Sotainvalidien viikon avausjuhla
Helsingin kaupunginteatteri 17.8.1997
Esa Saarinen
Arvoisat sotainvalidit, kunnioitetut veteraanit, hyvät naiset ja herrat
Astuessani teidän eteenne nuoremman sukupolven
edustajana, mieleni täytyy kiitollisuudesta ja
nöyryydestä.
Se täyttyy nöyryydestä sillä me nuoremmat voimme vain aavistaa sen pelon mihin teidät pakotettiin,
ne tuskat mihin teidät tungettiin, sen voiman mikä teistä nousi.
Talvisodan syttyessä Stalinin Neuvostoliitto asetti Suomea vastaan 1000 lentokonetta, 1000 tykkiä,lähes 2000 panssaroitua ajoneuvoa, ylivoimaisen määrän hyvinvarustettuja sotilaita.
Suomella oli parikymmentä panssarivaunua, satakunta ilmatorjuntatykkiä, 114 lentokonetta.
Historian hirvittävä epäoikeudenmukaisuus
oli kohtaamassa Suomen neuvostoarmeijan
hyökätessä maahamme maalta, mereltä ja ilmasta.
Suomi oli yksin ja sen kohtalo, siltä näytti,
oli suurvallan käsissä, joka nielaisisi heiveröisen vastustajansa muutamassa viikossa
suurhyökkäyksellään.
Mutta te päätitte toisin.
Kommunistista Neuvostoliittoa vastaan,
suurvalta armeijaa vastaan
Latvian, Liettuan ja Viron kohtaloa vastaan
te valitsitte tuskien ja veren tien
mahdollisen tai mahdottoman
mutta tien kohti vapautta.
Te aavistitte, te tiesitte millainen murskajuhla Suomea kohtaisi jos Stalinin sotakoneisto pystyisi valtaamaan Suomen.
Mutta niin paljon kuin Stalinin tuhojärjestelmää
tiedettiin pelätä, niin paljon kuin tulevina vuosikymmeninä kuultiin uutisia hirmuteoista
satelliiteiksi alistetuista maista ja Neuvostoliitosta itsestään, sen nöyryytyssirkkeleistä omia kansalaisiaan kohtaan,
niin kaikki se mitä kuultiin, uutiset ja huhupuheet olivat kuitenkin vain kalpea kuva niiden karmeuksien koko kirjosta mille maamme itäpuolen ja eteläpuolen lähikansat alistettiin osana historian yhtä julminta yhteiskuntakokeilua.
Hitler ja Stalin, kaksi miestä mutta yksi totuus.
Pakon ja alistamisen, ihmishalveksunnan totuus.
Suomi oli nappula kammottavassa valtapelissä,
jossa vuosisatamme kaksi verisintä ja mielettömintä diktaattoria jakoi Eurooppaa itselleen.
Te ette tahtoneet sotaa. Teidät pakotettiin sotaan
suurvaltojen valloituspolitiikan häikäilemättömässä pelissä.
Mutta myöskään ne nuoret miehet jotka teitä
ampuivat, hekään eivät halunneet sotaa.
Neuvostoarmeijan nuoret tottelivat kuoleman kuria,
sortokoneistonsa valhetotuuksia. Neuvostonuorten
totuus, alistuselämän totuus joka sanoi että alistuminen Stalinin järjestelmälle oli suurinta ihmiselle.
Että suomalaisten omaksi parhaaksi
olisi että heidän maansa, kulttuurinsa ja kielensä, yhteiskuntansa tuhottaisiin.
Neuvostonuorten ei oltu annettu tuntea vapauden viestiä ja vaihtoehtoa.
Mutta teille se viesti loisti, siivitti suomalainen unelma, rakkaus meidän omaan.
Tietoisena siitä, että
meidän kansamme ei ollut uhannut ketään
ei nyt eikä läpi vuosisatojen, ei tulisi uhkaamaan ketään, ei halunnut elää toisten työstä, ei toisten rikkauksista, vaan halusi ponnistella hikipäin itse oman kohtalonsa ja pitää kiinni oikeudestaan elää, vaikka köyhänä ja vaatimattomana,mutta itsenäisenä kansakuntana
toisten itsenäisten kansakuntien joukossa.
Teidän perintönne Suomelle
on itsensä ylittämisen perintö.
Se on kansallispatsaan jalusta joka julistaa
laulusta ylitse muiden
ihmisen aatteen hengen
ankarasta laulusta.
Se laulu kertoo sanoman, jonka voima tuntuu yhä
yhtä valtavana kuin puoli vuosisataa sitten
jylisee oikeus vääryyttä vastaan,se asenne,se mysteerivoima, kohtalon vuosien suomalaisen sotamies Pasasen asenne - vaistomainen, sydänverinen, uljas ja lopullinen:
Pasanen Emil
maanviljelijä, metsätyömies
“toimi Prääzän taistelussa 8.9.41
ratkaisukohdassa vihollisen läpimurtoyrityksen aikana ja esti tällöin tovereiden vieressä tultua taistelukyvyttömiksi yksin konepistooli aseenaan
kaksisataa-miehisen vihollisen tunkeutumisen tilapäiseen puolustusasemaan, siten ratkaisevasti vaikuttaen vihollisen hyökkäyksen epäonnistumiseen.”
Marskin ritarin numero 14
teidän päättäväisyytenne henki
se henki josta Mannerheim sanoi talvisodan päätyttyä: “Enemmän kuin 15 000 teistä, jotka lähditte sotaan, ei enää näe kotiansa,
ja kuinka monet ovatkaan ainiaaksi menettäneet
työkykynsä. Mutta te olette myös antaneet kovia iskuja,ja kun nyt parisataatuhatta vihollistanne
lepää hyisen hangen alla tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, ei syy ole teidän.
Te ette vihanneet heitä, ette tahtoneet heille pahaa,te noudatitte vain sodan ankaraa lakia
surmata tai tulla surmatuksi.”
Teidän ylipäällikkönne, päälliköiden päällikön, Suomen
marsalkan sanat.
Juuri talvi- ja jatkosodan suomalaisuuden eettinen ylväys antaa kansallemme ikuisesti voimaa.
Teidän tekonne kytkevät myös meidät nuoremmat sukupolvet siihen upeaan perinteeseen,jossa alistamisen uhri nousee sortajaansa vastaan
ihmisyytensä nimessä, tavalla joka kerran esiin tultuaan ei voi enää koskaan kokonaan kadota
esimerkkinä ihmisen syvimmistä kyvyistä
murtaa ylivoiman röyhkeä räkänauru ja tehdä mahdottomasta mahdollinen, yksittäisten miesten ja naisten yhteenliittyneiden uskon ja tahdon kautta.
Suomen sotien ihme, suomalaisen vapauden sankaritarina on kertomus yhtenäisyyden voimasta,
loistavasta johtajuustaidosta, päättäväisyydestä, uhrautuvuudesta
mutta se on myös kertomus suomalaisen joukkuevoiman ytimestä, tasavertaisuuden
ja keskinäisen kunnioituksen hengestä.
Suomi ei ole herrakansa, ei hierarkiakansa, ei kastijakojen luokkakansa.
Siksi kenraalimajuri Taavetti Laatikainen, ilman
kunniamerkkejään joukkojensa edessä, kuten sotamies Rokka ja vänrikki Koskela, kuten kenraali Ehnrnrooth,rakastettu ja kunnioitettu, ovat jokaisen suomalaisen sydämessä.
Tärkeilemättömyys, reilu suoruus, suomalainen luja mutkattomuus ja haluttomuus pokkuroida.
Siellä missä suomalainen voima esittäytyy upeimmillaan, siellä auktoriteetti perustuu henkilökohtaiselle rohkeudelle,käytännön harkintakyvylle,huolenpidolle alaisista ja alaisten mielipiteiden kunnioitukselle.
Tämä on suomalainen periaate, suomalaisen sielun
perivoima.
Sodanaikaista rintamatilannetta kuvaava väitöskirja toteaa, todellisten esimerkkien kautta,että eniten kunnioitusta osakseen sai upseeri, joka “antoi alaisilleen suuren vapauden annettujen käskyjen suorittamisessa,
yritti itse korjata muiden mahdolliset epäonnistumiset, sekaantui harvoin yksityiskohtiin, ja häntä pidettiin yhtenä pataljoonan rohkeimmista miehistä.
Kun hän kaatui tammikuussa 1944, miesten suru oli suuri ja
vilpitön.”
Tämä on se suomalaisuus joka innostaa:
henkilökohtaisen esimerkin,tärkeilemättömyyden ja totuudellisuuden suomalaisuus. Pintatason kenties kurittomuus yhdistyneenä järkälemäiseen perään-antamattomuuteen.
Tämä on suomalaista alkutahtoa, sitä voimaa jonka luonteen Mannerheim oivalsi perustaessaan nimeään kantavan ritarikunnan.
Vapaudenrististä 16.12.1940 annetun asetuksen 4. pykälä kuuluu: “Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeitten tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien
palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimissa sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”
Kun ylipäällikkö nimitti sotamies Vilho Rätön Mannerheimristin ritariksi numero 4 eversti Laguksen, kenraalimajuri Talvelan ja eversti Raappanan jälkeen kohdahdutti nimitys laajasti.
Mutta ylipäällikkö tunsi kansansa ja kansa tunsi hänet.
Suomalaiset sydämet sitoo toisiinsa tasavertaisuuden henki,kunnioitus joka ei kysy asemaa eikä perustu etuoikeuksille.
Tämän tasavertaisuuden periaatteen, suomalaisen
elinvoiman ytimen, sotien jälkeinen järjestelmäyhteiskunta ja sen työelämä liian usein on unohtanut.
Missä puolestaan suomalaisia johdetaan esimerkillä ja edestä, jermujen seassa ja tärkeilemättä,
keskinäisen kunnioituksen hengessä,
pikkuasioihin takertumatta,
siellä suomalainen henki elää ja kukoistaa.
Tämä opetus on pysyvästi totta - se opetus joka kertoo,miten johdettuna suomalainen syttyy suurimpaansa.
Kun siis oman aikamme Paavo Nurmi, suomalainen Nokia, näyttää maailmalle mitä vuosisadan vaihtuessa olemme,tässä oman aikamme sankaritarinassa jylisee taustalla sama perusvoima
sama yhteisöfilosofia kuin mikä tavataan aina siellä missä suomalaisuus nousee täyteen joukkueloistoonsa.
Kaukopartion henki,reiluhenkinen suoruus
usko omaan voimaan ilman ylenkatsetta -
rohkenen esittää että rämäpäinen ja mutkaton
tasavertaisuudesta ammentava suomalaisvoima
on Nokian menestyksen ydin ja että se on samaa ainesta kuin mistä nousi kohtalonvuosien vapausihme.
Arvoisat veteraanit.
Te taistelitte, jotta toisten suomalaisten teidän jälkeenne ei enää tarvitsisi taistella.
Ja joka päivä Suomi on edessämme, joka päivä on työtä mitä tehdä.
Uudet ajat, uudet mittelöt,uudet vastustajat ja ansat.
Mutta henki on edelleen sama siellä missä rakkauden ydin on Suomi.
Sillä kuten Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa,
“Tämä on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomen kielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä Finland,se on kuitenkin aina sama maa.
Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa,
puhukoot he mitä kieltä hyvänsä.
Jumala on pitänyt heitä yhdessä samassa kotimaassa monta sataa vuotta … mitä hyvää tai pahaa on tapahtunut toiselle, sen on kokenut toinenkin.
He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman Pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla,tehdessään samaa ankaraa työtä henkensä elatukseksi.
Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet,samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo.
He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi.”
Tämä on se maa, johon me kuulumme ja joka meille kuuluu.Se maa jota rakastamme.
Mutta sitä maata meillä ei olisi ollut rakennettavaksi,yhteisen työmme alttariksi, ei ilman jokaisen teistä työtä ja ilman niiden miesten ja naisten uhrauksia,
jotka kuka näkönsä antaen,kuka kätensä antaen,
kuka alaruumiistaan halvaantuneena, kuka muulla tavoin haavoittuneena on sotainvalidina saanut nähdä uhrauksiensa kasvattaneen Suomen yhdeksi maailman vauraimmista, vapaimmista ja järjestelmässään oikeudenmukaisimmista maista.
Hyvät naiset ja herrat. Arvoisat kutsuvieraat
ja sotien veteraanit.
Olen pitänyt luentoja ja esitelmiä tuhansissa tilaisuuksissa ja parissa kymmenessä maassa. Koskaan en ole kokenut sellaista riittämättömyyttä
kuin seisoessani nyt teidän edessänne tässä sotainvalidien veljesliiton valtakunnallisessa juhlassa.
Samalla koen syvää onnea siitä,että olen saanut kunnian tulla tähän tilaisuuteen ilmaistaakseni oman sukupolveni kiitollisuuden teidän työtänne ja uhrauksianne kohtaan, kiitollisuuden siitä työstä ja uhrauksista, joiden loisto ei milloinkaan hälvene, vaan ikuisesti teidän henkenne liekki valaisee siellä missä Suomen kansa etsii voimaa
ja uskoa ja toivoa ja palasta paremmasta.
Teidän joukossanne istuu tässä tilaisuudessa
jatkosodan veteraani isäni Vilho Saarinen
osaanko sanoa isä kiitos teille jokaiselle?
Sillä niin monella tavoin kiittämätön minun sukupolveni on ollut. Niin monella tavoin kiittämätön sotien jälkeinen Suomi on ollut.
Teidän asianne uhrattiin sotien jälkeen uudelle
ulkopolitiikalle.Ehkä vaihtoehtoa ei ollut, ehkä sekin uhraus oli tarpeen kansakunnan edun nimissä mutta tuska tuntuu yhä. Mutta tänään onneksi saamme avoimesti arvostaa,ilman itsesensuuria, ilman pokkurointia ulkovaltojen suuntaan. Tänään onneksi voimme rakentaa rauhan oloissa tätä maailmankolkkaa,veteraanit molemmilta puolilta
voivat yhdessä matkata vanhoille taistelu-tantereille ja lyödä ystävyyden merkiksi kättä.
Tältä tasavertaisen ystävyyden pohjalta meidän nuorempien sukupolvien ja sukupolvien meidän jälkeemme tulee rakentaa näitä maita, katsoen tulevaan ilman vihaa, mutta tietoisena siitä mikä kerran oli Suomen kohtalonhetki ja millainen voima sydämestä Suomessa silloin syttyi.
Siksi nuoremman sukupolven tulee aina pysähtyä,
minun täytyy pysähtyä, ja antaa itkun tulla:
ajatella veteraaneja, ajatella sotainvalideja, ajatella sankarivainajia.
Eino-setä sinä kaaduit 6.3.1940, kuule tämä kiitos.
On uskallettava itkeä.
On uskallettava pysähtyä tämän kunniavelan eteen
jota nuoremmat sukupolvet eivät koskaan voi maksaa
takaisin.
On pysähdyttävä nöyrästi teidän suuruutenne eteen
totuudellisesti ja imettävä nöyryydestä voimaa
niihin kamppailuihin jotka Suomella nyt ovat edessä.
Nöyryyden voima, kiitollisuuden voima.
Kohtalon vuosien suomalaisten voima.
Sanottakoon tämä suoraan.
Te edustatte Suomen historiassa ja tämän vuosisadan historiassa sitä ihmisyyden innoittavinta ydintä,joka taitekohdan ääripaineessa kokoaa itsensä ja ylittää itsensä
ja keräten jokaisen pisaran uskoaan omien arvojensa turvaksi,mitään säästämättä, mitään pelkäämättä, tukenaan vain usko siihen että
äärimmäisessäkin uhassa vielä on voitto mahdollinen, vielä elää vapaus sille joka rakastaa kaikkensa.
Talvisodan ja jatkosodan perintö, teidän perintönne, se on perintö, jonka hohto ei himmene koskaan.
Sillä niin olkoon Suomenmaassa
aina uljuutta, uskollisuutta.
Kun vaara uhkaa, ne luokoon taas
vapautta ja valoa uutta.
Tämä maa ei koskaan sortua saa,
eläköön tämä muistojen toivojen maa.
Eläköön, kauan eläköön Suomi.
Helsingin kaupunginteatteri 17.8.1997
Esa Saarinen
Arvoisat sotainvalidit, kunnioitetut veteraanit, hyvät naiset ja herrat
Astuessani teidän eteenne nuoremman sukupolven
edustajana, mieleni täytyy kiitollisuudesta ja
nöyryydestä.
Se täyttyy nöyryydestä sillä me nuoremmat voimme vain aavistaa sen pelon mihin teidät pakotettiin,
ne tuskat mihin teidät tungettiin, sen voiman mikä teistä nousi.
Talvisodan syttyessä Stalinin Neuvostoliitto asetti Suomea vastaan 1000 lentokonetta, 1000 tykkiä,lähes 2000 panssaroitua ajoneuvoa, ylivoimaisen määrän hyvinvarustettuja sotilaita.
Suomella oli parikymmentä panssarivaunua, satakunta ilmatorjuntatykkiä, 114 lentokonetta.
Historian hirvittävä epäoikeudenmukaisuus
oli kohtaamassa Suomen neuvostoarmeijan
hyökätessä maahamme maalta, mereltä ja ilmasta.
Suomi oli yksin ja sen kohtalo, siltä näytti,
oli suurvallan käsissä, joka nielaisisi heiveröisen vastustajansa muutamassa viikossa
suurhyökkäyksellään.
Mutta te päätitte toisin.
Kommunistista Neuvostoliittoa vastaan,
suurvalta armeijaa vastaan
Latvian, Liettuan ja Viron kohtaloa vastaan
te valitsitte tuskien ja veren tien
mahdollisen tai mahdottoman
mutta tien kohti vapautta.
Te aavistitte, te tiesitte millainen murskajuhla Suomea kohtaisi jos Stalinin sotakoneisto pystyisi valtaamaan Suomen.
Mutta niin paljon kuin Stalinin tuhojärjestelmää
tiedettiin pelätä, niin paljon kuin tulevina vuosikymmeninä kuultiin uutisia hirmuteoista
satelliiteiksi alistetuista maista ja Neuvostoliitosta itsestään, sen nöyryytyssirkkeleistä omia kansalaisiaan kohtaan,
niin kaikki se mitä kuultiin, uutiset ja huhupuheet olivat kuitenkin vain kalpea kuva niiden karmeuksien koko kirjosta mille maamme itäpuolen ja eteläpuolen lähikansat alistettiin osana historian yhtä julminta yhteiskuntakokeilua.
Hitler ja Stalin, kaksi miestä mutta yksi totuus.
Pakon ja alistamisen, ihmishalveksunnan totuus.
Suomi oli nappula kammottavassa valtapelissä,
jossa vuosisatamme kaksi verisintä ja mielettömintä diktaattoria jakoi Eurooppaa itselleen.
Te ette tahtoneet sotaa. Teidät pakotettiin sotaan
suurvaltojen valloituspolitiikan häikäilemättömässä pelissä.
Mutta myöskään ne nuoret miehet jotka teitä
ampuivat, hekään eivät halunneet sotaa.
Neuvostoarmeijan nuoret tottelivat kuoleman kuria,
sortokoneistonsa valhetotuuksia. Neuvostonuorten
totuus, alistuselämän totuus joka sanoi että alistuminen Stalinin järjestelmälle oli suurinta ihmiselle.
Että suomalaisten omaksi parhaaksi
olisi että heidän maansa, kulttuurinsa ja kielensä, yhteiskuntansa tuhottaisiin.
Neuvostonuorten ei oltu annettu tuntea vapauden viestiä ja vaihtoehtoa.
Mutta teille se viesti loisti, siivitti suomalainen unelma, rakkaus meidän omaan.
Tietoisena siitä, että
meidän kansamme ei ollut uhannut ketään
ei nyt eikä läpi vuosisatojen, ei tulisi uhkaamaan ketään, ei halunnut elää toisten työstä, ei toisten rikkauksista, vaan halusi ponnistella hikipäin itse oman kohtalonsa ja pitää kiinni oikeudestaan elää, vaikka köyhänä ja vaatimattomana,mutta itsenäisenä kansakuntana
toisten itsenäisten kansakuntien joukossa.
Teidän perintönne Suomelle
on itsensä ylittämisen perintö.
Se on kansallispatsaan jalusta joka julistaa
laulusta ylitse muiden
ihmisen aatteen hengen
ankarasta laulusta.
Se laulu kertoo sanoman, jonka voima tuntuu yhä
yhtä valtavana kuin puoli vuosisataa sitten
jylisee oikeus vääryyttä vastaan,se asenne,se mysteerivoima, kohtalon vuosien suomalaisen sotamies Pasasen asenne - vaistomainen, sydänverinen, uljas ja lopullinen:
Pasanen Emil
maanviljelijä, metsätyömies
“toimi Prääzän taistelussa 8.9.41
ratkaisukohdassa vihollisen läpimurtoyrityksen aikana ja esti tällöin tovereiden vieressä tultua taistelukyvyttömiksi yksin konepistooli aseenaan
kaksisataa-miehisen vihollisen tunkeutumisen tilapäiseen puolustusasemaan, siten ratkaisevasti vaikuttaen vihollisen hyökkäyksen epäonnistumiseen.”
Marskin ritarin numero 14
teidän päättäväisyytenne henki
se henki josta Mannerheim sanoi talvisodan päätyttyä: “Enemmän kuin 15 000 teistä, jotka lähditte sotaan, ei enää näe kotiansa,
ja kuinka monet ovatkaan ainiaaksi menettäneet
työkykynsä. Mutta te olette myös antaneet kovia iskuja,ja kun nyt parisataatuhatta vihollistanne
lepää hyisen hangen alla tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, ei syy ole teidän.
Te ette vihanneet heitä, ette tahtoneet heille pahaa,te noudatitte vain sodan ankaraa lakia
surmata tai tulla surmatuksi.”
Teidän ylipäällikkönne, päälliköiden päällikön, Suomen
marsalkan sanat.
Juuri talvi- ja jatkosodan suomalaisuuden eettinen ylväys antaa kansallemme ikuisesti voimaa.
Teidän tekonne kytkevät myös meidät nuoremmat sukupolvet siihen upeaan perinteeseen,jossa alistamisen uhri nousee sortajaansa vastaan
ihmisyytensä nimessä, tavalla joka kerran esiin tultuaan ei voi enää koskaan kokonaan kadota
esimerkkinä ihmisen syvimmistä kyvyistä
murtaa ylivoiman röyhkeä räkänauru ja tehdä mahdottomasta mahdollinen, yksittäisten miesten ja naisten yhteenliittyneiden uskon ja tahdon kautta.
Suomen sotien ihme, suomalaisen vapauden sankaritarina on kertomus yhtenäisyyden voimasta,
loistavasta johtajuustaidosta, päättäväisyydestä, uhrautuvuudesta
mutta se on myös kertomus suomalaisen joukkuevoiman ytimestä, tasavertaisuuden
ja keskinäisen kunnioituksen hengestä.
Suomi ei ole herrakansa, ei hierarkiakansa, ei kastijakojen luokkakansa.
Siksi kenraalimajuri Taavetti Laatikainen, ilman
kunniamerkkejään joukkojensa edessä, kuten sotamies Rokka ja vänrikki Koskela, kuten kenraali Ehnrnrooth,rakastettu ja kunnioitettu, ovat jokaisen suomalaisen sydämessä.
Tärkeilemättömyys, reilu suoruus, suomalainen luja mutkattomuus ja haluttomuus pokkuroida.
Siellä missä suomalainen voima esittäytyy upeimmillaan, siellä auktoriteetti perustuu henkilökohtaiselle rohkeudelle,käytännön harkintakyvylle,huolenpidolle alaisista ja alaisten mielipiteiden kunnioitukselle.
Tämä on suomalainen periaate, suomalaisen sielun
perivoima.
Sodanaikaista rintamatilannetta kuvaava väitöskirja toteaa, todellisten esimerkkien kautta,että eniten kunnioitusta osakseen sai upseeri, joka “antoi alaisilleen suuren vapauden annettujen käskyjen suorittamisessa,
yritti itse korjata muiden mahdolliset epäonnistumiset, sekaantui harvoin yksityiskohtiin, ja häntä pidettiin yhtenä pataljoonan rohkeimmista miehistä.
Kun hän kaatui tammikuussa 1944, miesten suru oli suuri ja
vilpitön.”
Tämä on se suomalaisuus joka innostaa:
henkilökohtaisen esimerkin,tärkeilemättömyyden ja totuudellisuuden suomalaisuus. Pintatason kenties kurittomuus yhdistyneenä järkälemäiseen perään-antamattomuuteen.
Tämä on suomalaista alkutahtoa, sitä voimaa jonka luonteen Mannerheim oivalsi perustaessaan nimeään kantavan ritarikunnan.
Vapaudenrististä 16.12.1940 annetun asetuksen 4. pykälä kuuluu: “Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeitten tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien
palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimissa sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”
Kun ylipäällikkö nimitti sotamies Vilho Rätön Mannerheimristin ritariksi numero 4 eversti Laguksen, kenraalimajuri Talvelan ja eversti Raappanan jälkeen kohdahdutti nimitys laajasti.
Mutta ylipäällikkö tunsi kansansa ja kansa tunsi hänet.
Suomalaiset sydämet sitoo toisiinsa tasavertaisuuden henki,kunnioitus joka ei kysy asemaa eikä perustu etuoikeuksille.
Tämän tasavertaisuuden periaatteen, suomalaisen
elinvoiman ytimen, sotien jälkeinen järjestelmäyhteiskunta ja sen työelämä liian usein on unohtanut.
Missä puolestaan suomalaisia johdetaan esimerkillä ja edestä, jermujen seassa ja tärkeilemättä,
keskinäisen kunnioituksen hengessä,
pikkuasioihin takertumatta,
siellä suomalainen henki elää ja kukoistaa.
Tämä opetus on pysyvästi totta - se opetus joka kertoo,miten johdettuna suomalainen syttyy suurimpaansa.
Kun siis oman aikamme Paavo Nurmi, suomalainen Nokia, näyttää maailmalle mitä vuosisadan vaihtuessa olemme,tässä oman aikamme sankaritarinassa jylisee taustalla sama perusvoima
sama yhteisöfilosofia kuin mikä tavataan aina siellä missä suomalaisuus nousee täyteen joukkueloistoonsa.
Kaukopartion henki,reiluhenkinen suoruus
usko omaan voimaan ilman ylenkatsetta -
rohkenen esittää että rämäpäinen ja mutkaton
tasavertaisuudesta ammentava suomalaisvoima
on Nokian menestyksen ydin ja että se on samaa ainesta kuin mistä nousi kohtalonvuosien vapausihme.
Arvoisat veteraanit.
Te taistelitte, jotta toisten suomalaisten teidän jälkeenne ei enää tarvitsisi taistella.
Ja joka päivä Suomi on edessämme, joka päivä on työtä mitä tehdä.
Uudet ajat, uudet mittelöt,uudet vastustajat ja ansat.
Mutta henki on edelleen sama siellä missä rakkauden ydin on Suomi.
Sillä kuten Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa,
“Tämä on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomen kielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä Finland,se on kuitenkin aina sama maa.
Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa,
puhukoot he mitä kieltä hyvänsä.
Jumala on pitänyt heitä yhdessä samassa kotimaassa monta sataa vuotta … mitä hyvää tai pahaa on tapahtunut toiselle, sen on kokenut toinenkin.
He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman Pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla,tehdessään samaa ankaraa työtä henkensä elatukseksi.
Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet,samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo.
He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi.”
Tämä on se maa, johon me kuulumme ja joka meille kuuluu.Se maa jota rakastamme.
Mutta sitä maata meillä ei olisi ollut rakennettavaksi,yhteisen työmme alttariksi, ei ilman jokaisen teistä työtä ja ilman niiden miesten ja naisten uhrauksia,
jotka kuka näkönsä antaen,kuka kätensä antaen,
kuka alaruumiistaan halvaantuneena, kuka muulla tavoin haavoittuneena on sotainvalidina saanut nähdä uhrauksiensa kasvattaneen Suomen yhdeksi maailman vauraimmista, vapaimmista ja järjestelmässään oikeudenmukaisimmista maista.
Hyvät naiset ja herrat. Arvoisat kutsuvieraat
ja sotien veteraanit.
Olen pitänyt luentoja ja esitelmiä tuhansissa tilaisuuksissa ja parissa kymmenessä maassa. Koskaan en ole kokenut sellaista riittämättömyyttä
kuin seisoessani nyt teidän edessänne tässä sotainvalidien veljesliiton valtakunnallisessa juhlassa.
Samalla koen syvää onnea siitä,että olen saanut kunnian tulla tähän tilaisuuteen ilmaistaakseni oman sukupolveni kiitollisuuden teidän työtänne ja uhrauksianne kohtaan, kiitollisuuden siitä työstä ja uhrauksista, joiden loisto ei milloinkaan hälvene, vaan ikuisesti teidän henkenne liekki valaisee siellä missä Suomen kansa etsii voimaa
ja uskoa ja toivoa ja palasta paremmasta.
Teidän joukossanne istuu tässä tilaisuudessa
jatkosodan veteraani isäni Vilho Saarinen
osaanko sanoa isä kiitos teille jokaiselle?
Sillä niin monella tavoin kiittämätön minun sukupolveni on ollut. Niin monella tavoin kiittämätön sotien jälkeinen Suomi on ollut.
Teidän asianne uhrattiin sotien jälkeen uudelle
ulkopolitiikalle.Ehkä vaihtoehtoa ei ollut, ehkä sekin uhraus oli tarpeen kansakunnan edun nimissä mutta tuska tuntuu yhä. Mutta tänään onneksi saamme avoimesti arvostaa,ilman itsesensuuria, ilman pokkurointia ulkovaltojen suuntaan. Tänään onneksi voimme rakentaa rauhan oloissa tätä maailmankolkkaa,veteraanit molemmilta puolilta
voivat yhdessä matkata vanhoille taistelu-tantereille ja lyödä ystävyyden merkiksi kättä.
Tältä tasavertaisen ystävyyden pohjalta meidän nuorempien sukupolvien ja sukupolvien meidän jälkeemme tulee rakentaa näitä maita, katsoen tulevaan ilman vihaa, mutta tietoisena siitä mikä kerran oli Suomen kohtalonhetki ja millainen voima sydämestä Suomessa silloin syttyi.
Siksi nuoremman sukupolven tulee aina pysähtyä,
minun täytyy pysähtyä, ja antaa itkun tulla:
ajatella veteraaneja, ajatella sotainvalideja, ajatella sankarivainajia.
Eino-setä sinä kaaduit 6.3.1940, kuule tämä kiitos.
On uskallettava itkeä.
On uskallettava pysähtyä tämän kunniavelan eteen
jota nuoremmat sukupolvet eivät koskaan voi maksaa
takaisin.
On pysähdyttävä nöyrästi teidän suuruutenne eteen
totuudellisesti ja imettävä nöyryydestä voimaa
niihin kamppailuihin jotka Suomella nyt ovat edessä.
Nöyryyden voima, kiitollisuuden voima.
Kohtalon vuosien suomalaisten voima.
Sanottakoon tämä suoraan.
Te edustatte Suomen historiassa ja tämän vuosisadan historiassa sitä ihmisyyden innoittavinta ydintä,joka taitekohdan ääripaineessa kokoaa itsensä ja ylittää itsensä
ja keräten jokaisen pisaran uskoaan omien arvojensa turvaksi,mitään säästämättä, mitään pelkäämättä, tukenaan vain usko siihen että
äärimmäisessäkin uhassa vielä on voitto mahdollinen, vielä elää vapaus sille joka rakastaa kaikkensa.
Talvisodan ja jatkosodan perintö, teidän perintönne, se on perintö, jonka hohto ei himmene koskaan.
Sillä niin olkoon Suomenmaassa
aina uljuutta, uskollisuutta.
Kun vaara uhkaa, ne luokoon taas
vapautta ja valoa uutta.
Tämä maa ei koskaan sortua saa,
eläköön tämä muistojen toivojen maa.
Eläköön, kauan eläköön Suomi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
...talvisodassa, on vertaansa vailla oleva historia. Jumala siunatkoon Suomen kansaa.
Todellisuudessa Euroopan jakoivat juutalainen Roosevelt ja Stalin. Heidän syytään on miljoonien kuolema ja monien kulttuurien katoaminen jäljettömiin.
Olisi vaan uskonut kenraaleitaan ja Churchillia. Itä-Eurooppa olisi säästynyt kommunistiselta hirmuhallinnolta.
...vain vastareaktioita alkusyyhyn eli bolshevismin nousuun. Ilman neuvostokommunismia ne eivät olisi voineet syntyä joten bolshevismi on kaiken pahan alku ja juuri.
Saarisen puhe oli kaunopuhujan puhetaidetta parhaimillaan. Sen sanoman ja synnyttämän tunnetilan voi myös helpolla sisäistää.
Mutta eiköhän vastaavalaisia puheita pidetty myös entisessä Neuvostoliitossa ja pidetään yhä nykyisellä Venäjälläkin "Suuren isänmaallisen sodan" veteraaneille. Suoritettiin nimittäin sielläkin aivan vastaavanlaisia uhrautuvia ja kunnioitettavia sotilaallisia urotekoja. Kysymys onkin oikeutuksesta, oliko mieskohtaisen kuntoisuuden ja sankarillisuuden takana olevalla organisaatiolla, armeijalla, valtiolla, oikeutus sotilaallisen voimansa käyttöön. Tämän suhteen voimme me suomalaiset olla suuressa mitassa hyvällä omallatunnolla.
Voidaanko siis asettaa kunnioitusta sellaiselle sankaruudelle, joka tukee epäoikeutettua sodankäyntiä?
Churchillhan juuri lupasi puoli Eurooppaa Stalinille ja oli Rooseveltin lähin apuri. Saksahan oli tuhottava.
... Saarinen alas vajonnut. Kun häntä ei huolittu professoriksi Helsingin yliopistoon (kansainvälisissä asiantuntijalausunnoissa hänet luokiteltiin sopivaksi lähinnä mainostoimistoon), hän on yhä reippaammin hakeutunut mediajulkisuuteen ja yhä härskimmin pyrkinyt hyödyntämään mitä tahansa rahvaaseen meneviä juttuja.
Mutta tähän täysin typerään populismiin en olisi uskonut hänenkään vajoavan.
oi missä on Sven Tuuva, ei joukossa Sven Tuuvaa näy...
Kuin on nuorimies, kun kuntos punnitaan...
Niin kauan kun meillä on idässä toi maa, kutsutaan sitä miksi vain, meidän (suom.)miesten täytyy olla valmiit myymään hengemme 10 kertaisesti... politiikasta viis. Siis
"vielä vähän pojat.."-taipaleenjoki-
ei taida olla ihme, että tämän maan sankarit ovat yleensä kuolleita...
... ja lyhyemmin:
"Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."