Olen suurin piirtein koko ikäni, 40 vuotta, kokenut saman että uskovaisten piirissä en ole oikein hyvä uskovainen ollut koskaan, enkä tunnekaan olevani mikään palava uskovainen,
parannuksen teko on niin vaikeaa että sen tekeminen venyy usein jopa kuukausiksi.
Synnin tekeminen sitä vastoin eri muoidossa on ollut minulle aina melko helppoa.
taas maailmalla , uskottomien piireissä on aina pidetty uskovaisena joka tulee aina silloin tällöin ilmi sopivassa tilanteessa,
nakataan piikki johonkin sopivaan väliin.
oeln usen elämäni aikana ajatellut että en oikein ole kotonani missään kun siinä välilläkään ei ole mitään välivaiheita.
olen myös usein ajatellut että kumpa en olisi koskaan kuullutkaan koko uskosta niin ois saanu vapaasti elää juuri niin kuin haluaa.
Jotenkin kuitenkin ei uskalla irrota kokonaan uskovaisista, en osaa nyt tässä enempää kertoa...
Ottakaa kantaa asiaan, onko ketään joka olisi samassa tilanteessa ?
parannuksen teko on niin vaikeaa että sen tekeminen venyy usein jopa kuukausiksi.
Synnin tekeminen sitä vastoin eri muoidossa on ollut minulle aina melko helppoa.
taas maailmalla , uskottomien piireissä on aina pidetty uskovaisena joka tulee aina silloin tällöin ilmi sopivassa tilanteessa,
nakataan piikki johonkin sopivaan väliin.
oeln usen elämäni aikana ajatellut että en oikein ole kotonani missään kun siinä välilläkään ei ole mitään välivaiheita.
olen myös usein ajatellut että kumpa en olisi koskaan kuullutkaan koko uskosta niin ois saanu vapaasti elää juuri niin kuin haluaa.
Jotenkin kuitenkin ei uskalla irrota kokonaan uskovaisista, en osaa nyt tässä enempää kertoa...
Ottakaa kantaa asiaan, onko ketään joka olisi samassa tilanteessa ?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen kokenut aivan samanoloisia tuntemuksia. Olen uskovaisessa kodissa kasvanut ja siten elänyt aina lestadiolaisuuden sävyttämässä maailmassa. Aika nuorena aloin silloin tällöin miettiä, mikä se minuus minussa TODELLA on, siis se mitä oikeasti olen, mitä olisin, jos en olisi sellaiseen kotiin syntynyt kuin olin.
Ystävät ja läheiset vuorostaan heijastavat minuutta minulle, ovat se peili, se josta näen: olenko rakastettu, hyväksytty omana itsenäni? Juuri tällaisena. Oikeus olisi olla!
Oma minä on tärkeää tulla tuntemaan. Minä on se aito todellinen minä, jolla on yhteys tähän todellisuuteen, kaikkeuteen, Jumalaan, eikä mikään roolipuku. Omassa nahassaan on helpompaa elää ja kohdata niin elämän ilot kuin kantaa kuormatkin.
On sanottu että kuoleman hetkellä ihmisellä on vain yksi kysymys: Olenko saanut antaa rakkautta, olenko saanut osakseni rakkautta. ja on sanottu myös että kuollessaan ihminen ei yleensä kadu mitään siitä mitä on tehnyt mutta katuu niitä mitä jätti tekemättä, kokeilematta, elämöttä. Elämätön elämä olisi raskas kohtalo!
Ainakin seurajulistuksessa monesti sanotaan että uskovainen saattaa olla "niin hidas hyvään ja nopea pahaan", eikä ole palava. Sanotaan joskus myös niin että joku voi horjua kahden välillä, uskon ja "maailman". Siis tällaisista asioista mainitaan, ainakin periaatteessa.
Tarkoitatko sitä että sinulle ei ole kukaan eikä mikään kirkastanut sitä oletko oikeasti uskovainen; tarvitsisit todistusaineistoa? Jos yritän vertailla, niin sanon että sellainen on tilanne ainakin minulla. Vuodesta toiseen kuljen ikään kuin ilman todistusta siitä että minulla olisi Pyhä Henki.