Looginen empirismi ja hahmopsykologia

"huom. se ei ole ajattelua, että mieleen juolahtaa ja että asioita mieltyy, pulpahtaa mieleen"

Heh, tässä onkin Nietzche vs. Descartés.
Jälkimmäisen mukaan "ajattelen niin olen" kun taas ensimmäisen mukaan ajatus 'vain tulee.'

Miten erottaa nämä kaksi?
Mistä tietää että onko (ajatus)prosessi "pälkähdyksen" tulosta, vaiko päinvastoin?

Aika pulma, jossa 'sekä että' on suht pätevä vastaus, vai mitä olet mieltä?

EclipsE kirjoitti:

"huom. se ei ole ajattelua, että mieleen juolahtaa ja että asioita mieltyy, pulpahtaa mieleen"

Heh, tässä onkin Nietzche vs. Descartés.
Jälkimmäisen mukaan "ajattelen niin olen" kun taas ensimmäisen mukaan ajatus 'vain tulee.'

Miten erottaa nämä kaksi?
Mistä tietää että onko (ajatus)prosessi "pälkähdyksen" tulosta, vaiko päinvastoin?

Aika pulma, jossa 'sekä että' on suht pätevä vastaus, vai mitä olet mieltä?

eräänkin kerran olen asiaa ajatellut ja antanut ajatusten pulpahdella asian ympärillä. "Sekä, että" on tietysi pätevä vastaus, vaikka sillä onkin niin helppo kuitata koko asia. Mutta jos ei vain kuitata, vaan mietitään lisää.

Olen huomannut, että ulkoa opiskeltu, muistista haettu tieto voi olla intensiivisen keskittymisen tuloksena syntyneitä ajatuksia, tai sitten spontaanisti esiin ryntääviä ajatuksia, jotka kytkeytyvät toisiinsa assosiatiivisen verkon avulla.

Myös tieto, jonka sisältö oivalletaan liittyy asioiden yhdistämisen kykyyn. Taas mieli tekee suunnatonta näkymätöntä työtä taustalla yhdistäen juuri eteentulleen tiedon oivallukseksi.

Seuraavaksi erotan oivalluksia, jotka eivät vaadi teoriaa ja tietoa, joita sillä hetkellä tarkkaillaan, vaan ne ovat oivalluksia, jotka itse synnyttävät tietoa, muistijälkiä mieleen (aivoihin tietysti, mutta koska minulle on omakohtaisempi ja läheisempi käsite mieli, käytän sitä. Aivoista en tiedä mitään muuta kuin mitä ulkokohtaisesti olen niiden toiminnasta kuullut ja nähnyt. Sensijaan mielentoimintaa voin tarkkailla joka hetki, ainakin tiedostettua osaa siitä).

Mielestäni ajattelu alkaa vasta siitä, kun pystyy olemaan ajattelematta. Edes muutaman hetken, jolloin voi tajuta, että minä olen olemassa, vaikka en edes ajattele, en tiedosta ajatuksiani. (vrt. Descartes) "En ajattele, mutta olen silti." Tämän kokemuksen puitteissa ei voi sanoa ajattelun olevan sitä, mikä todistaa 'minun' olevan olemassa. Itse sanoisin, että minä olen, koska minä tiedostan.

Mitä 'niitseen' tulee, niin kokemukseni on, kuten edellä mainitsin, että ajatuksen ei ole pakko antaa tulla ja tästä pääsemme itse asiaan. Kun annamme tulla ajatusten, jotka käsittelevät vain käsittelyn alla olevaa asiaa, kun tahdomme ajatella tarkasti rajattua asiaa, niin silloin voi puhua ajattelemisesta. Voi toki olla ja mielestäni se on hyvin todennäköistä, että kun keskittymiskykyä on harjaannuttanut, niin sitä ei tarvitse enää niin kovasti pitää suitsista kiinni, vaan ajatusluonto alkaa luonnostaan noudattamaan tahtoelämää, ei hyppimään sinne tänne.

Tuossa samalla kun kirjoitin, huomioin myös sen asian, että on yhtä väärin sanoa, että ajatukset tulevat itsestään, kuin että niitä synnytetään. Tai että molemmat ovat yhtä oikeita tapoja, mutta jos toisen unohtaa, silloin puhuu vain puolitotuudesta. Ehkä dualistinen kieli, dualistisesti rakentunut ihmismieli ei voi koskaan täysin ilmaista tuota prosessia juuri niin kuten se on, kuten sen voimme itsessämme havaita. Melkein kääntyisin ajattelemaan, että ihmisessä on myös monistinen puoli, joka pystyy ymmärtämään, mutta jota ei voida ilmaista sellaisenaan maailmalle.

Mitä itse tuumaisit asiasta?

Kysyit miten erottaa nämä kaksi. Asiaa voi yrittää hahmottaa sillä tavalla, että pyrkii ottamaan kiinni ajatuksen syntymekanismista, tarkkailemaan miten ajatus syntyy ja muodostuu, mistä se saa alkunsa, miten ja mistä se tulee esiin ja kun se on ollut ilmoilla hetken, voi katsella, minne se häviää ja katoaa. Se tuntuu hyvin turhattavalta puuhalta, koska se vaatii suurta keskittymistä niin mitättömän pieneen asiaan, josta ei millään meinaa saada kiinni. Se siinä on pahinta. Ei kykene tarttumaan "juuriajatuksesta."

Joskus sitä on miettinyt, miten ihmiset ylvästelevät hienoilla fyysisillä suorituksilla, mutta kuka heistä pystyy pitämään niin pienen ja näkymättömän asian, kuin ajatuksen karsinassa. Kaikkein pienin onkin kaikkein suurin. "Ne, jotka tulevat viimeisinä, tulevat ensimmäisiksi." :)

pht kirjoitti:

eräänkin kerran olen asiaa ajatellut ja antanut ajatusten pulpahdella asian ympärillä. "Sekä, että" on tietysi pätevä vastaus, vaikka sillä onkin niin helppo kuitata koko asia. Mutta jos ei vain kuitata, vaan mietitään lisää.

Olen huomannut, että ulkoa opiskeltu, muistista haettu tieto voi olla intensiivisen keskittymisen tuloksena syntyneitä ajatuksia, tai sitten spontaanisti esiin ryntääviä ajatuksia, jotka kytkeytyvät toisiinsa assosiatiivisen verkon avulla.

Myös tieto, jonka sisältö oivalletaan liittyy asioiden yhdistämisen kykyyn. Taas mieli tekee suunnatonta näkymätöntä työtä taustalla yhdistäen juuri eteentulleen tiedon oivallukseksi.

Seuraavaksi erotan oivalluksia, jotka eivät vaadi teoriaa ja tietoa, joita sillä hetkellä tarkkaillaan, vaan ne ovat oivalluksia, jotka itse synnyttävät tietoa, muistijälkiä mieleen (aivoihin tietysti, mutta koska minulle on omakohtaisempi ja läheisempi käsite mieli, käytän sitä. Aivoista en tiedä mitään muuta kuin mitä ulkokohtaisesti olen niiden toiminnasta kuullut ja nähnyt. Sensijaan mielentoimintaa voin tarkkailla joka hetki, ainakin tiedostettua osaa siitä).

Mielestäni ajattelu alkaa vasta siitä, kun pystyy olemaan ajattelematta. Edes muutaman hetken, jolloin voi tajuta, että minä olen olemassa, vaikka en edes ajattele, en tiedosta ajatuksiani. (vrt. Descartes) "En ajattele, mutta olen silti." Tämän kokemuksen puitteissa ei voi sanoa ajattelun olevan sitä, mikä todistaa 'minun' olevan olemassa. Itse sanoisin, että minä olen, koska minä tiedostan.

Mitä 'niitseen' tulee, niin kokemukseni on, kuten edellä mainitsin, että ajatuksen ei ole pakko antaa tulla ja tästä pääsemme itse asiaan. Kun annamme tulla ajatusten, jotka käsittelevät vain käsittelyn alla olevaa asiaa, kun tahdomme ajatella tarkasti rajattua asiaa, niin silloin voi puhua ajattelemisesta. Voi toki olla ja mielestäni se on hyvin todennäköistä, että kun keskittymiskykyä on harjaannuttanut, niin sitä ei tarvitse enää niin kovasti pitää suitsista kiinni, vaan ajatusluonto alkaa luonnostaan noudattamaan tahtoelämää, ei hyppimään sinne tänne.

Tuossa samalla kun kirjoitin, huomioin myös sen asian, että on yhtä väärin sanoa, että ajatukset tulevat itsestään, kuin että niitä synnytetään. Tai että molemmat ovat yhtä oikeita tapoja, mutta jos toisen unohtaa, silloin puhuu vain puolitotuudesta. Ehkä dualistinen kieli, dualistisesti rakentunut ihmismieli ei voi koskaan täysin ilmaista tuota prosessia juuri niin kuten se on, kuten sen voimme itsessämme havaita. Melkein kääntyisin ajattelemaan, että ihmisessä on myös monistinen puoli, joka pystyy ymmärtämään, mutta jota ei voida ilmaista sellaisenaan maailmalle.

Mitä itse tuumaisit asiasta?

Kysyit miten erottaa nämä kaksi. Asiaa voi yrittää hahmottaa sillä tavalla, että pyrkii ottamaan kiinni ajatuksen syntymekanismista, tarkkailemaan miten ajatus syntyy ja muodostuu, mistä se saa alkunsa, miten ja mistä se tulee esiin ja kun se on ollut ilmoilla hetken, voi katsella, minne se häviää ja katoaa. Se tuntuu hyvin turhattavalta puuhalta, koska se vaatii suurta keskittymistä niin mitättömän pieneen asiaan, josta ei millään meinaa saada kiinni. Se siinä on pahinta. Ei kykene tarttumaan "juuriajatuksesta."

Joskus sitä on miettinyt, miten ihmiset ylvästelevät hienoilla fyysisillä suorituksilla, mutta kuka heistä pystyy pitämään niin pienen ja näkymättömän asian, kuin ajatuksen karsinassa. Kaikkein pienin onkin kaikkein suurin. "Ne, jotka tulevat viimeisinä, tulevat ensimmäisiksi." :)

NOh aika tyhjentävästi kyllä spekuloit aihetta.
Tuonkin tähän nyt henkisemmän puolen mukaan.

Kun puhuit dualistisuudesta niin mielestäni se on perua hyvän ja pahan tiedon puusta, se toi psyykkeeseen ja elämään tietyn polariteetin, navallisen dualistisuuden ikäänkuin.
ELi jotta voit havaita toivoa, on sinun aluksi tiedostettava pelkoa jne. ja tämä jatkuu hyvän ja pahan välisenä.
Näiden ylinouseminen on taas perua siitä täydellistymisestä mitä pelastus tarjoaa (siemen on täydellinen)
Sen tuottaman sadon kertoimet 30, 60, 100, ja 120 omaavat muuten hyvin kuvaavat merkitykset, Kabbalistisessa elämän puussa näillä on hyvä selitys.
30, kuvasi muistaakseni inhimillisen tietouden ja ymmäryksen nousua huippuunsa, jne..viimeisenä iänkaikkinen elämä, keter.

Luulen myöskin että ajatukset jotka tulevat tyhjästä ovat tulosta sielun kommunikoinnista henkimaailman kanssa.
Tämä taas ilmenee kiusauksina, kuin myöskin oivalluksina.
Ajatukset taas juontunevat näistä?

"Kysyit miten erottaa nämä kaksi. Asiaa voi yrittää hahmottaa sillä tavalla, että pyrkii ottamaan kiinni ajatuksen syntymekanismista, tarkkailemaan miten ajatus syntyy ja muodostuu, mistä se saa alkunsa, miten ja mistä se tulee esiin ja kun se on ollut ilmoilla hetken, voi katsella, minne se häviää ja katoaa."

Tässä prosessissa voi mennä sekaisin hyvin alkuvaiheilla, jolloin seuraakin todellisuudessa ajatusta. Vai mitä luulet?

Mutta kun puhuit tiedostamisesta ja ajattelusta, niin siinä voisi olla vastaus, sikäli jos tiedostaminen on tunne, mutta voiko sen tiedostaa ilman ajatusta?