo vauvoina.
Kirkko jakaantui vuonna 1054 radikaalisti kahtia Rooman paavikunnan erotessa ortodoksisesta kirkosta. Rooman kirkko on lisännyt kirkon oppiin paljon siihen kuulumatonta, kun taas protestantit ovat poistaneet paljon alkuperäisen traditioon kuuluneita asioita oppeja ja käytäntöjä, mm osan VT:n kirjoista.
Ortodoksisilla piispoilla on apostolinen suksessio eli piispojen ketju on säilynyt katkeamattomana apostoleihin asti. Kristus on lähettänyt apostolit maailmaan saarnaamaan evankeliumia ja apostolit ovat perustaneet seurakunnat ja asettaneet niihin piispat kättenpäällepanolla. (Joillakin muillakin kirkoilla kuten roomalaiskatolisella on teknisessä mielessä katkeamaton successio apostolica, mutta heillä ei ole enää apostolista uskoa, koska he ovat tehneet siihen lisäyksiä omin päin.)
Ortodoksiset jumalanpalvelukset perustuvat juutalaisiin synagogajumalanpalveluksiin, jonka kaltaisissa Jeesus itsekin kävi Tooraa lukemassa ja saarnaamassa. Juutalaiset itse sanovat, että minkään muun kristillisen kirkon jumalanpalvelus ei muistuta niin paljon heidän jumalanpalvelustaan kuin ortodoksisen kirkon jumalanpalvelus.
Synagogasta perittyjä piirteitä ovat ortodoksisessa jumalanpalveluksessa esim psalmien laulaminen, Raamatun resitatiivinen lukeminen (resitatiivi on puhelaulua) ja Pyhän Kirjan kantaminen saatossa ja sen kunnioittaminen suutelemalla sitä.(Juutalaisilla kannetaan Tooraa, kirkossa taas Evankeliumikirjaa.) Jerusalemin temppelistä on taas tapa suitsuttaa. Suitsutus kuvaa rukousta.
Bysanttilaisena aikana kehitettiin jumalanpalveluksia vanhalta pohjalta erityisen loisteliaiksi, koska katsottiin, että kirkon oppi on jo valmis eikä tähän puoleen enää voitu puuttua. Kirkollinen toimeliaisuus keskitettiin sitten jumalanpalvelusten kehittämiseen. Monia tapoja on otettu käyttöön myös käytännön syistä. Ortodoksinen tapa jakaa ehtoollista ehtoollislusikalla on erityisen kätevä kun joudutaan jakamaan ehtoollista suurille kansanjoukoille.
Ortodoksisia jumalanpalveluksia on monenlaisia. Yksinkertaisimpia ovat paastonajan maallikkovoimin toimitetut jumalanpalvelukset esim luostareissa, juhlavimpia ovat puolestaan piispojen toimittamat juhlaliturgiat, joissa on vaikutteita bysanttilaisista hovimenoista. Luostaripalvelukset taas säilyivät yksinkertaisina ja vanhanaikaisina. Valitettavasti meillä useimmiten televisioidaan vain piispallisia juhlapalveluksia, vaikka ne ovat seurakuntien elämässä tietysti poikkeustapauksia. Ne luovat sitten toisuskoisille mielikuvan ortodoksisesta jumalanpalveluksesta.
Roomalaiskatolisessa kirkossa on kirkon oppia kehitetty jatkuvasti, joten se on etääntynyt verraten pitkälle Kirkon alkuperäisestä opista. Lännen kirkossa esim alettiin keskiajalla yksipuolisesti korostaa Kristuksen kärsimystä. Syntyi veri- ja kärsimysmystiikkaa, joka sai epäterveitä piirteitä. Ortodoksisessa kirkossa taas on säilynyt Kirkon alkuperäinen ylösnousemusilo, joka alkukristillisen perinteen mukaan tulee esiin jokaisena sunnuntaina ja tietysti erityisesti 40 päivää kestävänä pääsiäisaikana.
Lännen kirkot ovat tutustuttuaan ortodoksisuuteen alkaneet nekin korostaa Kristuksen ylösnousemusta ristin ja kärsimyksen asemesta, mutta vielä minun lapsuudessani esim luterilaisessa kirkossa puhuttiin vain Jeesuksen sovituskuolemasta eikä Kristuksesta ylösnousemuksellaan kuoleman ja pahan vallan voittajana niin kuin ortodoksit. Kirkot täyttyivät pitkäperjantaina, kun taas pääsiäinen ohitettiin melko vähin äänin.
Kuten tiedät, olen katolilainen (vieläpä roomalaiskatolisuuden ulkopuolella eli idän katolinen) ja haluaisin saada ortodoksinäkökulman seuraavaan kysymykseen:
Oliko vuonna 1054 tapahtunut jakautuminen paitsi suuruudeltaan, myös olennaiselta laadultaan merkittävämpi kuin sitä ennen tapahtuneet, koska puhut sitä edeltävästä kirkosta "jakamattomana"?
ja lisäksi siinä alunperin oli kysymys skismasta eli kirkon päämiesten riitoihin joutumisesta, lukuunottamatta ns filioque riitaa. Kun taas ns prekalkedonilaiset kirkot erosivat Kirkosta opillisten erimielisyyksien takia, koska eivät voineet hyväksyä Kalkedonissa vuonna 451 pidetyn ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksiä,(tai tämä ainakin on virallinen selitys asiasta.)
Ortodoksinen kirkko ei hyväksy Rooman kirkon uusia dogmeja, oppia paavin erehtymättömyydestä, jonka Vaticanum I hyväksyi vuonna 1870, eikä Rooman uusia mariologisia dogmeja, joista viimeinen julistettiin niin myöhään kuin vuonna 1950.
Nämä erot eivät olleet olemassa vielä suuren skisman aikaan, vaan kirkot ovat myöhemmin loitontuneet lisää sekä dogmaattisesti että käytännön hengellisessä elämässä.
En ole tarkemmin perehtynyt näihin asioihin. Ne ovat aika vaikeita ja monimutkaisia. Vastasin vain luterilaiselle kyselijälle sikäli kuin osasin ilman tarkempaa perehtymistä asiaan.
Uskon, että pyrkimys kristittyjen yhteyteen merkitsee meille itsekullekin, jokaiselle kirkkokunnalle ja yksityiselle kristitylle, nöyrtymistä, yksinkertaistumista ja ennen kaikkea apostoliseen uskoon palaamista. Meille ortodokseille se on helpompaa kuin katolilaisille, kun meillä ei ole mitään uusia käsityksiä julistettu kaikkia sitoviksi dogmeiksi.
>>>Kun taas ns prekalkedonilaiset kirkot erosivat Kirkosta opillisten erimielisyyksien takia, koska eivät voineet hyväksyä Kalkedonissa vuonna 451 pidetyn ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksiä,(tai tämä ainakin on virallinen selitys asiasta.)
monofysiittejä, olemme me nestoriolaisia. Kohtuutta kehiin; yksikään orientaali ei kiellä Kristuksen ihmisyyttä! Dialogi on jämähtänyt paikoilleen, mutta perusasiat tietäkäämme.
Suht systemaattisia esityksiä löytyy. Hyviä ja alkeellisia. Esim Romanidekseltä, Paulos Mar Gregoriokselta ja Athoksen Grigorioksen luostarin arkkimandriitalta (muistaakseni) Gregoriokselta. Nämä sieltä paremmasta päästä. Alkeellisemmat rypistykset löytyvät sieltä orth0doxinfo -sivuilta!
kaikkia kirkolliskokouksia. Niissä ei keksitty mitään uusia oppeja, vaan vahvistettiin kaikkien tuntema vanha apostolinen usko. Uskonmääritelmät olivat tarpeen harhaoppien vastustamiseksi.
Oliko Kalkedonin kirkolliskokous oikeutettu tekemään päätöksiä, joita koko kirkko ei hyväksynyt?
Mutta kyllähän Kalkedon lasketaan ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi.
...voiko kirkko tehdä tällaisia päätöksiä ei-yksimielisesti? Ja jos voi, miksi ortodoksinen kirkko ei ole sellaisia tehnyt suuren skisman jälkeen?
Minulla on sellainen mielikuva, että nykyinen ortodoksinen jumalanpalveluselämä (liturgian muodot) olisivat syntyneet paljon myöhemmin, esimerkiksi Venäjän kirkon aikana (800-luvulta eteenpäin), mutta ilmeisesti minulla on päässä vääriä käsityksiä. Mistä lie tarttuneet.
Ortodoksisuus viehättää minua suuresti, mutta koen sen kulttuurin jotenkin vieraaksi.
Jos jokin kirkolliskokous päättää, että osa seurakunnista ei noidata oikeata oppia ja erottaa ne, niin jäljeläolevien kannaltahan päätös on silloin yksimielinen.
Mutta onko Rooman patriarkaatin eroamista käsitelty ortodoksien kirkon kirkolliskokouksessa? Vai onko asia ikäänkuin auki, jolloin kokousta ei ole voitu pitää. Taitaa olla kanonisen lain tuntijoiden asia vastata. Minä kirjoitan vain, miten se tuntuisi mielekkäimmältä.
>>>Minulla on sellainen mielikuva, että nykyinen ortodoksinen jumalanpalveluselämä (liturgian muodot) olisivat syntyneet paljon myöhemmin,>esimerkiksi Venäjän kirkon aikana (800-luvulta eteenpäin)
>>>...voiko kirkko tehdä tällaisia päätöksiä ei-yksimielisesti? Ja jos voi, miksi ortodoksinen kirkko ei ole sellaisia tehnyt suuren skisman jälkeen?
Jos osa kirkosta päättää että heidän oppinsa on ainoa oikea ja osa että heidän oppinsa, mistä tietää kumpi on oikea? Miten määritellään ekumeeninen kirkolliskokous, jos se ei kuitenkaan ole koskaan koko kirkon hyväksymä tai edes osallistuma kokous?
eli kirkkokansan vastaanotto eli receptio indikoi ajan myötä sen tuleeko jostain kirkolliskokouksesta ekumeeninen eli yleinen Kirkkoa koskeva kokous.
Apostolien tekojen 15. luku kuvaa, miten ongelman noustessa kaikki matkustivat Jerusalemiin keskustelemaan. Tuo kokous pyrki yksimieliseen päätökseen, mitä sitten lähdettiin selostamaan seurakunnille.
Siitä voisi vetää johtopäätöksen, että kirkkoon kuuluvat ne seurakunnat, hiippakunnat ja patriarkaatit, jotka ovat valmiita hyväksymään yhteiset päätökset. "Oppositio" joko yhtyy yhteiseen näkemykseen tai eroaa joukosta.
Näinhän tapahtui ekumeenisten kirkolliskokousten jälkeen ja tiettävästi myös Rooman patriarkaatin erottua muu ortodoksinen kirkko oli opista samaa mieltä.
Viie vuosikymmeninä on ollut riitoja myös ortodoksisen kirkon patriarkaattein välillä ja sen vuoksi joitakin paikalliskirkkoja on siirtynyt patriarkaatista toiseen. Mutta riidat eivät taida olla niinkään opillisia, kuin itsensä liian korkea-arvoisiksi kokevien piispojen välienselvittelyjä. Siis aika inhimillsiä asioita.
Epäilemättä uusi ekumeeninen kirkolliskokous olisi tarpeen, mutta siitä saattavat jäädä tuo suurin patriarkaatti ja siitä eronneet protsestanttiset kirkot pois.
Miten suuren osan kirkosta täytyy hyväksyä päätös? Entä onko kirkolliskokouksen päätös sitova jo ennen kuin tarpeeksi suuri osa kirkosta hyväksyy sen?
meillä kun on hieman idealisoitu ja romanttinen kuva Kirkomme synodien historiasta ja taustoista, niin empä osaa sanoa tohon juuri mittään.
Ehkäpä xyz pelastaa tilanteen...
...tätä:
"Siitä voisi vetää johtopäätöksen, että kirkkoon kuuluvat ne seurakunnat, hiippakunnat ja patriarkaatit, jotka ovat valmiita hyväksymään yhteiset päätökset. "Oppositio" joko yhtyy yhteiseen näkemykseen tai eroaa joukosta."
Jos katsoo sekä sinun että MarSaruqin vastausta, saa sen käsityksen, että kirkkoon kuuluvat ne jotka hyväksyvät yhteiset päätökset, ja ne päätökset ovat yhteisiä jotka kirkko hyväksyy. Minusta se näyttää kehäpäätelmältä, mutta asiaa voi varmasti selventää.
Asiaa voi tietysti verrata vaikka YK:n turvallisuusneuvostoon, jossa on joukko pysyviä ja laajempi joukko vaihtuvia jäseniä. Neuvosto tekee enemmistöpäätöksiä, mutta kuka tahansa pysyvistä jäsenistä voi estää päätöksen toimeenpanon.
Voisin kuvitella, että kirkon alkuaikoina apostoleilla oli tällainen veto-oikeus, eli apostolien piti olla päätöksistä yksimielisiä, mutta muuten enemmistövaltaa.
Kirkolta puuttuu suurkokous, jossa valittaisiin tällainen apostolineuvosto. Mikä on ollut patriarkkojen asema, en tiedä. Mutta ortodoksinen kirkko hylkäsi Rooman patriarkaatin mm. sen vuoksi, että Rooman patriarkalle haettiin ylivaltaa kirkon johtajana.
>>>Miten suuren osan kirkosta täytyy hyväksyä päätös?>Entä onko kirkolliskokouksen päätös sitova jo ennen kuin tarpeeksi suuri osa kirkosta hyväksyy sen?
"Ainakin perinteisesti lienee ajateltu, että päätösten sitovuus määräytyy empiirisesti sen jälkeen, kun ne on tehty. (Idän kirkon perinteeseen ei kuulu saattaa päätöksiä voimaan väkipakolla, eikä sillä myöskään ole tällaiseen tarvittavaa henkilökuntaa. Joten jos jotakin määräystä ei laajalti noudateta, sitä ei sitten noudateta.)"
Tämä ei lainkaan poista sitä kysymystä minkä annoin - edes siinä järjestyksessä missä sen esitin. Jos laaja päätöksen uhmaaminen tarkoittaa, että päätös ei ole sitova, eikö nykyisten orientaaliortodoksien uhma ollut tarpeeksi laajaa silloin kun he vielä olivat samaa kirkkoa kuin kalkedonilaiset?
>>>Jos laaja päätöksen uhmaaminen tarkoittaa, että päätös ei ole sitova, eikö nykyisten orientaaliortodoksien uhma ollut tarpeeksi laajaa silloin kun he vielä olivat samaa kirkkoa kuin kalkedonilaiset?
...hiukan taaksepäin: jos riittävän laaja vastustus tarkoittaa, ettei päätös ole sitova, tekeekö siitä sitovan se, että jossain vaiheessa kirkon historiaa kannatusta on riittävästi?
Toiseksi: jos ennen riittävää kannatusta päätös ei ole sitova, onko sitä ennen kirkolliskokouksen anathemakin vain kuollut kirjain?
Piti vastata vielä kysymykseesi orientaalien ja kalkedonilaisten eroista. Viime vuosikymmeninähän tässä on kovasti löydetty yhteisymmärrystä. Minulla ei ole asiantuntemusta sanoakseni, oliko esim. koptien historiallinen kanta todella yhteensopimaton kalkedonin muotoilujen kanssa; sen sijaan se on olennaista, miten tämä historiallinen kanta koetaan ja tulkitaan nyt. Siksi osa heistä onkin nyt ehtoollisyhteydessä katolilaisiin tai ortodokseihin.
toteaisin vain että Kalkedonin (451) jälkeen -mikäli haluamme olla uskollisia AKATEEMISELLE objektiiviselle tarkastelulle- emme voi puhua enään yhdestä Kirkosta vaan Kirkosta, joka on itsessään skismassa.
Siis Kalkedonin jälkeen Kirkko on selvästi jakaantunut kalkedonilaiseen ja ei-kalkedonilaiseen ryhmittymään -joista kummatkin pitävät itseään uniikkeina ortodokseina. Ja joiden kanoninen elämä eriytyy ja anateemoja ammutaan viholliseen suuntaan about 1500-vuotta.
Ortodoksinen usko ja liturginen elämä säilyy kummallakin puolella, mutta näiden diptyykkeissä olevat pyhät ja vastapyhät blokkaavat communio sanctorumin (pyhien yhteys) toteutumisen ja oikeastaan juuri tämä on suurin ongelma. Siis miten saada Leo ja Severus kättelemään toisiaan ja veljellisesti sanomaan toisilleen:"Sinä vanha kuomaseni, anna anteeksi, pientä ylireagointia mulla. Sama uskohan meillä!"
Tosin Efeso 431 loi jo oikeastaan tällaisen tilanteen, mutta itse fokusoidun ny tähän disputaatioon...
...samanlaisia tilanteita on ollut aina. Jokainen skisma on luonut saman tilanteen, ennen kokouksia ja niiden myötä. Vuoteen 1054 kulminoitunut skisma ei ole sen kummallisempi, se vain on nykypäivää. Minusta se on surullinen juttu, onhan uskomme yksi ja sama. Koska olen entinen roomalaiskatolinen, voin ehkä kokea helpommiksi heidän ilmaisutapansa katoliselle uskolle kuin idän katoliset yleensä. Ymmärrän toki, että ortodoksit ovat tässä asiassa varuillaan.
Kun kirkosta näyttää jonkun kirkolliskokouksen jälkeen olevan eroamassa hyvinkin merkittävä vähemistö, niin silloin on oikea tapa jatkaa keskusteluja ja yrittää löytää yhteistä käsitystä. Mutta jossain vaiheessa kesksutelut pitää saada päätökseen ja pitää uusi kokous, jossa oppi vakiinnutetaan. Sen jälkeen erimieliset ovat myös eriuskoisia.
Siis aika luo vähitellen tilanteen, jossa enemmistö toteaa oikean opin sisällön ja alkaa elää sen mukaan. Ne, jotka eivät sitä hyväksy, muodostavat oman kirkkokuntansa. Ja tällaisen pitkän tapahtumaketjun jälkeen olemme tilanteessa, että keskenään hieman erilaisia kristillisiä(?) kirkkoja on tuhansia.
Me ortodoksit tietenkin uskomme, että meidän kirkkomme on tuo alkuperäinen oppi ja muut ovat vuosisatojen kuluessa eronneet harhaoppisina.
Kiitos vastauksestasi. Mutta minusta se johtaa uuteen sudenkuoppaan: jos enemmistö on oikeassa, olivat areiolaisetkin oikeassa. Athanasius contra mundum.
ole jos mittaamme kaikkia kristittyjä yhdistävällä Nikealais-Konstantinopolilaisella credolla.
Tai siis Kolminaisuus -opin ja Kristuksen Jumal-ihmisyyden tunnustamisella!
...mutta tämä taas ei ole yhteensopiva sen kanssa, mitä aiemmin sanottiin: enemmistö puhui ja oli silti väärässä.
....mielenkiinnosta kysyn, kun olen ollut pitkään pois näiltä sivustoilta, mikä sinun kirkkokuntasi on nykyään? Olet sen varmasti jossain yhteydessä todennutkin.
>>>Pyöritetään kynttilöitä jne.
piispan palveluksen aikana käsissään pitämiä dikiriä ja trikiriä, joilla esipaimen siunaa kansaa. Niin minä ainakin käsitin. Televisioidut piispalliset jumalanpalvelukset ovat luoneet kansan käsityksen siitä, minkälaisia ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat.
Niitähän minä tarkoitin. Luterilaisesta perinteestä katsottuna ne tuntuvat oudolta. ;)
>>>Niitähän minä tarkoitin.>Luterilaisesta perinteestä katsottuna ne tuntuvat oudolta.
mutta nyt olemmekin sitten ajautumassa määrittelemään mikä on kristinuskoa; miten se määritellään ja mistä lähteistä käsin?
Tai mitä se oisi voinut olla jos areiolainen tai vastaava olisi voittanut?
Itse lähtisin liikkeelle ihan vaan Nikean(325) ja Konstantinopolin(381)jälkeisestä kristikunnasta, johon suurin osan kristityistä voi katsoa sitoutuvansa tavalla tai toisella...
Toki voimme määritellä, että tietyt skismat ovat sisältäneet harhaoppeja, ja niistä tietyt niin pahoja harhaoppeja, että skismaattinen ryhmä on myös luopunut kristinuskosta. Tarkoitinkin asiaa enemmän siitä näkökulmasta, että skismoja - myös niitä, jotka eivät ainakaan näin vakavia harhaoppeja sisällä - on ollut aina, turhan usein kuulee naiivin "vuoteen 1054 asti jakamaton kirkko" -fraasin.
Minä lähden nyt pois Suomesta, mutta palataan asiaan.
Suuri skisma 1054 on erilainen sikäli, että eronnut ryhmä oli sama suuruusluokkaa, kuin jäljelle jäänyt osa kirkkoa. Ja verrattuna aikaisempiin jakautumiin tämä osio on todellakin jatkanut kristillisenä kirkkona, mutta noista aikaisemmista irtautumisista ei ole jäänyt jäljelle mitään merkittävää.
Tähän on lisättävä oikaisu, joka ei ole ihan pientä luokkaa.
" noista aikaisemmista irtautumisista ei ole jäänyt jäljelle mitään merkittävää"
Niinkö? 400-luvulla erkanivat Orientaaliset kirkot: Armenian, Syyrian, Egyptin koptilainen, Etiopian kirkko ja Intian Tuomaskirkko. Ne ovat kaikki edelleen hyvin eläviä kirkkoja ja pelkästään Etiopian kirkkoon kuuluu tietääkseni ainakin 60 miljoonaa jäsentä.
Merkittävyys on suhteellista.
Tuota noin, olen ollut siinä käsityksessä, että koptilainen kirkko ja Etiopian kirkko yhä laskettaisiin ortodoksiseen perheeseen ...
Toinen kysymys on sitten tuo mittakaava ja yhteys ortodoksiseen kirkkoon. Islamin ydinalueille jääneillä kirkoilla ei ehkä ole ollut kovin hyviä yhteyksiä edes toisiinsa.
>>>Islamin ydinalueille jääneillä kirkoilla ei ehkä ole ollut kovin hyviä yhteyksiä edes toisiinsa.
Olettamukseni perustuu siihen, että nämä kirkot jäivät islamin ensimmäisinä vuosisatoina eristyksiin muusta kristitystä maailmasta ja jossain vaiheessa eroon myös toisistaan. Kun Islam otti haltuunsa Turkin, niin varmaan orientaaleilla on ollutkin vain toisensa.
Mutta mikä se varsinainen opillinen ero nykyään on?
Kirjoitin tahallani kysymysmerkin otsikon perään. Nykyäänhän tilanne on orientaaliortodoksien ja ortodoksien välillä se, että keskinäiset neuvottelut on käyty loppuun asti - toisin sanoen opillisia ongelmia ei pitäisi enää olla. Siitä huolimatta mitään käytännön yhdistymistä ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut.
paikalliskirkko taitaapi olla myös Rooman patriarkaatti. Yhtä ja samaa kirkkoa loppujen lopuksi - ja orientaalitkin...