Kyllä vituttaa tämä mahdollinen syndrooma, mutta toisaalta helpottaisi jos saisi sen mustaa valkoiselle! Olen 22-vuotias nuorimies ja kärsinyt omituisista oireistani koko ikäni, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Ennen sentään osasin jotenkin elää tämän kanssa, mutta nyt viime vuoden aikana on alkanut ahdistaa. Itselläni ei ole vielä Asperger-diagnoosia, mutta tiedän kyllä 100% varmasti kärsiväni siitä. Olen saanut tänä kesänä lisääntyneeseen ahdistukseeni keskusteluapua terapeutilta, mutta huomannut, ettei siitä juuri mitään hyötyä ole. Nyt aion ottaa terapeutin kanssa puheeksi seuraavalla kerralla Aspergerin ja hakeutua tutkimuksiin.
Jo vuosia sitten äitini esitteli minulle lukemastaan kirjasta Aspergerin oireita, ja tajusin jo tuolloin, että sehän sopii minuun kuin rasvattu. Olin kuitenkin vielä 17-vuotiaana liian lapsellinen ja motivoimaton halutakseni lähteä tutkimuksiin ja kieltäydyin voimakkaasti. Ei toisaalta mikään ihme, sillä nautin siitä, että sain riehua miten halusin ja sain tahtoni läpi, eivätkä muutkaan oireeni pahemmin häirinneet tuolloin. Ei edes yksinäisyys. Vuosi sitten kesällä ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen aloin kuitenkin tuntea yhä voimakkaampaa henkistä ahdistusta milloin yksinäisyydestä, milloin virikkeiden puutteesta, ja nyt tajuan, ettei tästä enää mitään tule. Talvella opiskelun viedessä melkein kaiken aikani, en ehdi murehtimaan omaa olotilaani, vaikka oireeni silloinkin ovat voimakkaat.
Minulla on mielestäni kaikki Aspergerin tärkeimmät oireet. Suurimpia ongelmia ovat helvetinmoiset vaikeuteni sosiaalisissa suhteissa. En osaa kertakaikkiaan olla ihmisten kanssa, vaikka haluaisinkin. Sulkeudun välittömästi ja haluan päästä kommunikointitilanteesta pois. En hallitse kunnolla sosiaalisia koodeja, esimerkiksi tuntuu usein ylitsepääsemättömältä tervehtiä ihmisiä, katsoa silmiin puhuttaessa tai käyttää oikeanlaisia keskustelufraaseja. Menen lukkoon.
Toisinaan taas toimin impulsiivisesti ja sanon, mitä sattuu. Olen erittäin itsepäinen ja sitkeä asioissa, mihin ryhdyn. Jo aivan lapsesta asti muistan, että kaikkien leikkien ja suunnitelmien tuli juuri edetä niin kuin minä sanon, eivätkä kompromissit olleet mahdollisia. Jos tahtoni ei toteutunut, aloin huutaa ja rääkyä kuin syötävä ja yleensä huusin niin kauan kunnes vanhempani suostuivat vaatimuksiini. Itseasiassa tilanne on edelleen samanlainen. Myönnettäköön, että olen melko hemmoteltu lapsi, mutta ei vanhemmillani eikä isovanhemmillani ollut muuta keinoa kuin antaa periksi, tiedänhän itsekin kuinka kovasti osaan pistää vastaan.
Ystäviä minulla tällä hetkellä ei juuri ole, sillä olen tietoisesti alkanut vältellä ihmisiä tajuttuani, että suututan helposti muut sanoa paukattaessani suoraan. Jo varhaisessa vaiheessa kasvoin kuitenkin tietoiseksi omasta erilaisuudestani ja tajusin, että vieraiden ihmisten kanssa en voi käyttäytyä kuin kotona. Siksi muutuin ehkä tietoisesti ujoksi vieraiden seurassa, ja kotona taas olin hyperaktiivinen ja uskomattoman ylivilkas. Tajuan, että se on eräänlaista kaksoiselämää. Vieraiden parissa olin täydellinen vastakohta; muistan, että ala-asteen luokanopettaja oli päivitellyt, että harvoin on näin sulkeutuneita oppilaita. Ala-asteella minulla tosin oli vielä satunnaisia pitkä-aikaisiakin kavereita, mutta pikku hiljaa epäsosiaalisuuteni ja muun oudon käytökseni vuoksi jouduin kiusatuksi. Opettajat eivät puuttuneet siihen, vaan olivat vain kiusaamisen muuttuessa raaemmaksi kiusaajien puolella ja yrittivät saada minut, joka olin täysin mallioppilas ja keskiarvoni yleensä 9,2, lähtemään vapaaehtoisesti sairaalakouluun. Vanhempani ja minä kieltäydyimme kuitenkin siitä välittömästi ja koulun tahtoa vastaan kahdesta kiusaajasta tehtiin rikosilmoitukset. Yläasteen viimeinen luokka menikin sotiessa koulua vastaan, mutta menestyin hyvin ja lukiossa säilytin saman tason sekä sain yhden hyvän ystävänkin, joka on hyvin pitkälti omalaatuinen niin kuin minäkin. Mutta tosiaan, aina olen ollut epäsosiaalinen. Lapsena aloin joskus itkeä siitäkin, että jouduin leikkimään toisen lapsen kanssa. Olisinhan vain halunnut olla oman perheeni parissa! Minut laitettiin 2,5-vuotiaana yksityiseen päivähoitoon, mutten voinut olla siellä kuin ensimmäisen viikon ja senkin hampaita purren ja itkien. Muistan hämärästi, että vihasin muiden samanikäisten kanssa olemista ja halusin kotiin. Äitini oli epätoivoinen, ja äitini äiti ehdotti siihen, että hän ottaisi minut hoitoon vanhempien ollessa töissä, sillä viihdyin mummolassa hyvin. Siellä sitten olinkin aina koulun alkuun asti, vaikka kävin 5-6-vuotiaana pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan seurakunnan päiväkerhoa, jossa myös oli ahdistavaa sosiaalisten kontaktien vuoksi, mutta sen kestin, koska osasin kai kuitenkin olla empaattinen ja ajattelin, että kaikille tulee paha mieli, jos tämänkin lopetan. Olinhan jo siihen mennessä lopettanut heti alkutekijöihin myös musiikkileikkikoulun ja äitilapsi-kerhossa käymisen. Toisaalta mummo on myös hyvin vahva ihminen, joten hän on aina ikään kuin saanut minut kuriin ja jaloilleen, samalla kun äiti on liian herkkä.
Koko elämäni olen taistellut sosiaalisten ongelmieni kanssa, mutta minulle tuottaa vaikeuksia myös pakkomielteet-, toiminnat ja -ajatukset. Jos saan jonkun asian päähäni, voin jankuttaa sitä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Kyse voi olla arkipäiväisistä asioista, esim kysymys "lähdetäänhän varmasti huomenna mökille?" kymmeniä kertoja päivässä. Tavallaan minut valtaa epävarmuuden tunne, ja silloin on pakkoa kysyä ja jankuttaa, vaikka tiedän vastauksen. Lisäksi olen usein sulkenut ovet tietyn määrän kertoja, tömistänyt 2 kertaa vasenta jalkaa maahan askeleita ottaessa, toistan samoja sanoja mielessäni tai ääneen tietyn määrän kertoja, nuorempana piti käydä aina uimassa joka päivä toukokuusta marraskuun alkuun etc... Lista on loputon!
Tuntuu kuin kyseessä olisi jotain maagista. Jos en tee noita pakkotoimintoja loppuun, tulee huono omatunto ja tunne, että nyt tapahtuu jotain hirveää...
Sitten minulla on ollut lukuisia erityisiä kiinnostuksenkohteita, jotka ovat vieneet kaiken ajan ja energian kirjaimellisesti, mutta niistä en ole itse missään nimessä kärsinyt vaan olen ryhtynyt niihin sellaisella antaumuksella ja energialla, että ulkopuolisten hämmästyksellä ei ole ollut rajoja. Esim. aivan pienestä lähtien kiinnostuin laivoista intohimoisesti ja vietin kotikaupunkini laivasatamassa aikaa useita tunteja päivässä. Minun oli nähtävä ja oltava tietoinen ehdottomasti laivojen lähdöistä, - ja tuloista sekä siitä, mitkä risteilyt toteutuivat päivittäin. Kun sitten kävi mahdottomaksi viettää satamassa kaikkia päiviä, tajusin alkaa leikkiä "samoilla" laivoilla kotona. Ostimme leikkilaivoja yhtä paljon kuin kotisatamassani oli aluksia, ja niin sitten "toteutin" kotona niillä samat risteilyt kuin mitä laivat tekivät todellisuudessa. Tätä jatkui aina 14-vuotiaaksi asti, mutta silloin olin siirtänyt laivaharrastukseni kesäpaikallemme, sillä siellä oli enemmän tilaa vedellä laivoja nurmikolla. Kaiken piti mennä täsmälleen kellon mukaan, ja raivoni ja turhautumiseni oli valtava, jos en esimerkiksi herännyt klo 8 mennessä laittamaan laivaa risteilylle. Eläydyin tuohon harrastukseeni niin syvälle, että minun oli pakko tehdä siitä mahdollisimman autenttista ja totuudenmukaista: jouduin matkimaan laivojen törähdyksiä, koneiden ääntä, reittikuulutuksia yms ja vain sikäli sain tyydytystä leikistäni. Kun sitten lopetin laivoilla leikkimisen nurmikolla, aloin tehdä samanlaisia "risteilyjä" purjeveneellämme sekä moottori- ja soutuveneilläni. Aivan lukioikään 17-vuotiaaksi olin jatkuvasti kesällä merellä säästä riippumatta, kunnes oivalsin itsestään olevani liian lapsellinen. Sitten tulee mieleen, että jossain vaiheessa toteutin samanlaisia risteilyjä polkupyörälläni aikataulun mukaan ja kuvittelin mielessäni, että pyörä on nyt laiva. Jos isäni vaikka kysyi, että "onko sun pyörässä ilmaa" niin käskin häntä heti korjaamaan, että "onko laivassa moottorit kunnossa" ja otin sen todella sydämen asiana, että muut olivat leikeissäni hengessä mukana ja lähes yhtä kiinnostuneita kuin minäkin!
Olihan minulla muitakin ohimeneviä freneettisiä kiinnostuksenkohteita, kuten tammenterhojen, pullojen-, taskukirjojen ja vieraiden maiden lippujen keruu yms. Joskus 10-vuotiaana opettelin karttakirjasta ulkoa kaikkien maiden sijainnit, liput ja faktatiedot. Sen jälkeen piirsin omia karttojani, joihin suunnattomalla innolla sijoitin ulkoa samat tiedot ja osasin suurimman osan maiden asukastiedoista ja pääkaupungeista ulkoa. Opettelin myös kalenterista kaikkien vuoden viikonpäivien nimipäivät ulkoa, ja toistelin mielelläni niitä vieraillekin ihmisille yhtenä ketjuna. Rakastan vieraita kieliä, joita myös opiskelen yliopistossa, ja hyvin varhain hoksasin opetella koulun normatiiviset kieliopit ulkoa ja sen ansiosta saavutin hyvin nopeasti hyvän teoreettisen kielitaidon kaikissa aloittamissani vieraissa kielissä. Olen aina myös pitänyt loppumattomia monologeja näistä eri kiinnostuksenkohteistani, ja jos olen kuullut yhdenkin poikkinaisen sanan, olen loukkaantunut verisesti.
Toisaalta myös kaikki rutiinit ovat olleet elintärkeitä, kuten tuossa laivainnostuksessakin kellonaikojen seuraaminen sen osoittaa. Nykyäänkin, jos rutiineja ei ole tai ne hajoavat, ahdistun ja masennun kovasti. Ehkä Aspergeristä johtuu, että olen myös aina ollut liikkeiltäni jäykkä ja reagoin hitaasti. En kyennyt koskaan pelaamaan koulussa pallopelejä vaan seisoin kentänlaidalla, mikä vain lisäsi kiusaamista. Nykyäänkin minulla on vielä traumoja liikuntatunneista. Tarvitsen paljon aikaa ymmärtääkseni vitsejä ja sitä mitä toiset tarkoittavat, usein luulen heti että tuossa on nyt taas jotain selän takana tai että tuo ajattelee minusta sitä ja tätä...
Niin että tämä oli pieni katsaus oireisiini ja niitä olisi kyllä vielä muitakin, mutta ei jaksa valittaa. Tajuan nyt, että tämä asia on pakko selvittää, onko Asperger vai ei. Pelkkä ajatus mahdollisesta diagnoosista paperilla helpottaisi hurjasti. Olen onnellinen siitäkin, että perheeni on aina tukenut minua paljon ja suhtautunut kaikkeen ymmärryksellä ja vaadittavalla huumorilla :D Suvussani on aina ollut jonkin verran ahdistusta ja mielen ongelmia sekä "erikoisuuksia", että en tiedä onko tämä perinnöllistä. 8-vuotiaalla sisarenpojallani on myös vähän samanlaisia oireita kuin minulla, mutta huomattavasti lievempiä kyllä onneksi.
Tästä löytämästäni Asperger-testistä sain 140 pistettä, joten kyllä se suuntaa antava mielestäni on:
http://users.kymp.net/p204188a/testi.htm
Jo vuosia sitten äitini esitteli minulle lukemastaan kirjasta Aspergerin oireita, ja tajusin jo tuolloin, että sehän sopii minuun kuin rasvattu. Olin kuitenkin vielä 17-vuotiaana liian lapsellinen ja motivoimaton halutakseni lähteä tutkimuksiin ja kieltäydyin voimakkaasti. Ei toisaalta mikään ihme, sillä nautin siitä, että sain riehua miten halusin ja sain tahtoni läpi, eivätkä muutkaan oireeni pahemmin häirinneet tuolloin. Ei edes yksinäisyys. Vuosi sitten kesällä ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen aloin kuitenkin tuntea yhä voimakkaampaa henkistä ahdistusta milloin yksinäisyydestä, milloin virikkeiden puutteesta, ja nyt tajuan, ettei tästä enää mitään tule. Talvella opiskelun viedessä melkein kaiken aikani, en ehdi murehtimaan omaa olotilaani, vaikka oireeni silloinkin ovat voimakkaat.
Minulla on mielestäni kaikki Aspergerin tärkeimmät oireet. Suurimpia ongelmia ovat helvetinmoiset vaikeuteni sosiaalisissa suhteissa. En osaa kertakaikkiaan olla ihmisten kanssa, vaikka haluaisinkin. Sulkeudun välittömästi ja haluan päästä kommunikointitilanteesta pois. En hallitse kunnolla sosiaalisia koodeja, esimerkiksi tuntuu usein ylitsepääsemättömältä tervehtiä ihmisiä, katsoa silmiin puhuttaessa tai käyttää oikeanlaisia keskustelufraaseja. Menen lukkoon.
Toisinaan taas toimin impulsiivisesti ja sanon, mitä sattuu. Olen erittäin itsepäinen ja sitkeä asioissa, mihin ryhdyn. Jo aivan lapsesta asti muistan, että kaikkien leikkien ja suunnitelmien tuli juuri edetä niin kuin minä sanon, eivätkä kompromissit olleet mahdollisia. Jos tahtoni ei toteutunut, aloin huutaa ja rääkyä kuin syötävä ja yleensä huusin niin kauan kunnes vanhempani suostuivat vaatimuksiini. Itseasiassa tilanne on edelleen samanlainen. Myönnettäköön, että olen melko hemmoteltu lapsi, mutta ei vanhemmillani eikä isovanhemmillani ollut muuta keinoa kuin antaa periksi, tiedänhän itsekin kuinka kovasti osaan pistää vastaan.
Ystäviä minulla tällä hetkellä ei juuri ole, sillä olen tietoisesti alkanut vältellä ihmisiä tajuttuani, että suututan helposti muut sanoa paukattaessani suoraan. Jo varhaisessa vaiheessa kasvoin kuitenkin tietoiseksi omasta erilaisuudestani ja tajusin, että vieraiden ihmisten kanssa en voi käyttäytyä kuin kotona. Siksi muutuin ehkä tietoisesti ujoksi vieraiden seurassa, ja kotona taas olin hyperaktiivinen ja uskomattoman ylivilkas. Tajuan, että se on eräänlaista kaksoiselämää. Vieraiden parissa olin täydellinen vastakohta; muistan, että ala-asteen luokanopettaja oli päivitellyt, että harvoin on näin sulkeutuneita oppilaita. Ala-asteella minulla tosin oli vielä satunnaisia pitkä-aikaisiakin kavereita, mutta pikku hiljaa epäsosiaalisuuteni ja muun oudon käytökseni vuoksi jouduin kiusatuksi. Opettajat eivät puuttuneet siihen, vaan olivat vain kiusaamisen muuttuessa raaemmaksi kiusaajien puolella ja yrittivät saada minut, joka olin täysin mallioppilas ja keskiarvoni yleensä 9,2, lähtemään vapaaehtoisesti sairaalakouluun. Vanhempani ja minä kieltäydyimme kuitenkin siitä välittömästi ja koulun tahtoa vastaan kahdesta kiusaajasta tehtiin rikosilmoitukset. Yläasteen viimeinen luokka menikin sotiessa koulua vastaan, mutta menestyin hyvin ja lukiossa säilytin saman tason sekä sain yhden hyvän ystävänkin, joka on hyvin pitkälti omalaatuinen niin kuin minäkin. Mutta tosiaan, aina olen ollut epäsosiaalinen. Lapsena aloin joskus itkeä siitäkin, että jouduin leikkimään toisen lapsen kanssa. Olisinhan vain halunnut olla oman perheeni parissa! Minut laitettiin 2,5-vuotiaana yksityiseen päivähoitoon, mutten voinut olla siellä kuin ensimmäisen viikon ja senkin hampaita purren ja itkien. Muistan hämärästi, että vihasin muiden samanikäisten kanssa olemista ja halusin kotiin. Äitini oli epätoivoinen, ja äitini äiti ehdotti siihen, että hän ottaisi minut hoitoon vanhempien ollessa töissä, sillä viihdyin mummolassa hyvin. Siellä sitten olinkin aina koulun alkuun asti, vaikka kävin 5-6-vuotiaana pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan seurakunnan päiväkerhoa, jossa myös oli ahdistavaa sosiaalisten kontaktien vuoksi, mutta sen kestin, koska osasin kai kuitenkin olla empaattinen ja ajattelin, että kaikille tulee paha mieli, jos tämänkin lopetan. Olinhan jo siihen mennessä lopettanut heti alkutekijöihin myös musiikkileikkikoulun ja äitilapsi-kerhossa käymisen. Toisaalta mummo on myös hyvin vahva ihminen, joten hän on aina ikään kuin saanut minut kuriin ja jaloilleen, samalla kun äiti on liian herkkä.
Koko elämäni olen taistellut sosiaalisten ongelmieni kanssa, mutta minulle tuottaa vaikeuksia myös pakkomielteet-, toiminnat ja -ajatukset. Jos saan jonkun asian päähäni, voin jankuttaa sitä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Kyse voi olla arkipäiväisistä asioista, esim kysymys "lähdetäänhän varmasti huomenna mökille?" kymmeniä kertoja päivässä. Tavallaan minut valtaa epävarmuuden tunne, ja silloin on pakkoa kysyä ja jankuttaa, vaikka tiedän vastauksen. Lisäksi olen usein sulkenut ovet tietyn määrän kertoja, tömistänyt 2 kertaa vasenta jalkaa maahan askeleita ottaessa, toistan samoja sanoja mielessäni tai ääneen tietyn määrän kertoja, nuorempana piti käydä aina uimassa joka päivä toukokuusta marraskuun alkuun etc... Lista on loputon!
Tuntuu kuin kyseessä olisi jotain maagista. Jos en tee noita pakkotoimintoja loppuun, tulee huono omatunto ja tunne, että nyt tapahtuu jotain hirveää...
Sitten minulla on ollut lukuisia erityisiä kiinnostuksenkohteita, jotka ovat vieneet kaiken ajan ja energian kirjaimellisesti, mutta niistä en ole itse missään nimessä kärsinyt vaan olen ryhtynyt niihin sellaisella antaumuksella ja energialla, että ulkopuolisten hämmästyksellä ei ole ollut rajoja. Esim. aivan pienestä lähtien kiinnostuin laivoista intohimoisesti ja vietin kotikaupunkini laivasatamassa aikaa useita tunteja päivässä. Minun oli nähtävä ja oltava tietoinen ehdottomasti laivojen lähdöistä, - ja tuloista sekä siitä, mitkä risteilyt toteutuivat päivittäin. Kun sitten kävi mahdottomaksi viettää satamassa kaikkia päiviä, tajusin alkaa leikkiä "samoilla" laivoilla kotona. Ostimme leikkilaivoja yhtä paljon kuin kotisatamassani oli aluksia, ja niin sitten "toteutin" kotona niillä samat risteilyt kuin mitä laivat tekivät todellisuudessa. Tätä jatkui aina 14-vuotiaaksi asti, mutta silloin olin siirtänyt laivaharrastukseni kesäpaikallemme, sillä siellä oli enemmän tilaa vedellä laivoja nurmikolla. Kaiken piti mennä täsmälleen kellon mukaan, ja raivoni ja turhautumiseni oli valtava, jos en esimerkiksi herännyt klo 8 mennessä laittamaan laivaa risteilylle. Eläydyin tuohon harrastukseeni niin syvälle, että minun oli pakko tehdä siitä mahdollisimman autenttista ja totuudenmukaista: jouduin matkimaan laivojen törähdyksiä, koneiden ääntä, reittikuulutuksia yms ja vain sikäli sain tyydytystä leikistäni. Kun sitten lopetin laivoilla leikkimisen nurmikolla, aloin tehdä samanlaisia "risteilyjä" purjeveneellämme sekä moottori- ja soutuveneilläni. Aivan lukioikään 17-vuotiaaksi olin jatkuvasti kesällä merellä säästä riippumatta, kunnes oivalsin itsestään olevani liian lapsellinen. Sitten tulee mieleen, että jossain vaiheessa toteutin samanlaisia risteilyjä polkupyörälläni aikataulun mukaan ja kuvittelin mielessäni, että pyörä on nyt laiva. Jos isäni vaikka kysyi, että "onko sun pyörässä ilmaa" niin käskin häntä heti korjaamaan, että "onko laivassa moottorit kunnossa" ja otin sen todella sydämen asiana, että muut olivat leikeissäni hengessä mukana ja lähes yhtä kiinnostuneita kuin minäkin!
Olihan minulla muitakin ohimeneviä freneettisiä kiinnostuksenkohteita, kuten tammenterhojen, pullojen-, taskukirjojen ja vieraiden maiden lippujen keruu yms. Joskus 10-vuotiaana opettelin karttakirjasta ulkoa kaikkien maiden sijainnit, liput ja faktatiedot. Sen jälkeen piirsin omia karttojani, joihin suunnattomalla innolla sijoitin ulkoa samat tiedot ja osasin suurimman osan maiden asukastiedoista ja pääkaupungeista ulkoa. Opettelin myös kalenterista kaikkien vuoden viikonpäivien nimipäivät ulkoa, ja toistelin mielelläni niitä vieraillekin ihmisille yhtenä ketjuna. Rakastan vieraita kieliä, joita myös opiskelen yliopistossa, ja hyvin varhain hoksasin opetella koulun normatiiviset kieliopit ulkoa ja sen ansiosta saavutin hyvin nopeasti hyvän teoreettisen kielitaidon kaikissa aloittamissani vieraissa kielissä. Olen aina myös pitänyt loppumattomia monologeja näistä eri kiinnostuksenkohteistani, ja jos olen kuullut yhdenkin poikkinaisen sanan, olen loukkaantunut verisesti.
Toisaalta myös kaikki rutiinit ovat olleet elintärkeitä, kuten tuossa laivainnostuksessakin kellonaikojen seuraaminen sen osoittaa. Nykyäänkin, jos rutiineja ei ole tai ne hajoavat, ahdistun ja masennun kovasti. Ehkä Aspergeristä johtuu, että olen myös aina ollut liikkeiltäni jäykkä ja reagoin hitaasti. En kyennyt koskaan pelaamaan koulussa pallopelejä vaan seisoin kentänlaidalla, mikä vain lisäsi kiusaamista. Nykyäänkin minulla on vielä traumoja liikuntatunneista. Tarvitsen paljon aikaa ymmärtääkseni vitsejä ja sitä mitä toiset tarkoittavat, usein luulen heti että tuossa on nyt taas jotain selän takana tai että tuo ajattelee minusta sitä ja tätä...
Niin että tämä oli pieni katsaus oireisiini ja niitä olisi kyllä vielä muitakin, mutta ei jaksa valittaa. Tajuan nyt, että tämä asia on pakko selvittää, onko Asperger vai ei. Pelkkä ajatus mahdollisesta diagnoosista paperilla helpottaisi hurjasti. Olen onnellinen siitäkin, että perheeni on aina tukenut minua paljon ja suhtautunut kaikkeen ymmärryksellä ja vaadittavalla huumorilla :D Suvussani on aina ollut jonkin verran ahdistusta ja mielen ongelmia sekä "erikoisuuksia", että en tiedä onko tämä perinnöllistä. 8-vuotiaalla sisarenpojallani on myös vähän samanlaisia oireita kuin minulla, mutta huomattavasti lievempiä kyllä onneksi.
Tästä löytämästäni Asperger-testistä sain 140 pistettä, joten kyllä se suuntaa antava mielestäni on:
http://users.kymp.net/p204188a/testi.htm
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kiitos pitkästä viestistäsi. En osaa sinua auttaa, mutta varmasti löydät apua kuntasi terveydenhuollosta. Jaksamisia siihen taisteluun. Olethan huomannut myös aspalstan? http://www.aspalsta.net/index.php
Itselläni on 12-vuotias poika, joka sai pitkän taistelun jälkeen asperger-diagnoosin kolme vuotta sitten.
Juu, tuo hoitoasia on kunnossa, odottelen vain uutta aikaa.
Ja kiitos tuosta linkistä; ei sitä uskoisi miten yleinen vaiva tämäkin on. Nyt kaduttaa että en halunnut nuorempana tutkittavaksi. Olisi ollut niin moni asia helpompaa... Itsepäisyydessäni on kai kuitenkin ollut se hyvä puoli, etten ole antanut omissa tavoitteissani koskaan periksi...ja se kai kuuluu myös Aspergeriin, että energiaa riittää kaikkeen mihin ryhtyy.
Tässä viiskymppinen assi"täti".
Tavallaan assius ei ahdista, vaan se, että oireiston mukaisesti elely ei sovi muiden pirtaan ja siitä syntyy konflikteja.
Sinä olet siis ainoa lapsi ja sanot olevasi hemmoteltu. Se voi hankaloittaa aika paljon asioita.
Hemmotelluilla nt.(neurologisesti tyypillisillä)-kin ihmisillä on vaikeuksia sopeutua muiden ihmisten kanssa olemiseen kun pitää oppia ottamaan huomioon muidenkin tarpeita, ei vain omiaan.
Olen itse kolmelapsisen perheen kuopus ja kotoisin aika vaatimattomista oloista. Meillä ei ollut kotona mahdollisuusksia toteuttaa muksujen erityistoiveita ja oli pakko oppia hyväksymään itsensä sellaiseksi, että jos ei muittenkin kanssa pärjää niin huonosti käy.
Mutta ei kantsi lannistua.
Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan uutta. Olet toisaalta säästynyt monilta traumoiltakin kun sinun ei ole tarvinnut pettyä niin paljon ? Ehkä noin.
Toisaalta voi olla, että pettymysten sietokyvyn pitäisi vahvistua kun niitä on paljon.. mutta en tiedä onko as-oireisen oppiminen verrattavissa ikinä nt. ihmisten vastaavaan.
Se sinun kannattaa hahmottaa, ettei sinun mitenkään pidä elää niinkuin kaikki muut. Ei pidä oppia samalla tavalla sosiaaliseksi kuin nt-oireisen, eikä muutoinkaan ruveta muistuttamaan ketään muuta.
Olet omalla tavallasi hyvin spesiaali ja sinulla on ihan omat vahvuutesi. Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa. Se mikä jossakin mielessä on heikkos, voi olla toisaalta vahvuutta toisessa yhteydessä.
Yksinäisyys voi olla sinulle kimuranttia.. sitä se toki aina on as-oireilevalle.. mutta sinun ei ole tarvinnut koskaan siis ottaa huomioon muiden ihmisten tarpeita, joten.. siinä kohtaa on puute, jota sun pitäis jotenkin ruveta vahvistamaan itsessäsi, jos mielit luoda ystävyyssuhteita.
aspalsta.net sisältää nykyisin nuorten palstan. Ja saa siellä jutella kenen kanssa lystää, mutta aikuisten jutut voi olla niin aikuisten perspektiivistä tutkailtuja, että oman ikäryhmän parissa voi löytää enemmän yhtymäkohtia kuin meidän "kääkkien".
En minä nyt jaksa enempää kirjoittaa. Pitää mennä nukkumaan, että jaksan ammulla taas kiitää duuniin.
Toivottavasti kohtaamme uudelleen.
Voi vaikka kysellä mitä minulle kuuluu ja kuinka voin.. nyt kun minä olen tavannut sut täällä ja tiedän mitä sinulle kuuluu ja kuinka sinä voit.
Pienin vaatimattomin askelin edeten liikoja kerralla vaatimatta voi päästä yhtä pitkälle.. tai pidemmällekin kuin "räjäyttämällä koko potin" kerralla.
Kivaa kesää ja hyvä jos itsepäisyydestäsi huolimatta olet suostunut tsekkaamaan asioita tuolta kantilta.. reaalista on hyvä etsiä kiinnekohtia elämään.
Muu ei oikein anna tukevaa otetta. Lipsuupi jos ei hoksaa sitä, mistä oikeasti on kysymys.
Eikä assius aina niin kamalaa ole. Ja minä en ole vielä tavannut epäempaattista as-oireilevaa. olet kaiketi ihan symppis kaveri.. nuori vielä.. ja sulla on mahdollisusksia paljoon.
Terkuin Pönni :)
Olet ihan oikeassa siinä, että ei tämä syndrooma itsessään ahdista. Päinvastoin, tunnen itseni joskus tietyillä alueilla ylpeäksi siitä, että olen erilainen kuin muut ja olen saanut siitä paljon myös positiivista palautetta, siis silloin kun se ei häiritse muita :) En edes osaa olla toisenlainen kuin todellisuudessa olen, vaikka pakosti koulukiusaaminen ja huonot ihmissuhdekokemukset ovat saaneet minut teeskentelemään paljon ja vieneet itsetunnon maahan. Kuitenkin huomaan jo melko pian, miten ahdistavaa on esittää muuta, ja siksi en enää yritä esittää sosiaalista. Ainoa mitä teen sosiaalisten kontaktien suhteen on se, että välttelen niitä viimeiseen asti, mikä on nyt käynyt kaikkein ahdistavammaksi.
En ole ainoa lapsi, mutta olen tälläinen vanhemmalla iällä saatu iltatähti. Isosiskoni ovat minua 12 ja 9 vuotta vanhempia ja vanhempieni mukaan minun erikoistarpeeni ja vaativuuteni huomattiin niin varhain, että he joutuivat kuulemma uhraamaan suurimman osan ajastaan minuun ja minua kasvatettiin siten eri tavalla kuin siskoja. Ovat vanhemmat sitä katuneetkin, että antoivat periksi niin paljon, mutta kun ei ollut kertakaikkiaan kuulemma vaihtoehtoja. Huusin ja sain niin kauheita raivokohtauksia, että olin aivan mahdoton. Kai sitä olisi vain oppinut väkisin jos vanhemmat olisivat olleet ankarampia, tai olisinkohan sitten jo hullujenhuoneella, en tiedä todellakaan. Joillain elämän alueilla on toki hyvä vain "joutua kylmään veteen" karaistumaan oppiakseen, mutta tämän taustan kanssa seurauksia ei tietenkään voi tietää. Vaatiessani milloin mitäkin, en kertakaikkiaan voinut käsittää, ettei kaikki ole mahdollista ja omastaankin joutuu antamaan toisille. Tosin olen tietysti oppinut sitä mielestäni jonkun verran koulussa, kun en siellä lapsena uskaltanut riehua mutta ryhmätyöt esimerkiksi olivat hankalia aina.
Ihmisten kanssa huomaan, että minua kaduttaa lähes heti kun olen sanonut pahasti toiselle ilman syytä ja ei anteeksipyytäminenkään ole mahdotonta. Ongelmana ovat kai enemmänkin tunteet...touhottaessani omiani ja suuttuessani on kuin olisin ainoa ihminen tässä maailmassa ja sellaisessa myrskyssä ei pysty ajattelemaan ennen kuin kaikki jo on myöhäistä. Mutta jos noita impulsseja oppisi hillitsemään vaikka terapiassa tai muuten niin hyvä olisi...
Nyt kun olen lukenut Aspergeristä huomaan, että jotenkin yritän mielessäni antaa itselleni luvan olla miten sattuu. Tietenkään niin ei saa olla, vaan pitäisi tiedostaa ja oppia verbalisoimaan paremmin puutteensa sekä pohtia miten niitä voisi parantaa. Mutta uskon tarvitsevani siihen pitkäaikaista ulkopuolisen apua. Kuitenkin jo nyt helpottaa, kun tiedän mielessäni että minunkin omituisuudellani on jokin nimi ja että muitakin tämän kanssa eläviä on vaikka kuinka paljon. Mielenkiintoinen tuo mainitsemasi keskustelupalsta, täytyy alkaa kirjoitella siellä.
Mukavaa kesänjatkoa sinullekin!
>"Ihmisten kanssa huomaan, että minua kaduttaa lähes heti kun olen sanonut pahasti toiselle ilman syytä ja ei anteeksipyytäminenkään ole mahdotonta. Ongelmana ovat kai enemmänkin tunteet...touhottaessani omiani ja suuttuessani on kuin olisin ainoa ihminen tässä maailmassa ja sellaisessa myrskyssä ei pysty ajattelemaan ennen kuin kaikki jo on myöhäistä. Mutta jos noita impulsseja oppisi hillitsemään vaikka terapiassa tai muuten niin hyvä olisi..."<
"Touhottaessani omiani.."
Ah kuinka kotoisasti sanottua..
Olen kovasti puhunut siitä, niinkuin ollaan assiporukallakin todettu, meillä voi olla empatoinnin kanssa ongelmia kun hääräämme omiamme ja olemme niin 100%:n keskittyneitä siihen johonkin joka innostaa ja siinä ei sit huomaa muita ja mitään.
Ja sit kun palaa käämit.. aina on liian myöhäistä .. tekis mieli purra kielensä irti tai vajota maan alle.
Kun noita kokemuksia sit kasaantuu paljon, se nakertaa itsen arvostamista ja vaikuttaa alemmuuskompleksin kehittymiseen.
>"Nyt kun olen lukenut Aspergeristä huomaan, että jotenkin yritän mielessäni antaa itselleni luvan olla miten sattuu."<
Tuo voi olla sellainen ensireaktio kun tiedostaa oireilua ja koittaa mielessään hahmottaa itseään.
Siinä tulee esiin sekin, ettei olekkaan saanut oireilulleen asianmukaista palautetta ja sit sekin juttu.. että oman identiteetin kanssa teutarointi on aika rankkaa ja se voi stressata ja aiheuttaa ylilyöntejä..?
>"Tietenkään niin ei saa olla, vaan pitäisi tiedostaa ja oppia verbalisoimaan paremmin puutteensa sekä pohtia miten niitä voisi parantaa. Mutta uskon tarvitsevani siihen pitkäaikaista ulkopuolisen apua. Kuitenkin jo nyt helpottaa, kun tiedän mielessäni että minunkin omituisuudellani on jokin nimi ja että muitakin tämän kanssa eläviä on vaikka kuinka paljon. Mielenkiintoinen tuo mainitsemasi keskustelupalsta, täytyy alkaa kirjoitella siellä."<
Joo.. ei oireistolla voi mielivaltaisesti ratsastaa niin, että kun tietää ongelmien syyt niin on piittaamaton niitä kohtaan.
Jos noin toimii se voi johtaa todella isoihin ongelmiin sosiaalisen kanssakäymisen osalta sillä ketään ei voi pakottaa ystäväkseen. Ei kenelläkään ole mitään velvoitetta sietää ihmistä, joka ei piittaa muista.
Tai.. ammattihoitajien pitää, mutta ihmisiä hekin ovat.
Olen itse täällä Tampereella as-vertaisryhmän vetäjä ja ollut aktiivisti mukana nelisen vuotta.
Vertaisten seura on ollut itselleni se paras apu. Ammattiauttajat osaavat ehkä kysellä hyviä kysymyksiä ja auttaa joissakin asioissa. Mutta en ole itse siltä taholta saanut muuta kuin ei-oota ja sanattomia toiveita muuttua joksikin muuksi kun olen.
Itsensä kanssa kamppailua tämä pitkälti on.
Onneksi olen tavannut mukavan as-tyypin ja meillä on ihan "sairaan" hauskaa yhdessä.
Voidaan yhdessä toteuttaa omia juttuja niinkuin tykätään ja ymmärretään toisiamme paremmin kuin monet muut.
On mulla itsellänikin ollut vaikeuksia hyväksyä omat puutteeni kun niistä tulin tietoiseksi.
Ennen kuvittelin, että muut on ihan tyhmiä ja väärässä.. onneksi niin ei olekkaan ja ongelmoinnille on löytynyt syy.
Mut nyt mun pitää rientää kylään..
Kas assikin voi olla sosiaalinen
kun löytää seuraa joka on sopivainen. :)
Niinhän se ahdistaa. Pahinta omalla kohdallani on mielestäni ollut se, että vaikka pieneä kävin monta kertaa vuodessa lääkärisssä ei tähänkään päivään asti yksikään lääkäri ei ole ollut niin fiksu, että olisi tajunnut sairastavani as:ää (en tosin itsekään ole varma, oireista vaan päättelen, toistaiseksi).
Viime kesänä eräs nuori naislääkäri piti minua lähestulkoon kehitysvammaisena ja suuttui, kun hahmoitushäiriötestejeni tulos ei ollutkaan niin paha kuin hän oli odottanut. Kyseinen lääkäri ei myöskään millään olisi antanut minun päättää loppusuoralla olevia ammattikorkeakoulu-opintojani, vaan oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt keskeyttää amk-opinnot ja hankkia oppisopimuksella lähes sama tutkinto, mikä minulla jo entuudestaan on!?
Hulluinta on, että kaikki lääkärit, joiden vastaanotolla oireideni takia olen käynyt, ovat havainneet nämä oireet minulla,mutta asia on aina jäänyt kömpelyyden, matemaattisten oppimisvaikeuksien, oikean aivonpuoliskon vaurion ja epäsosiaalisuuden ym. jauhamiseen.
Siinä se taas nähdään, että "lääkärin on oltava oikeassa, vaikka olisikin väärässä".
ei tee kenestäkään ihmisestä sen viisaampaa kuin hänellä on potentiaalia ällissä ylipäätään.
Osa lääkäreistä voi olla vaikka kuinka tunnevammaisia, tunnekylmiä tai empatiakyvyttömiä vaikka eivät olisi as-oireisia tai tietäisi edes koko oireistosta kunnolla.
Ehkä vain fiksuimmat ja tuoreemmat lekurit haltsaa tiedon ymmärryksen oireistosta. Vanhalla koulutuksella ei näistä edes voi tietää kun ei ole kukaan voinut kouluttaa.
Sitäpaitsi.. lääkärit voi olla vaikka millä tavalla itse vaikka mielenterveysongelmaisiakin.. ei ammatti sellaiselta suojaa.
Kannattaa kääntyä neurologin puoleen.. psykiatrit elää usein niin omistautuneina joillekin urautuneille köäsityksilleen ja ovat kemikaaliuskoisia, ettei riitä ymmärrystä ylitse niiden.
Yleislääkäreiltä ei tietenkään voi edes eedellyttää mitään as-tietämystä. Hyvä jos aina erottavat esim. nuhakuumeen ja allergiset oireet.. siltä usein on tuntunut kun on tarvinnut apuaan. Virheitäkin tekevät siinä kuin muutkin ihmiset.
et tosiaankaan
ja tulet pärjäämään elämässä vaikka sinulla on/saisit diagnoosin. Vaikutat kertomasi ja kuvailemasi perusteella ilmeisen As-persoonalta.
Ihmettelen jos et saa diagnoosia. Osa tarvitsee "varmistuksen" osa ei. Assin kanssa oppii elämään ja varsinkin kun sen tietää, niin on helpompaa. Silti assikin voi kehittyä ihmisenä ja persoonana, esim pakkomielteet, addiktiot - niistä voi pyrkiä opettelemaan pois.
Onnea elämääsi ja mukavaa kesää!
Kyllä hyvältä tuntuu että saa selityksen olemassaololleen. Assit ovat tilansa parhaita asiantuntijoita. Harva lekuri todella ymmärtää mistä on kyse. pitää olla assi tietääkseen mistä on kysymys. Tältä palstalta olen saanut parhaat selitykset. Etenkin Ritalinilta olen oppinut mitä assi on. Se riittää minulle - muuta selitystä en kaipaa.
Saattaa johtua siitäkin, että tunsin olevani hankalassa rakosessa vahvojen
As piirteiden kanssa. Erilaisuus kovin näkyvää.
Kömpelö liikkuminen, mutta erikoisti puhetapa tavallisesta poikkeavaa.
Tulin ryskyen assikaapistani. Tuntui kuin olisin saanut elämässä uuden vaihteen ja mahdollisuuden.
Johtui pitkälti heikosta itsetuntovajeesta.
Miksipä tilanne assilla paljoa muuttuisi, mutta sain pitkälle kyselylleni, miksi olen
näin epäonnistunut, tavallaan vastauksen.
Tavallaan kaikki..
>"Miksipä tilanne assilla paljoa muuttuisi, mutta sain pitkälle kyselylleni, miksi olen
näin epäonnistunut, tavallaan vastauksen."<
Vaikka oma itse ei lakkaa oireilemasta.. eli reagoimasta itselle omintakeisella tavalla niin itsen ulkopuolisiin aistiärsykkeisiin, kuin mahdollisesti oman sisäisen hormooni, aivosähkökemian, yms. eritysjärjestelmän toimiessa poikkeavasti, ehkä häiriöisesti..
Vaikka mikään ei ehkä muutu itsessä sinällään, niin asenne itseen ja ympäristöön voi muokkaantua.. ehkä hitaasti ja osin ongelmaisestikin, niin muuttuuhan se kun saa tietoa.
Tietämisestähän kaikki on kiinni, siitä infostahan me ammennamme kaiken, mitä saamme ympäristöstämme, itsestämme ja noiden yhteistoiminnasta.
Tieto oman itsen poikkeavuudesta suhteessa toisenlaisiin ihmisiin voi olla hyvinkin mullistava aiheuttaen isojakin muutoksia asenteessa ja suhtautumisessa.
Ainakin itselleni on käynyt noin.
En esim. enään vaadi niin paljoa itseltäni, kuin en myöskään muilta.
Kun huomaan, ettei joku muu olekkaan perillä as-oireilusta, niin ymmärrän sen ja hyväksyn kun muutakaan en voi. Koitan ehkä valaista tietämätöntä, mutta aina ei siihenkään ole mahdollisuutta.
Silti voin olla huolettomammin oma itseni.
Kun kohtaan niitä "vanhauskoisia", jotka ovat yhä sitämieltä, että jotkut ihmiset nyt vaan on jotakin epämääräistä, jolle ei tarvitse tietää syytä.. niin ymmärrän sen, ettei kaikkien aivokapasiteetti tjms. veny siihen mihin minä, eli ottamaan asioista selkoa perusteellisesti.
Joillekuille voi olla hyvinkin edullista se, ettei asioista tiedetä riittävästi.
Silti.. realiteetit ovat olemassa siitäkin huolimatta, että jotkut eivät niitä ymmärrä tai hyväksy.
Eläkööt muut kuinka epämääräisen tietämyksen varassa, minä elän omani. Omista teoistanihan minä loppujenviimeksi olen vastuussa, en kenekään muun. Sama pätee muihinkin.
Kun as-oireisto ja virallisella taholla tiedostetaan, sen on pakko valua infona alaspäin ja popularisoitua.
Tuon seurauksesta on pakko tapahtua jotakin muutosta. Toki suuntaan jos toiseen, kun ei ikinä saavuteta sellaista täydellisyyden olotilaa, jossa kaikki olisi vain ja ainoastaan hyvin.
As-asiat nousivat julkisuuteen jokunen vuosi sitten. Muutamassa vuodessa tiedon määrä on lisääntynyt hurjasti, silti ollaan vielä aika alussa ja tieto ei saavuta valtaosaa populasta kovin nopsaan. Koko populaa ei ikinä.
Ehkä nyt syntyvien muksujen asema on joskus 50v:n päästä aivan toinen kuin meidän nyt ? Ehkä paljon parempi kuin meidän aikanamme ?
Muista että kaikki Aperger- ym. syndroomat ovat vain keskiarvoväestön antamia leimoja heistä erottuville. Eivät sairauksia itsessään. Kategorisointeja. Sinussa ei ole mitään vikaa.
Sosiaalinen ympäristö on usein nähnyt nerot kummallisina, ja tavallaan se on ihan ymmärrettävää, sillä erikoislahjakkuus on aina poikkeavaa, kun sitä on niin vähän. Suuri ja intohimoinen paneutuminen johonkin asiaan voi olla myös professionaalista ja kiehtovaa, ja voi johtaa suuriin tuloksiin esim. tieteessä, tai arkisemmin esimerkiksi perusteelliseen sukututkimukseen, josta on iloa ja hyötyä kaikille.
Kaikki eivät voi olla sosiaalisesti lahjakkaita, ja toisaalta sosiaalisia taitoja voi jonkin verran myös kuvaamallasi tavalla hieman opetella.
t. todennäköisesti ei-Asperger, mutta samoja piirteitä kylläkin omaava
..muttakun kaikki assit eivät ole neroja.
Ns. älykkyydestä; jota on muutoin aikas vaikeaa mitata sillä kullakin on erityislahjakkuutensa ja as-oireislla on usein hyvinkin epätasainen kykyprofiili.
On todettu laajoihin otantoihin perustuvissa tutkimuksissa, että älykkyys autisminkirjoisten osalta jakaantuu ihan samalla tavalla kuin koko väestöllä yleensä. Lahjakkaita ja heikkolahjaisia on samalla tavoin olipa sit assi tai nentti.
Näin siis nykytutkimuksen valossa.
Toki.. jos ihmisellä on taipumus jumittua yhteen innostuksensa kohteeseen kerrallaan hyvin intensiivisesti, lahjakkuus sillä sektorilla voi kehittyä huippuunsa, mutta se ei silti tee ihmisestä ns. neroa. Riippuu pitkälti siitäkin mistä kukakin innostuu, onko sille mitään käyttöä vallitsevassa kulttuurissa, jne.
Toisekseen.. as-oireisto EI OLE SAIRAUS ! Se on neurologinen poikkeama.
Sikälis harhaanjohtavaa kun oireistosta puhutaan jatkuvasti jonakin sairautena.
Tuossa edellä todettiin osuvasti, että se on valtaväestön sairaudeksi luokittelemaa..
Mutta.. joillekuille se voi olla myös vammauttavaa kun erilaisia variaatioita on niin paljon riippuen kunkin erilaisista perintötekijöistä ja siitä onko rinnakaisoireiluja ja ties mitä olosuhdekomplikaatioita yms.
Virallisesti diagnosointia tehdään siltä pohjalta jos ihmisellä on ongelmointia suhteessa ympäristöön ja oman elämänsä hallintaan. Oireisto määritellään rajoitteeksi, jota se lähes pääsääntöisesti useimmilla on.
Aniharva pääsee alusta asti itselleen sopiviin olosuhteisiin ja syntyy älykkäästi orientoituneeseen perheeseen, pääsee sellaiseen kouluun, työpaikkaan jne. ja aniharvalla on niin hyvää suhdeverkostoa tuklenaan, että selviää elämänsä läpi tasapainoisena ja ilman isompia ongelmointeja.
Lähes poikkeuksetta joka as-oireinen ajautuu jollakin tavalla, jollakin elämän osa-alueella pulmatilanteisiin, joissa on hyväksi ymmärtää oireilun koko vakavuus ja oppia kuntoutumaan niin, että saa elämän mahdollisimman hyvin haltuunsa. Aika monet tarvitsevat tuekseen ammattiauttajia ja ulkopuolista tukea.
Pelkästään jo ajanhallinta vaikeudet, puhumattakaan rahan ja muun taloudenpidon pulmallisuudesta, nuo ovat ne pahimmat kompastuskivet.
Assi voi olla tuhlari tai pihtari. Leväperäinen tai neuroottisen jämpti.. mutta ei kohtuullinen, sillä se luokitellaan neurologisesti tyypilliseksi käyttäytymiseksi joka ei vaadi mitään erityishuomiota.
Assius ei ole mitään epäinhimillistä tai epänormaalia sinällään, se on aina jotenkin yli tai ali.. poikkeaa keskiverrosta.
Poikkeavuuttahan tämä.
Juu ja moi vaan keitä sit lienettekin.
No joo, kiitos viestistä vain ja sehän on vain kiinnostavaa, että täällä pohditaan asioiden olemusta!
En itse asiassa väitäkään, että kaikki Asperger-ihmiset olisivat neroja. Sanon vain, että monet yksittäiset As-piirteet voivat hyvinkin lähestyä neroutta ja olla sitä! Tarkoituksenani oli siis hieman kohottaa As-ihmisen itsetuntoa, ettei itseä nähdä jotenkin täysin huonossa valossa.
Jos lahjakkuus jollain sektorilla kehittyy ihmisellä huippuunsa, minä voisin kutsua sitä neroudeksi! Mikä sitten mielestäsi tekee ihmisestä neron? Lahjakkuuden vieminen liiketoiminnassa tai muussa yhteiskunnassa soveltamisen asteelle ja sen ns. hyödyntäminen?
Siitäkin olen täsmälleen samaa mieltä kanssanne, että As-piirteet vaikeuttavat ihmisen eloa ja oloa keskiarvoihmisten joukossa. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta vaikka kuinka paljon. Siksi As-ihmiset tarvitsevat mielellään tukitoimia. Itse en ole niitä saanut, mutta en olekaan mielestäni "varsinainen" as, vaikka piirteitä monia onkin (tai mistä sitäkään tietää, ehkä olen tyyppiesimerkki assista...).
Löysin aika hyvän linkin aiheesta ja laitan tänne ihan siksi, ettei levitellä ja muokata väärää infoa..
http://wwwedu.oulu.fi/sampo/97-98/avoin/appro/out/abstrakti.htm
Ja tarpeellinenkin, kuten ylemmässä ketjussakin, ilmenee, neurologiset häikät ovat
suurimmalle osalle suomalaisia täyttä hebreaa. Siellä kirjoittaja otaksuu
Autisminkin olevan vain muoti-ilmiö.
Tässäkin olen "tavaton" samaa mieltä, että kehittymistä voi tapahtua kaikilla ihmisillä
jotka tietoa etsivät- ja heillä on tähän tarvittavat edellytykset; että ilmiöt kiinnostavat.
Asseilla tiedonsektorien leveyttä voi korvata syvä intensiteetti tai
kyky hahmottaa kokonaisuuksia. Kaikkihan olemme yksilöitä niin Nt:t kuin esim. As:t.
Ernst Kretchmer murjaisee teoksessaan Nerous ja ihminen: Psykopatia ei välttämättä merkitse pääsylippua parnassolle
Samaa voinee todeta myös autismikirjoon lukeutuvien henkilöiden suhteen.
Viestisi on niin selkeästi ja hyvin kirjoitettu, että jo se voi viitata Aspergeriin, itse pidän itseäni Aspergerina ja mielestäni pyrin kirjoittamaan kaikki viestit jonnekin nettipalstoillekin liian huolellisesti, huomaan ainakin itse eron "normaaleihin" ihmisiin, jotka kirjoittelevat kaikenlaista puolihuolimattomasti!!!
Joo, tuo pitää paikkansa eli assit todellakin yleisimmin osaavat kirjoittaa täydellisen oikein ja tiivistää ajatuksensa lyhyin selkein lausein siten, että ne jäävät ikuisesti elämään.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6689140
Ja täällä:
Seuraavaksi voisit selittää miksi valehtelet jatkuvasti?
Viestisi ovat tallessa, jossa haukut minua pirinistiksi, kerrot minun
hakanneen työttöystäväsi, jota en edes koskaan ole tavannut, eikä
kiinnostakaan, ja miljan.
Sitten kerroit Robinin vietävän minulta pois, mikä on täyttä puppua
joka suhteessa. Valehtelit, että Robin olisi purrut kesällä koiraa
Linnankoskenkadun puistossa, mitä sekään ei pidä paikkaansa.
Osaatko muuta kuin valehdella vai elätkö harhoissa?
Kaiken kukkuraksi vedät Miljan mukaan ongelmiisi jotka koskevat sinun
suhdettasi minuun. Minulla ei koskaan ole ollut mitään epäselvää
suhteessa Miljaan tai Edaan, mutta sinä yrität pilata nyt meidänkin
välit valehtelemalla ja akkamaisesti levittelemällä juoruja kaikista,
koska sinulla itselläsi on ongelmia, jotka tahdot kostaa
ulkopuolisille. Kohtuu lapsellista kiukuttelua, mitä ei kukaan enää
ymmärrä. Hakisit itsellesi terapeuttista apua, etkä riehuisi pitkin
poikin kiusaamassa ihmisiä.
Lisäksi; jos talonne ovikoodiasiassakin olet valehdellut, menee asia
eteenpäin. Minä en ole sinua häiriköinyt. Sinä olet käynyt takomassa
oveani 4 kertaa, jos et satu muistamaan ja tämän viimeisimmän kerran
jälkeen jouduit putkaan, syystä.
Miljakin oli niin kännissä, että tuskin jaloillaan pysyi. Järkeeni ei
mahdu edelleenkään se, miksi tahdot minulle kostaa
lapsuudentraumojasi, et ole koskaan sitä selittänyt, olisiko jo aika.
Ja; et enää KOSKAAN ota minuun puhelimitse yhteyttä ja jos uhkailusi
jonkun isomman porukan tulemisesta oveni taaakse on aikeissa toteutua,
sinä tiedät, että vain ja ainoastaan sinua siitä tulaan syyttämään.
Jätä elämäässäsi epäonnistumisistasi johtuneet seuraukset jonkun
ammattilaisen käsiteltäväksi, älä pura niitä sellaisiin ihmisiin,
jotka eivät sinulle ole mitään tehneet! Luulet jatkuvasti,
todennäköisesti harhoissasi, että minä sinua kiusaisin, mikä on bull
shittiä alusta loppuun. Opettele kritiikinsietokykyäö sekä
selviytymään elämästäsi ilman muita. Tämäkin konflikti on vain minun
ja sinun välinen asia, ja kohtuu raukkamaista on vetääiihen ketään
muuta mukaan. MInua ei tipan tippaa kiinnosta kuka minun asuinpaikkani
tai puhelinnumeroni tietää, mitkä sanoit kostonhimossasi levitelleesi
joka puolelle, ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Minulla on niin
laaja tuttavapiiri asuinalueellani, että teet itsesi kertakaikkiaan
naurettavaksi noilla uhkailuillasi. Sitten; uskottelet itsellesi, että
tahtoisin minusta puhuttavan - en todellakaan tahdo, miksi tahtoisin,
mutten myöskään mitään voi sille jos sinun toilailuistasi minua
kohtaan tiedetään joka puolella. Eipä muuta.