En ole turvallisuuspoliittinen(kaan) asiantuntija, mutta olen kyllä paljon asiaa ajatellut, enkä usko vaatimattomasta sotilastaustastani olevan haittaa asiassa. En tosin ole joutunut sotatanterille kotimaassa ja sen rajoilla, mutta maailmalla kyllä; kolmella pitkällä YK: rauhanturvaajakomennuksellani Lähi-Idässä olen omakohtaisestikin nähnyt, mitä on sota ja sen seuraamukset.
Mutta enemmän minä tavallisena kansalaisena kuin evp-sotilaana näitäkin asioita ajattelen. Olen jo niin kauan elänyt, että hyvin muistan omat sotamme ja niiden tunnelmat ja katkerat jälkiselvitykset. Olen myös lukenut niistä niin paljon, että uskon melko hyvin ymmärtäväni niiden syyt. Niistä olen kirjoitellut melkoisesti mm. täällä historian saitilla. Toivoisin muidenkin nuo asiat tuntevan ja niitä ajattelevan – se ei olisi pahitteeksi, sillä ”kelvoton on kansa, joka ei tunne historiaansa”, sanoi Paasikivikin.
Eräänlaisessa herättelytarkoituksessa nytkin kirjoittelen. Otan johtoteemakseni sotilaiden osuuden turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. Tosin täällä on oltu sitäkin mieltä, että turvallisuusasiat eivät lainkaan kuulu sotilaille, minua korkeammillekaan. Sotilaathan ovat fakki-idiootteja ja sotahulluja. Vain poliitikot ovat kyllin viisaita niitä käsittelemään. Jotkut taas pitävät koko turvallisuuskysymystä toisarvoisena tärkeämpien asioiden rinnalla.
Sotilaat harvoin ovat ”sotahulluja”, sillä sotaa kokemattomatkin sotilaat koulutuksensa vuoksi ovat sisäistäneet siviilejä paremmin sodan olemuksen. He myös tietävät ensimmäisinä joutuvansa tuleen, jos sota syttyy. Poliitikkojen viisaus noissa asioissa on monesti osoittautunut kyseenalaiseksi. Ja mikä voisi olla tärkeämpi asia kuin maamme ja kansamme turvallisuus? Jos se joutuu uhatuksi, uhatuksi joutuu myös kaikki muu, jokaisen elämäkin.
Mutta enemmän minä tavallisena kansalaisena kuin evp-sotilaana näitäkin asioita ajattelen. Olen jo niin kauan elänyt, että hyvin muistan omat sotamme ja niiden tunnelmat ja katkerat jälkiselvitykset. Olen myös lukenut niistä niin paljon, että uskon melko hyvin ymmärtäväni niiden syyt. Niistä olen kirjoitellut melkoisesti mm. täällä historian saitilla. Toivoisin muidenkin nuo asiat tuntevan ja niitä ajattelevan – se ei olisi pahitteeksi, sillä ”kelvoton on kansa, joka ei tunne historiaansa”, sanoi Paasikivikin.
Eräänlaisessa herättelytarkoituksessa nytkin kirjoittelen. Otan johtoteemakseni sotilaiden osuuden turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. Tosin täällä on oltu sitäkin mieltä, että turvallisuusasiat eivät lainkaan kuulu sotilaille, minua korkeammillekaan. Sotilaathan ovat fakki-idiootteja ja sotahulluja. Vain poliitikot ovat kyllin viisaita niitä käsittelemään. Jotkut taas pitävät koko turvallisuuskysymystä toisarvoisena tärkeämpien asioiden rinnalla.
Sotilaat harvoin ovat ”sotahulluja”, sillä sotaa kokemattomatkin sotilaat koulutuksensa vuoksi ovat sisäistäneet siviilejä paremmin sodan olemuksen. He myös tietävät ensimmäisinä joutuvansa tuleen, jos sota syttyy. Poliitikkojen viisaus noissa asioissa on monesti osoittautunut kyseenalaiseksi. Ja mikä voisi olla tärkeämpi asia kuin maamme ja kansamme turvallisuus? Jos se joutuu uhatuksi, uhatuksi joutuu myös kaikki muu, jokaisen elämäkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Turvallisuuspoliittinen keskustelumme on nyt liian vähäistä. Useimmat poliitikkomme kiertävät asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Monelle Nato on niin ruma sana, että on pakko epäillä heidän olevan mieltyneempiä sanaan, jossa on kirjain vähemmän: YYA.
Korkeimmat sotilasjohtajamme tuntevat parhaiten oman puolustuskykymme. He seuraavat valppaasti maailmaa, heillä on hyvät kansainväliset yhteydet, heillä on eniten tietoja alallaan maailmassa tapahtuvasta ja he ovat kouliintuneita niitä käsittelemään, tekemään niistä oikeat johtopäätökset.
Palveluksessa olevat kenraalimme joutuvat puhumaan asiasta soukalla suulla, jottei voitaisi sanoa heidän politikoivan. Mutta niin puolustusvoimain komentaja amiraali Juhani Kaskealan kuin toiseksi korkeimmassa olevan sotilaan, puolustusministeriön kansliapäällikkö kenraaliluutnantti Kari Rimmen ja monien muidenkin parhailla näköalapaikoilla olevien sotilaiden esitysten taustalta paistaa huoli. Heitä kannattaisi kuunnella ja kuulla hieman sanojen taaksekin.
Eläkkeelle siirtyneet sotilaat rohkenevat puhua vapaammin. Viimeisessä Helsingin Reserviläinen –lehdessä kirjoittaa kenraalimajuri evp. Heikki Holma tarpeestamme liittyä Natoon. Niitä, joiden mielestä Nato on paha siksi, että USA on siinä mukana, Holma valistaa seuraavasti (tässä vain eräitä pätkiä Holman kirjoituksesta):
-------------------------------------
Nato ei organisaationa ole aktiivisesti ollut aloittamassa uusia operaatioita. Kun Yhdysvallat liittolaisineen aloitti Afganistanissa ”terrorismin vastaisen taistelun” lokakuussa 2001, Nato ei ollut mukana. Hieman myöhemmin (20.12.2001) perustettiin brittien johdolla ja YK:n mandaatilla ISAF, johon osallistui 18 maata. Näiden joukossa oli Suomi.
- - -
Hyökkäys Irakiin alkoi 20.3.2003. Operaation suoritti Yhdysvaltain johtama ”halukkaiden valtioiden koalitio”, johon osallistui 49 maata, joukossa myös Natoon kuulumattomia. Jokainen valtio teki itsenäisen poliittisen päätöksen osallistumisestaan. Hyökkäyksen oikeutuksesta oltiin erimielisiä Naton sisällä. Erityisesti Saksa, Ranska ja Belgia vastustivat sotaa avoimesti. Turkki kielsi alueensa käytön hyökkäykseen.
Nyt USA johtaa Irakissa operaatiota, jonka vahvuus on noin 152 000. Operaatiolla on YK:n mandaatti31.12.2006 saakka. Nato on perustanut Irakiin omassa johdossaan toimivan operaation (Nato Training Mission Iraq), joka kouluttaa irakilaisia turvallisuusviranomaisia. Suomi on ollut siinä mukana kouluttamassa irakilaisia poliiseja Jordaniassa.
- - -
Päätökset Natossa tehdään konsensukseen perustuen. Yhdysvalloillakin on vain yksi ääni. Toki sen mielipiteillä on merkittävä painoarvo ja poliittista painostustakaan ei voida sulkea pois, mutta lopputulosta se yksi ei voi ratkaista. On vaikea kuvitella, että Nato osallistuisi operaatioon, joka olisi kansainvälisen oikeuden tai edes YK:n peruskirjan vastainen.
-------------------------------------
Noin siis kenraali Heikki Holma hälventääkseen pelkoja Nato-jäsenyyden ”vaaroista”.
Eräät merkittävimmät valtiomiehemme ja poliitikkomme ovat sentään asettuneet Nato-jäsenyytemme kannalle. Selkeimmin ehkä ex-presidenttimme Ahtisaari, mutta tuskinpa kovin epäselväksi ovat jääneet esim. puhemies Lipposen, presidenttiehdokas Niinistön ja ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Jaakonsaaren kannat.
Sunnuntaina 18.6. oli Helsingin Sanomissa Euroopan investointipankin varapääjohtaja Sauli Niinistön pitkä kirjoitus. Siinä Niinistö toteaa mm: ”On alkamassa maailmasota talouden asein. Kun Yhdysvallat, Kiina, Eurooppa, Intia ja Venäjä tekevät rahan ja vallan uusjakoa, Suomi olisi paremmin suojattu liittoutuneena kuin yksin”. Kirjoituksessaan Niinistö hyvin perustelee Nato-jäsenyyden tuomat edut myös tuossa ”maailmansodassa”.
Olisi syytä antaa painoarvoa kenraaliemme näkemyksille puolustuskykymme vahvistamisen tarpeesta. Luultavasti presidentti Ahtisaari, puhemies Lipponen ja varapääjohtaja Niinistö ovat ne suomalaiset johtomiehet, jotka parhaiten tuntevat, miten maailma makaa ja mitä siinä mukana makaava Suomi tarvitsee. Tuskin kukaan haluaa liioin kiistää enempää kenraaliemme kuin mainittujen valtiomiestemme vastuuntuntoa.
Alkaa siis olla jo poliitikkojakin, jotka näkevät turvallisuustarpeemme paremmin kuin talvisotaa edeltävän ajan poliitikot. Kansastaan vastuussa olevalle johtajalle sen pitäisi olla ykkösasia, ”numero uuno”. Uskon, että myös pääministeri Vanhaselle ”itse tykönään” se sellainen on, ja hän tajuaa Nato-jäsenyytemme merkityksen oikein, mutta hänellä ei sitä ole rohkeutta, joka tekee valtiomiehiä. Pitäisi kulkea joukkojen edellä, eikä piiloutua niiden taakse.
Mikähän puolue meillä ensimmäisenä ottaa tavoitteekseen liittymisemme Natoon? Uskon, että jos kokoomus sen ottaisi teemaksi tulevissa ek-vaaleissa, se toisi sille vaalivoiton. Puolueen vanhat kannattajat eivät sellaista ”säikähtäisi”, ja se vetäisi huomattavasti uusia lähinnä demareista ja varmaan jonkin verran myös keskustalaisista. Riittääköhän Kataisen ja muiden kokoomusjohtajien älli käyttämään hyväksi tarjoutuvaa mahdollisuutta?
Niin tai näin, mutta uskon kyllä täyden Nato-jäsenyytemme toteutuvan ennen pitkää, todennäköisesti jo seuraavan hallituksen aikana. Mutta jo nyt saisi jo loppua kuurupiilo, jossa olevat lapselliset piirteet alkavat näyttää yhä naurettavammilta.
Monet meistä osaavat jonkin verran nikkaroida, hoitaa puutarhaa, ajaa autoa ja jotain tiedämme sairauksista ja tähdistäkin. Silti emme epäile, etteikö meitä parempi hommassaan olisi kirvesmies, puutarhuri, atutonkuljettaja, lääkäri ja tähtitieteilijä.
Sotilaat varmaan joutuvat meikämannea ja useimpia politiikojakin enemmän ajattelemaan noita turvallisuusasioita, joihin he saavat koulutuksensakin. Silti pidetään sopimattomana, jos he puhuvat niistä suoraan. Ei ihme, että evp-upseerit sitten purkavat patoutumiaan. Hyvä on, että purkavat, sillä sieltä kuullaan usein viisaita ajatuksia. Ja totuuksia, kuten nyt kenraalimajuri evp. Holmalta.
Kokoomus olisi suurista puolueista ainoa, joka voisi ottaa vaaliaseekseen Natojäsenyytemme. Demareissa on monia sitä haluavia, mutta paljon myös vastustavia. Keskusta on sitonut itsensä vuosikymmenten takaiseen kekkoslaiseen "puolueettomuuteen" tajuamatta, että jo Kekkonen eläisi tätä päivää, hän varmasti olisi viemässä meitä Natoon. Olisi vienyt jo.
Jos Kokoomus ottaisi Natojäsenyyden vaaliteemakseen, niin piilosilla oloa leikkiminen vakavan asian kanssa loppuisi. Muidenkin puolueiden olisi pakko ruveta keskustelemaan asiasta, ja vaikea niiden olisi siinä tilanteessa löytää muita kuin onttoja perusteita Natojäsenyyden vastustamiselle. Varmasti Kokoomuksen laariin ropisisi runsaasti ääniä jompaa kumpaa suurta ja ehkä jotakin pienempiäkin puolueita aikaisemmin kannnattaneilta.
Sitä mieltä kyllä olen, että oma puolustuskykymme ei riitä, jos tosipaikka tulee. Siihen uskovat ovat naiveja. Kenraalit ja alemmatkaan upseerit eivät tietenkään sellaiseen usko, sillä ovat he parhaat asiantuntijat asiassa. Ehkä heidän pitäisi saada puhua asiasta avoimemmin, mutta toisaalta siinä on sitten politikoinnin vaara, ja sitä sotilaat eivät saa ruveta tekemään. Suomi ei ole Chile tai ei edes Kreikkakaan.
Sanoi se Paasikivikin jo aikanaan, että liittoutua meidän pitää, sillä yksin olemme liian heikkoja. Ja liittoututtiinhan me, kun meillä oli se YYA. Sitä Paasikivi tuskin kuitenkaan tarkoitti.
Natoa karsastaisin vain juuri USA:n tähden, vaikka sen merkitys ja valta Natossa lienee vain sellainen, minkä kenraali Holma kertomuksessasi toteaa. Mutta sittenkin olisi mielestäni parempi, jos EU:lle saataisiin oma vahva puolustus. Siitä tämän päivän lehdissä näkyvät puolustusministeri Kääriäinen ja hänen itävaltalainen virkaveljensä puhuvan. Se vaan ei ole ainakaan lähiakojen todellisuutta, kun suurin osa EU-maista kuuluu Natoon, ja tuskin ne haluavat siitä erota. Olisiko jotenkin mahdollista saada vahvemmaksi ja USA:sta vähemmän riippuvaksi se Naton eurooppalainen pilari, josta muistaakseni mm. kenraali Häglund on puhunut?
Nimittäin siinä, että EU:n puolustusvoimista voisi tulla oikein mitään. Miksi nuo Natoon kuuluvat maat haluaisivat romuttaa hyvän ja koetellun järjestön ja perustaa uuden, joka pakosta jäisi hyvin paljon heikommaksi, kun siitä puuttuisi suurin voimatekijä: Yhdysvallat.
Uusimmassa Suomen Sotilas -lehdessä on montakin hyvää kirjoitusta Naton puolesta. Lehden päätoimittaja Jaakko Puuperä, reservin majuri muistaakseni, kirjoittaa mm:
"Puolustusvoimat ovat pahassa rahoituskriisissä ja kaikkiin olennaisimpiinkaan toimintoihin ei riitä enää resursseja. Joudutaan tekemään kipeitä valintoja.
Sotilasjohtomme on tunnistanut ja julkituonut ongelman, mutta ilman poliitikkojen päätöksiä virkamiehet eivät voi toimia. Kriisin syy on poliittisen johtomme kyvyttömyys tehdä strategisia turvallisuuspoliittisia linjapäätöksiä.
Sotilaat jätetään mahdottoman eteen. Pitäisi olla Natoyhteensopiva, ylläpitää itsenäistä puolustuskykyä, osallistua aktiivisesti kansainväliseen kriisinhallintaan ja tarjota vielä virka-apua yhteiskunnan muille sektoreille. Tärkeitä tehtäviä kaikki, mutta nykyresursseilla mahdottomia toteuttaa. Samaan aikaan kustannuspaine kasvaa niin materiaalipuolella kuin henkilöstö- ja toimintamenoissakin".
Toisessa kirjoituksessa ye-everstiluutnantti Mika Kerttunen Strategian laitokselta sanoo mm:
"Nykyaikainen sodankuva edellyttää nopeita, tulivoimaisia ja hyvin varustettuja sekä koulutettuja joukkoja. Uskottavan torjuntakyvyn ylläpitämiseksi joukkoja on oltava riittävän paljon.
Riittävä määrä riittävän hyvää edellyttää riittävää määrää rahaa. Viimeistään 2020-luvulla, kun torjuntahävittäjien uusiminen tulee eteen, joutuu koko puolustusjärjestelmämme valinkauhaan. Liittoutuminen on tällöin huomionarvoisin vaihtoehto.
Sotilaliiton jäsenyys ei tuo säästöjä, eikä lisää rahaa, mutta se mahdollistaa omien voimavarojen selkeämmän kohdentamisen tärkeiksi arvioituun toimintoihin. Taloudellisilla tekijöillä ei liittoutumista tai liittoutumattomuutta ratkaista.
Raha kuitenkin ratkaisee, kun sitä puuttuu. Pelkästään omiin voimavaroihin perustuvaan kansalliseen, uskottavaan puolustuskykyyn rahat eivät enää riitä, jollei sitten tulevaisuuden doktriiniksi valita sissisotaa".