"SUOMI SUURSODAN PELINAPPULANA - KARJALA PANTTINA
Juuret
Hyvät uuskirkkoiset, hyvä juhlaväki!
Olin alkuaan ajatellut puhua vain juurista. Minua ovat aina ärsyttäneet ihmiset, jotka sanovat, ”etteivät ole mistään kotoisin” tai että ”kävin vain syntymässä siellä-ja-siellä”. Voi heitä: ensinnäkään syntyjä ei vielä käy eikä kävele missään ja toisekseen oikeat maailman kansalaiset ovat todella harvinaisia.
Toinen ryhmä ihmisiä ovat sellaiset, jotka joko kieltävät tai vääristävät juurensa. Oletteko kuulleet nykyisen pääministerimme puhuneen karjalaisjuuristaan? Eikö teitä koskaan ihmetyttänyt, että perus-pohjoissavolainen, Pielaveden Kekkonen aina korosti kainuulaisia Nälkämaan juuriaan, kun oli käynyt Kajaanin oppikoulun?
Pitäisikö minunkin tunnustautua perus-salolaiseksi, kun vietin Salon Yhteislyseossa normaalin kahdeksan vuoden lisäksi jopa yhden kertausvuoden? Minun juureni ovat ja pysyvät siellä Länsi-Kannaksella. Niistä olen nöyrän ja kiitollisen ylpeä ja niin toivon jokaisen evakon ja hänen jälkeläisensäkin olevan, vaikka evakkoaika onkin pitkäksi venynyt.
Oletteko muuten ajatelleet, että me puhumme evakoista, emme pakolaisista? Eräs osoitus suomalaisen yhteiskunnan toimivuudesta. Älköön pitkäkään evakkomatka katkaisko ihmisen todellisen vahvuuden – synnyinjuurien – siteitä ja tehkö hänestä juuretonta
Karjala-kysymys
Tiedän, että minun paikallani pitäisi nyt olla Vuokselan pojan Paavo Liskin. Hän olisi todennäköisesti puhunut karjalaisesta kulttuurista tai jostain siihen liittyvästä. Muistan hänet opiskeluajoilta Turun vuosilta, hän oli vain pari vuotta nuorempi. Mielihyvällä seurasin Paavo Liskin omistautumista heimomme asialle. Kepiät mullat Paavolle. Kulttuuri oli Paavon alaa, mutta minun alani kirurgia ei sovi heimojuhlien puheen aiheeksi.
Pettäisin kuitenkin itseni ja jotkut teistäkin, ellen ottaisi esille uljaan heimomme kohtalonkysymystä. Niin moni sanoo, että asia on vanhentunut. Ja toiset, että Pariisin rauha on lopullisesti kaiken ratkaissut. Miten ihmeessä? Oman alani terminologiaa käyttäen: haava tekee kipeää niin kauan, kun se ei ole parantunut. Ja miksi ihmeessä juuri se Pariisin rauha on nyt niin tabu – suursodan jälkeen voittajien ehdoilla komennettu ja määrätty?
Miksi kahden valtion välinen, diplomaattisesti ja rauhan oloissa neuvoteltu Tarton rauhansopimus olisikin mitätön? Vaikenemisen kylmän sodan aikana vielä jotenkuten ymmärtää, mutta se aika onneksi on takana ja silmät pitää avata realistiseen keskusteluun. Syyskuussa 1944 tehdyssä aselevossa puna-armeija pysäytettiin kaikilla rintamalohkoilla kauas nykyisen pakkorauhan rajoista. Se on se kartasta nähtävä maantieteellinen vääryys monien poliittisiin valheisiin pohjautuneiden vääryyksien lisäksi.
Ollapa nyt historiantutkija
Niin monet lukittuna olleet arkistot ovat viime aikoina eri syistä avautuneet, että jopa historiasta lukeneenkin mieli palaa uusien faktojen äärelle. Olemme jo toki kauan tienneet, että syksyn 1939 aluevaihtoneuvottelut Moskovassa olivat pelkkää teatterikulissia: Stalin oli jo kuukausia aikaisemmin antanut esikunnalleen määräyksen koko Suomen valtaamiseksi. Talvisota ei näin ollen ollut vältettävissä. Suomella oli joko nykyinen tai balttikansojen kohtalo.
Aika moni tietää myös, milloin Hitlerin Barbarossa-suunnitelma eli hyökkäys itään ”Lebensraumin” saamiseksi tuli Suomen tietoon. Mutta harvempi tietää, että Stalinin suunnitelman mukaan piti Stalinin puna-armeijoineen Molotov-Ribbentrop –sopimuksesta huolimatta hyökätä länteen Saksan kimppuun jo loppuvuodesta 1940, kun Saksa oli sotasidoksissa Ranskaan.
Ranskan yllättävän nopea antautuminen kuitenkin siirsi Stalinin uuden H-hetken seuraavaan vuoteen ja päivälle 12.06.1941. Hyökkäysajankohtaa siirrettiin vielä tästäkin heinäkuulle, mutta kuinka ollakaan, Saksa aloitti idän retkensä jo 10 päivää myöhemmin – 22.06.1941. Vuosikymmenten jälkeen ei näistä asioista juuri puhuta: ensin ehtineen hyökkääjän synnit kyllä pengotaan, mutta luultavasti paljon suuremmista synneistä hieman myöhästyneen osallistujan teot pyhitetään ja hänestä tehdään marttyyri.
Mutta ajatellapa, miten lähellä toisiaan olivat niin ajatuksissa kuin toteuttamisissakin tuon ajan maanosamme kaksi epädemokraattista valtiasta. Alueellisesti Hitlerin tavoitteena Barbarossa-suunnitelmassaan oli kannas Arkangel-Astrakan ja Stalinilla Atlantti. Kuten tiedämme, kumpikaan ei toteutunut. Auenneiden arkistojen myötä tiedämme myös, ettei Hitler halunnut sotaa länteen – hän ”joutui” sinne – vaan nopeaa salamasotaa itään. Ja että Stalin toivoi sodasta pitkää ja vihollista näännyttävää. Hän tarvitsi aikaa joukkojensa varustamiseen. Ja divisiooniahan hänellä kyllä riitti.
Sodan hinta
Kyseessä oli maailmansota. Sen meidän oman maanosamme pääpukarien rauhan jälkeinen taival on ollut kovasti toisistaan poikkeava. Sodan hävinnyt, ehdoitta antautunut, jaettu ja miehittäjien valvontaan joutunut Saksa on yhdistynyt, kohonnut maailman suurten talousveturien joukkoon ja luonut aidon läntisen demokratian. Saksan rajat ovat vakaat kaikkiin suuntiin. Muutkin olot ovat vakaat.
Bolshevikkien rakentama Neuvostoliitto on hajonnut. Pelkän valtioiden eroamisen vuoksi väkiluku putosi 100 miljoonalla eli 40 %. Hajoamisen raunioille jäi Venäjä. Senkin väkiluku putoa hurjasti. Läntisten arvioiden mukaan miljoonalla vuosittain, Putininkin mukaan 750 000 – 800 000 vuositasoa.
Demokratian suhteen Venäjällä opetellaan aakkosia. Taisi Jukolan veljeksillä olla kaikesta huolimatta parempi aakkos- ja yhteiskuntataju. Presidentti Putinin mukaanhan Venäjän demokratia etenee tosin hyvään ”venäläiseen tapaan”.
Venäjän talous on voimakkaassa kasvussa korkean energian hinnan vuoksi, mutta kansan enemmistö pysyy köyhänä.
Tsetseeniassa vallitsee jatkuva sotatila, eivätkä ne naapurisuhteet Baltian, Ukrainan, Kaukasuksen tai Aasian suunnallakaan mallikelpoisilta vaikuta. Luultavasti vain pitkä luoteinen raja meille päin on ongelmaton, tsuhna kun ei vaadi ja valita. Mitä nyt toistuvia muutaman päivän ja kymmenien kilometrien rekkajonoja rajalla.
Toinenkin ero noiden kahden maan sodan jälkeisessä käyttäytymisessä on. Saksa on demokratian myötä henkisesti työstänyt ja läpikäynyt natsikauden hirmutyöt ja aggressiot ja saanut jonkinlaisen elämisen sielunrauhan. Venäjällä tämä sodan surutyö on tekemättä. Bolshevistisen Neuvostoliiton aikana näin ei voinut edes kuvitellakaan tapahtuvan, koska valhe, vääristely, propaganda ja tarkoitushakuisuus olivat osa kommunismin kantavaa voimaa, mutta eipä näytä tyyli nyky-Venäjälläkään juuri muuttuneen.
Vapaata tiedottamista rajoitetaan, lehtiä ja televisiokanavia otetaan hallituksen valvontaan ja vapaata kansalaisjärjestötoimintaa tukahdutetaan. On tainnut Gorbatsovin aloittama glasnost jäädä pelkäksi kirjaimeksi. Sopii kysyä, miten Venäjän integroituminen EU:hun ja demokraattiseen länteen voi tapahtua muutoin kuin avointa rehellisen demokratian tietä. Vai katsotaanko ihmisoikeusrikkomuksia, tsetseenien sortamista ja vääryyksiä läpi sormien esimerkiksi energian saannin toivossa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kauppapolitiikka sivuuttaa räikeätkin epäkohdat.
Vaan entäpä sodan jälkeinen Suomi?
Olisi historiallinen vääryys yksioikoisesti sanoa, että Suomi hävisi sodan. Jos puna-armeija olisi marssinut maahan, jos meiltä olisi vaadittu ehdotonta antautumista ja tänne asetettu Otto Ville Kuusisen hallitus, sanonta pitäisi paikkansa. Mutta kaikki tuo estettiin. Kartta kertoo, minne punadivisioonat pysäytettiin. OVK:n sijaan neuvottelupöytään ja pääministeriksi nousi porvarillinen valtioneuvos Paasikivi ja presidentiksi demokraattisesti valittu sodan ylipäällikkö Mannerheim. Suomessa järjestettiin sodanjälkeisen Euroopan ensimmäiset parlamenttivaalit – demokraattiset ja vilpittömät.
Häviämisen sijaan pitää puhua Suomen torjuntavoitosta, mitä termiä edesmennyt jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth niin usein ja oikeutetusti käytti. Mutta urheat torjuntavoitotkaan eivät estäneet Karjalan menettämistä. Suomi oli suuren eurooppalaisen sotapelin yksi pelinappula. Tärkeät meitä koskevat päätökset tehtiin muualla ja meitä kuuntelematta. Ehkä voidaan sanoa, että vain Suomen kenttäarmeija oli koko sodan ajan oman itsensä herra. Mutta palataanpa noihin auenneisiin arkistoihin.
Rauhansopimuksen valmistelut
Suursodan aikana kaikki epäilivät toisiaan. Stalin oli jo luonteeltaan vainoharhainen, mutta hän aiheutti myös itseensä kohdistuneita epäilyjä liittolaisissaan. Lännessä pelättiin Stalinin ja Hitlerin välistä erillisrauhaa, josta käytiinkin neuvotteluja. Tämän rauhan estämiseksi lännen oli luvattava Neuvostoliitolle enemmän kuin mitä Saksa olisi luvannut.
Merkittävää on, että liittoutuneet tunnustivat Suomen käyvän erillissotaa, eikä meitä rinnastettu natsi-Saksan vasalleiksi. Näin oli tilanne vielä Teheranin kongressin aikoihin ja myös Stalin ainakin muodollisesti myönsi erillissodan. Suomi oli kiistattomasti lännen poliittisen sateenvarjon suojassa, ennen kaikkea Yhdysvaltojen, mutta jopa Englanninkin siitäkin huolimatta, että britit olivat julistaneet sodan Suomelle. Suomihan oli merkittävä puutavaran viejä Iso-Britanniaan.
Toisen rintaman avaamisen viivästyminen aiheutti liittoutuneiden suhteiden huononemista ja tyytymättömyyttä Stalinissa. Samoin se, että maihinnousu olisi tapahtunut Balkanin kautta. Tällöin hänen tavoitteensa päästä Atlantille olisi romuttunut. Kun maihinnousupaikaksi sitten tuli Normandia, lupasi Stalin oitis hoitaa Suomen rintaman alta pois. Sitoihan Suomi sitä paitsi tavattoman määrän punadivisioonia, joille nyt olisi tärkeämpää käyttöä keskisessä Euroopassa.
Suomi pyrittiin irrottamaan sodasta ja neuvotteluja käytiin sekä Tukholmassa että Moskovassa ja pääneuvottelijana oli – Tukholmassa jopa yksinään – Paasikivi. Otto Ville Kuusinen oli jäänyt kuvioista pois. Totta kai Suomikin halusi irrottautua sodasta, kyse oli vain ehdoista. Kun ne eivät tyydyttäneet, aselepo syntyi vasta raskaiden torjuntataisteluvoittojen jälkeen syyskuussa 1944. Kun aseet sitten olivat vaienneet muuallakin Euroopassa, alkoivat rauhanehtojen valmistelut.
Tällöin Suomen poliittinen asema olikin täysin muuttunut. Suomi rinnastettiin akselivaltioihin ja syyllistettiin valheellisesti sodan aloittajaksi. Valheellisella propagandalla pyrittiin pitämään länsiliittoutuneet passiivisina ja pyrkimys onnistui. Pahin valhe oli, kun Suomen väitettiin pommittaneen Leningradia. Jokainen tietää, että Mannerheimin toimenpiteiden johdosta Suomi itse asiassa suojeli kaupunkia. Päällimmäisinä syyttäjinä olivat ministerit Molotov ja Vysinski.
Ulkoministerimme Carl Enckell yritti parhaansa, mutta hänet vaiennettiin. Suomi oli kerta kaikkiaan jätetty yksin. Aluevaatimuksista ei tingitty yhtään. Suomi toivoi edes Saimaan kanavan itäpuolen, Viipurin ja Uuraan sataman jäämistä, mutta ei. Stalin oletti Viipurin ja sen talousalueen haltuun oton heikentävän Suomen henkistä ja taloudellista kestokykyä yli sietorajan. Samalla Laatokkaa ympäröivä rautatieverkko tulisi omaan kontrolliin. Hänen tavoitteensa Suomen suhteen eivät suinkaan olleet vielä täyttyneet. Yksin jätetty Suomi ei mahtanut mitään sille, että Pariisin rauhanehdot muodostuivat sellaisiksi kuin ne ovat.
Poliittisen historian tutkija Jukka Seppinen esittää hiljattain julkaistussa kirjassaan Menetetty Karjala? kolme tärkeintä syytä siihen, että Suomen poliittinen asema Pariisin rauhanneuvotteluissa oli painunut niin huonoksi. Niitä olivat Rytin kesällä 1944 omissa nimissään tekemä Ribbentrop-sopimus, Mikkelin Päämajan olematon valmistautuminen suurhyökkäykseen sekä uusien neuvostomyönteisten kasvojen ilmaantuminen rauhan valmisteluun. Uudet kasvot kuuluivat Paasikivelle, joka ehkä varomattomuuttaankin lausunnoissaan syyllisti Suomen sodan aloittajaksi.
Olisiko rauhansopimuksen saldo sitten ollut toisenlainen jos ja jos ja jos … Olisi pysähdytty vanhalle rajalle. Saksalaiset panssarintorjunta-aseet, Taisteluosasto Kuhlmey ja saksalainen rynnäkkötykkiprikaatia ehtineet jo Viipurin itäpuolisiin torjuntataisteluihin. Tai Paasikivi ollut peräänantamattomampi neuvotteluissaan? Tuskin. Hitlerin Saksan kukistuttua Stalin oli niin vahvoilla, että sai länneltä melkein mitä halusi. Kylmän sodan siemen oli kylvetty. Ei ihme, että kyynisyyteen taipuvainen Churchill totesikin: ”Taisimme teurastaa väärän sian”.
Palautusyritystä ja yrittämättä jättämistä
Kerrotaan Karjalan menetyksen vaivanneen Paasikiven mieltä koko loppuelämän ajan. Oliko se huonoa omaatuntoa siitä, että oli neuvotteluissa ollut liian myöntyväinen? Joka tapauksessa hänen tiedetään toistuvasti ottaneet Karjalan palautuksen esille neuvostojohdon kanssa. Seppisen mukaan Paasikivellä ei ollut onnistumisen mahdollisuutta, koska hän oli Kremlin valtaan nostama, eikä siten omannut riittävästi kanttia neuvotella.
Seuraavasta sukupolvesta niin Kekkosen kuin Fagerholminkin tiedetään olleen kovasti kiinnostuneita Karjalan kysymyksestä. Heillä saattoi jo olla lisäpontimena runsaat siirtokarjalaisten äänetkin. Ulkopolitiikka oli vanhan perustuslain mukaisesti vahvasti presidentin toimialaa; ei käyty kahden lautasen keskusteluja. Monilta tahoilta väitetään, että Kekkonen olisi Karjala-kysymyksessä ollut lähellä läpimurtoa Hrustsevin kanssa, mutta kun tämä liian liberaalina syrjäytettiin vallasta, asia jäi. Sittemmin syvä suomettuminen toi lisää lunta tupaan. Vielä voidaan mainita kaksi keskeistä henkilöä. Johannes Virolainen oli totta kai lämmin Karjalan puolestapuhuja, mutta Ahti Karjalainen ei sen sijaan lämmennyt asialle mitenkään.
Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin valta Suomessa oli vaihtunut ja Koivistosta oli tullut presidentti. Baltiassa oli levottomuuksia. Koivisto ei vähimmässäkään määrin ollut ajan hermolla. Hän ei tukenut omia heimokansojamme. Päinvastoin hän lausui, ”että Suomi on tunnustanut de facto Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon ja me pidämme tietenkin kiinni kaikesta siitä, mitä kansainvälisesti on sovittu”. Koivisto ei nähnyt tulevaisuuteen, hän ei uskaltanut edes ottaa Karjala-kysymystä esille. Näin loistava tilaisuus meni sivu suun ja maailma meni menojaan.
Sosialismin romahtamisen yhteydessä Karjala-keskustelukin on virinnyt uuteen kukoistukseen. Haava on edelleen auki ja se tekee kipeää. Poliittisia tilaisuuksia tulee ja menee. Mutta virallinen Suomi pysyy vaiti. Eihän Venäjä tule suoraan Karjalaa tyrkyttämään, sellaista voisi heidän taholtaan pitää jopa maanpetturuutena. Mutta Suomella pitäisi toki olla halu ja valmius neuvotella oma maa takaisin, kun tilaisuus tarjoutuu, ettei tulisi ”toisia koivistoja”.
Seuraava otollinen tilaisuus keskustella asiasta tarjoutuu tuota pikaa, kun keskustellaan Saimaan kanavan tulevaisuudesta vuokrakauden päättyessä. Niin monilla tahoilla on esitetty malleja, joissa Karjalan palautuksesta hyötyisivät niin Suomi ja Venäjä kuin koko Itämeren aluekin.
Asiaan pitää asiallisesti ja realistisesti tarttua. On hyvä muistaa tässäkin yhteydessä vanha ahvenanmaalainen sananparsi: ”Kyllä Jumala merimiestä auttaa, mutta tämän on itse soudettava”. "
http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1074&author=77
Juuret
Hyvät uuskirkkoiset, hyvä juhlaväki!
Olin alkuaan ajatellut puhua vain juurista. Minua ovat aina ärsyttäneet ihmiset, jotka sanovat, ”etteivät ole mistään kotoisin” tai että ”kävin vain syntymässä siellä-ja-siellä”. Voi heitä: ensinnäkään syntyjä ei vielä käy eikä kävele missään ja toisekseen oikeat maailman kansalaiset ovat todella harvinaisia.
Toinen ryhmä ihmisiä ovat sellaiset, jotka joko kieltävät tai vääristävät juurensa. Oletteko kuulleet nykyisen pääministerimme puhuneen karjalaisjuuristaan? Eikö teitä koskaan ihmetyttänyt, että perus-pohjoissavolainen, Pielaveden Kekkonen aina korosti kainuulaisia Nälkämaan juuriaan, kun oli käynyt Kajaanin oppikoulun?
Pitäisikö minunkin tunnustautua perus-salolaiseksi, kun vietin Salon Yhteislyseossa normaalin kahdeksan vuoden lisäksi jopa yhden kertausvuoden? Minun juureni ovat ja pysyvät siellä Länsi-Kannaksella. Niistä olen nöyrän ja kiitollisen ylpeä ja niin toivon jokaisen evakon ja hänen jälkeläisensäkin olevan, vaikka evakkoaika onkin pitkäksi venynyt.
Oletteko muuten ajatelleet, että me puhumme evakoista, emme pakolaisista? Eräs osoitus suomalaisen yhteiskunnan toimivuudesta. Älköön pitkäkään evakkomatka katkaisko ihmisen todellisen vahvuuden – synnyinjuurien – siteitä ja tehkö hänestä juuretonta
Karjala-kysymys
Tiedän, että minun paikallani pitäisi nyt olla Vuokselan pojan Paavo Liskin. Hän olisi todennäköisesti puhunut karjalaisesta kulttuurista tai jostain siihen liittyvästä. Muistan hänet opiskeluajoilta Turun vuosilta, hän oli vain pari vuotta nuorempi. Mielihyvällä seurasin Paavo Liskin omistautumista heimomme asialle. Kepiät mullat Paavolle. Kulttuuri oli Paavon alaa, mutta minun alani kirurgia ei sovi heimojuhlien puheen aiheeksi.
Pettäisin kuitenkin itseni ja jotkut teistäkin, ellen ottaisi esille uljaan heimomme kohtalonkysymystä. Niin moni sanoo, että asia on vanhentunut. Ja toiset, että Pariisin rauha on lopullisesti kaiken ratkaissut. Miten ihmeessä? Oman alani terminologiaa käyttäen: haava tekee kipeää niin kauan, kun se ei ole parantunut. Ja miksi ihmeessä juuri se Pariisin rauha on nyt niin tabu – suursodan jälkeen voittajien ehdoilla komennettu ja määrätty?
Miksi kahden valtion välinen, diplomaattisesti ja rauhan oloissa neuvoteltu Tarton rauhansopimus olisikin mitätön? Vaikenemisen kylmän sodan aikana vielä jotenkuten ymmärtää, mutta se aika onneksi on takana ja silmät pitää avata realistiseen keskusteluun. Syyskuussa 1944 tehdyssä aselevossa puna-armeija pysäytettiin kaikilla rintamalohkoilla kauas nykyisen pakkorauhan rajoista. Se on se kartasta nähtävä maantieteellinen vääryys monien poliittisiin valheisiin pohjautuneiden vääryyksien lisäksi.
Ollapa nyt historiantutkija
Niin monet lukittuna olleet arkistot ovat viime aikoina eri syistä avautuneet, että jopa historiasta lukeneenkin mieli palaa uusien faktojen äärelle. Olemme jo toki kauan tienneet, että syksyn 1939 aluevaihtoneuvottelut Moskovassa olivat pelkkää teatterikulissia: Stalin oli jo kuukausia aikaisemmin antanut esikunnalleen määräyksen koko Suomen valtaamiseksi. Talvisota ei näin ollen ollut vältettävissä. Suomella oli joko nykyinen tai balttikansojen kohtalo.
Aika moni tietää myös, milloin Hitlerin Barbarossa-suunnitelma eli hyökkäys itään ”Lebensraumin” saamiseksi tuli Suomen tietoon. Mutta harvempi tietää, että Stalinin suunnitelman mukaan piti Stalinin puna-armeijoineen Molotov-Ribbentrop –sopimuksesta huolimatta hyökätä länteen Saksan kimppuun jo loppuvuodesta 1940, kun Saksa oli sotasidoksissa Ranskaan.
Ranskan yllättävän nopea antautuminen kuitenkin siirsi Stalinin uuden H-hetken seuraavaan vuoteen ja päivälle 12.06.1941. Hyökkäysajankohtaa siirrettiin vielä tästäkin heinäkuulle, mutta kuinka ollakaan, Saksa aloitti idän retkensä jo 10 päivää myöhemmin – 22.06.1941. Vuosikymmenten jälkeen ei näistä asioista juuri puhuta: ensin ehtineen hyökkääjän synnit kyllä pengotaan, mutta luultavasti paljon suuremmista synneistä hieman myöhästyneen osallistujan teot pyhitetään ja hänestä tehdään marttyyri.
Mutta ajatellapa, miten lähellä toisiaan olivat niin ajatuksissa kuin toteuttamisissakin tuon ajan maanosamme kaksi epädemokraattista valtiasta. Alueellisesti Hitlerin tavoitteena Barbarossa-suunnitelmassaan oli kannas Arkangel-Astrakan ja Stalinilla Atlantti. Kuten tiedämme, kumpikaan ei toteutunut. Auenneiden arkistojen myötä tiedämme myös, ettei Hitler halunnut sotaa länteen – hän ”joutui” sinne – vaan nopeaa salamasotaa itään. Ja että Stalin toivoi sodasta pitkää ja vihollista näännyttävää. Hän tarvitsi aikaa joukkojensa varustamiseen. Ja divisiooniahan hänellä kyllä riitti.
Sodan hinta
Kyseessä oli maailmansota. Sen meidän oman maanosamme pääpukarien rauhan jälkeinen taival on ollut kovasti toisistaan poikkeava. Sodan hävinnyt, ehdoitta antautunut, jaettu ja miehittäjien valvontaan joutunut Saksa on yhdistynyt, kohonnut maailman suurten talousveturien joukkoon ja luonut aidon läntisen demokratian. Saksan rajat ovat vakaat kaikkiin suuntiin. Muutkin olot ovat vakaat.
Bolshevikkien rakentama Neuvostoliitto on hajonnut. Pelkän valtioiden eroamisen vuoksi väkiluku putosi 100 miljoonalla eli 40 %. Hajoamisen raunioille jäi Venäjä. Senkin väkiluku putoa hurjasti. Läntisten arvioiden mukaan miljoonalla vuosittain, Putininkin mukaan 750 000 – 800 000 vuositasoa.
Demokratian suhteen Venäjällä opetellaan aakkosia. Taisi Jukolan veljeksillä olla kaikesta huolimatta parempi aakkos- ja yhteiskuntataju. Presidentti Putinin mukaanhan Venäjän demokratia etenee tosin hyvään ”venäläiseen tapaan”.
Venäjän talous on voimakkaassa kasvussa korkean energian hinnan vuoksi, mutta kansan enemmistö pysyy köyhänä.
Tsetseeniassa vallitsee jatkuva sotatila, eivätkä ne naapurisuhteet Baltian, Ukrainan, Kaukasuksen tai Aasian suunnallakaan mallikelpoisilta vaikuta. Luultavasti vain pitkä luoteinen raja meille päin on ongelmaton, tsuhna kun ei vaadi ja valita. Mitä nyt toistuvia muutaman päivän ja kymmenien kilometrien rekkajonoja rajalla.
Toinenkin ero noiden kahden maan sodan jälkeisessä käyttäytymisessä on. Saksa on demokratian myötä henkisesti työstänyt ja läpikäynyt natsikauden hirmutyöt ja aggressiot ja saanut jonkinlaisen elämisen sielunrauhan. Venäjällä tämä sodan surutyö on tekemättä. Bolshevistisen Neuvostoliiton aikana näin ei voinut edes kuvitellakaan tapahtuvan, koska valhe, vääristely, propaganda ja tarkoitushakuisuus olivat osa kommunismin kantavaa voimaa, mutta eipä näytä tyyli nyky-Venäjälläkään juuri muuttuneen.
Vapaata tiedottamista rajoitetaan, lehtiä ja televisiokanavia otetaan hallituksen valvontaan ja vapaata kansalaisjärjestötoimintaa tukahdutetaan. On tainnut Gorbatsovin aloittama glasnost jäädä pelkäksi kirjaimeksi. Sopii kysyä, miten Venäjän integroituminen EU:hun ja demokraattiseen länteen voi tapahtua muutoin kuin avointa rehellisen demokratian tietä. Vai katsotaanko ihmisoikeusrikkomuksia, tsetseenien sortamista ja vääryyksiä läpi sormien esimerkiksi energian saannin toivossa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kauppapolitiikka sivuuttaa räikeätkin epäkohdat.
Vaan entäpä sodan jälkeinen Suomi?
Olisi historiallinen vääryys yksioikoisesti sanoa, että Suomi hävisi sodan. Jos puna-armeija olisi marssinut maahan, jos meiltä olisi vaadittu ehdotonta antautumista ja tänne asetettu Otto Ville Kuusisen hallitus, sanonta pitäisi paikkansa. Mutta kaikki tuo estettiin. Kartta kertoo, minne punadivisioonat pysäytettiin. OVK:n sijaan neuvottelupöytään ja pääministeriksi nousi porvarillinen valtioneuvos Paasikivi ja presidentiksi demokraattisesti valittu sodan ylipäällikkö Mannerheim. Suomessa järjestettiin sodanjälkeisen Euroopan ensimmäiset parlamenttivaalit – demokraattiset ja vilpittömät.
Häviämisen sijaan pitää puhua Suomen torjuntavoitosta, mitä termiä edesmennyt jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth niin usein ja oikeutetusti käytti. Mutta urheat torjuntavoitotkaan eivät estäneet Karjalan menettämistä. Suomi oli suuren eurooppalaisen sotapelin yksi pelinappula. Tärkeät meitä koskevat päätökset tehtiin muualla ja meitä kuuntelematta. Ehkä voidaan sanoa, että vain Suomen kenttäarmeija oli koko sodan ajan oman itsensä herra. Mutta palataanpa noihin auenneisiin arkistoihin.
Rauhansopimuksen valmistelut
Suursodan aikana kaikki epäilivät toisiaan. Stalin oli jo luonteeltaan vainoharhainen, mutta hän aiheutti myös itseensä kohdistuneita epäilyjä liittolaisissaan. Lännessä pelättiin Stalinin ja Hitlerin välistä erillisrauhaa, josta käytiinkin neuvotteluja. Tämän rauhan estämiseksi lännen oli luvattava Neuvostoliitolle enemmän kuin mitä Saksa olisi luvannut.
Merkittävää on, että liittoutuneet tunnustivat Suomen käyvän erillissotaa, eikä meitä rinnastettu natsi-Saksan vasalleiksi. Näin oli tilanne vielä Teheranin kongressin aikoihin ja myös Stalin ainakin muodollisesti myönsi erillissodan. Suomi oli kiistattomasti lännen poliittisen sateenvarjon suojassa, ennen kaikkea Yhdysvaltojen, mutta jopa Englanninkin siitäkin huolimatta, että britit olivat julistaneet sodan Suomelle. Suomihan oli merkittävä puutavaran viejä Iso-Britanniaan.
Toisen rintaman avaamisen viivästyminen aiheutti liittoutuneiden suhteiden huononemista ja tyytymättömyyttä Stalinissa. Samoin se, että maihinnousu olisi tapahtunut Balkanin kautta. Tällöin hänen tavoitteensa päästä Atlantille olisi romuttunut. Kun maihinnousupaikaksi sitten tuli Normandia, lupasi Stalin oitis hoitaa Suomen rintaman alta pois. Sitoihan Suomi sitä paitsi tavattoman määrän punadivisioonia, joille nyt olisi tärkeämpää käyttöä keskisessä Euroopassa.
Suomi pyrittiin irrottamaan sodasta ja neuvotteluja käytiin sekä Tukholmassa että Moskovassa ja pääneuvottelijana oli – Tukholmassa jopa yksinään – Paasikivi. Otto Ville Kuusinen oli jäänyt kuvioista pois. Totta kai Suomikin halusi irrottautua sodasta, kyse oli vain ehdoista. Kun ne eivät tyydyttäneet, aselepo syntyi vasta raskaiden torjuntataisteluvoittojen jälkeen syyskuussa 1944. Kun aseet sitten olivat vaienneet muuallakin Euroopassa, alkoivat rauhanehtojen valmistelut.
Tällöin Suomen poliittinen asema olikin täysin muuttunut. Suomi rinnastettiin akselivaltioihin ja syyllistettiin valheellisesti sodan aloittajaksi. Valheellisella propagandalla pyrittiin pitämään länsiliittoutuneet passiivisina ja pyrkimys onnistui. Pahin valhe oli, kun Suomen väitettiin pommittaneen Leningradia. Jokainen tietää, että Mannerheimin toimenpiteiden johdosta Suomi itse asiassa suojeli kaupunkia. Päällimmäisinä syyttäjinä olivat ministerit Molotov ja Vysinski.
Ulkoministerimme Carl Enckell yritti parhaansa, mutta hänet vaiennettiin. Suomi oli kerta kaikkiaan jätetty yksin. Aluevaatimuksista ei tingitty yhtään. Suomi toivoi edes Saimaan kanavan itäpuolen, Viipurin ja Uuraan sataman jäämistä, mutta ei. Stalin oletti Viipurin ja sen talousalueen haltuun oton heikentävän Suomen henkistä ja taloudellista kestokykyä yli sietorajan. Samalla Laatokkaa ympäröivä rautatieverkko tulisi omaan kontrolliin. Hänen tavoitteensa Suomen suhteen eivät suinkaan olleet vielä täyttyneet. Yksin jätetty Suomi ei mahtanut mitään sille, että Pariisin rauhanehdot muodostuivat sellaisiksi kuin ne ovat.
Poliittisen historian tutkija Jukka Seppinen esittää hiljattain julkaistussa kirjassaan Menetetty Karjala? kolme tärkeintä syytä siihen, että Suomen poliittinen asema Pariisin rauhanneuvotteluissa oli painunut niin huonoksi. Niitä olivat Rytin kesällä 1944 omissa nimissään tekemä Ribbentrop-sopimus, Mikkelin Päämajan olematon valmistautuminen suurhyökkäykseen sekä uusien neuvostomyönteisten kasvojen ilmaantuminen rauhan valmisteluun. Uudet kasvot kuuluivat Paasikivelle, joka ehkä varomattomuuttaankin lausunnoissaan syyllisti Suomen sodan aloittajaksi.
Olisiko rauhansopimuksen saldo sitten ollut toisenlainen jos ja jos ja jos … Olisi pysähdytty vanhalle rajalle. Saksalaiset panssarintorjunta-aseet, Taisteluosasto Kuhlmey ja saksalainen rynnäkkötykkiprikaatia ehtineet jo Viipurin itäpuolisiin torjuntataisteluihin. Tai Paasikivi ollut peräänantamattomampi neuvotteluissaan? Tuskin. Hitlerin Saksan kukistuttua Stalin oli niin vahvoilla, että sai länneltä melkein mitä halusi. Kylmän sodan siemen oli kylvetty. Ei ihme, että kyynisyyteen taipuvainen Churchill totesikin: ”Taisimme teurastaa väärän sian”.
Palautusyritystä ja yrittämättä jättämistä
Kerrotaan Karjalan menetyksen vaivanneen Paasikiven mieltä koko loppuelämän ajan. Oliko se huonoa omaatuntoa siitä, että oli neuvotteluissa ollut liian myöntyväinen? Joka tapauksessa hänen tiedetään toistuvasti ottaneet Karjalan palautuksen esille neuvostojohdon kanssa. Seppisen mukaan Paasikivellä ei ollut onnistumisen mahdollisuutta, koska hän oli Kremlin valtaan nostama, eikä siten omannut riittävästi kanttia neuvotella.
Seuraavasta sukupolvesta niin Kekkosen kuin Fagerholminkin tiedetään olleen kovasti kiinnostuneita Karjalan kysymyksestä. Heillä saattoi jo olla lisäpontimena runsaat siirtokarjalaisten äänetkin. Ulkopolitiikka oli vanhan perustuslain mukaisesti vahvasti presidentin toimialaa; ei käyty kahden lautasen keskusteluja. Monilta tahoilta väitetään, että Kekkonen olisi Karjala-kysymyksessä ollut lähellä läpimurtoa Hrustsevin kanssa, mutta kun tämä liian liberaalina syrjäytettiin vallasta, asia jäi. Sittemmin syvä suomettuminen toi lisää lunta tupaan. Vielä voidaan mainita kaksi keskeistä henkilöä. Johannes Virolainen oli totta kai lämmin Karjalan puolestapuhuja, mutta Ahti Karjalainen ei sen sijaan lämmennyt asialle mitenkään.
Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin valta Suomessa oli vaihtunut ja Koivistosta oli tullut presidentti. Baltiassa oli levottomuuksia. Koivisto ei vähimmässäkään määrin ollut ajan hermolla. Hän ei tukenut omia heimokansojamme. Päinvastoin hän lausui, ”että Suomi on tunnustanut de facto Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon ja me pidämme tietenkin kiinni kaikesta siitä, mitä kansainvälisesti on sovittu”. Koivisto ei nähnyt tulevaisuuteen, hän ei uskaltanut edes ottaa Karjala-kysymystä esille. Näin loistava tilaisuus meni sivu suun ja maailma meni menojaan.
Sosialismin romahtamisen yhteydessä Karjala-keskustelukin on virinnyt uuteen kukoistukseen. Haava on edelleen auki ja se tekee kipeää. Poliittisia tilaisuuksia tulee ja menee. Mutta virallinen Suomi pysyy vaiti. Eihän Venäjä tule suoraan Karjalaa tyrkyttämään, sellaista voisi heidän taholtaan pitää jopa maanpetturuutena. Mutta Suomella pitäisi toki olla halu ja valmius neuvotella oma maa takaisin, kun tilaisuus tarjoutuu, ettei tulisi ”toisia koivistoja”.
Seuraava otollinen tilaisuus keskustella asiasta tarjoutuu tuota pikaa, kun keskustellaan Saimaan kanavan tulevaisuudesta vuokrakauden päättyessä. Niin monilla tahoilla on esitetty malleja, joissa Karjalan palautuksesta hyötyisivät niin Suomi ja Venäjä kuin koko Itämeren aluekin.
Asiaan pitää asiallisesti ja realistisesti tarttua. On hyvä muistaa tässäkin yhteydessä vanha ahvenanmaalainen sananparsi: ”Kyllä Jumala merimiestä auttaa, mutta tämän on itse soudettava”. "
http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1074&author=77
Vastaukset 7
Vanhimmat
...ellet halua vahingoittaa ajamaasi asiaa. Jokin oma ajatus ja sitten linkki lainaukseen riittää. Jonkinlainen nimimerkki osoittaisi ettei asialla ole Pro Karelia -ukkokerholaiset itse.
Kismittääkö sanoma Venäjän puolesta, bai mitä itket?
Kuule kannaksen poika, kirjoita vähän lyhyemmin, varsinkin kun sinulla on asiaakin. En jaksanut lukea kuin vähän alkua.
Vain pieni tarkennus. Meitä on kolmenlaisia:
Minä olen evakko koska minut evakuoitiin taistelujen jaloista. Sortavalalaiset ovat siirtolaisia koska heidät siirrettiin pois rauhansopimuksen perusteella. Mantsinsaarelaiset ovat venepakolaisia koska he poistuivat saareltaan veneillä.
vähän likaa, ja liialla höysteellä. Jos me saadaan karjala takasin niin mitä me tehdään venäläisellä vähemmistöllä, joita on enemmän kuin ruotsinkielisiä? ja jotka jo nyt vaativat virallisen kielen asemaa?
Ei kiitos, Petroskoi ennemmin...
Miksi Petroskoi?
Jokainen valtio on jonkun "pelinappula" ...
Kysymys on siitä, että pystyykö nappula myös itse osallistumaan peliin ja millä lailla.
Uhkaus on yleensä tehokkaampi kuin varsinainen hyökkäys ( shakissa ), tästä on hyvä esimerkki naapurimme Ruotsi.
Saksa uhkasi Ruotsia ja sai siltä rajoittamattomasti malmia ja muita tuotteita, se oli järkevää politiikkaa ...
Sillä samalla kun Ruotsi oli Saksan pääasiallien raudan lähde, niin se kumminkin itsenäisenä valtiona pysyi liittoutuneiden pommitusten ulkopuolella.
Sama uhkaus menetelmä toimi myös Baltteja vastaan, ne päästivät N-liito joukot maahan ja itse sinetöivät kohtalonsa ...
Jokaisen valtion toiminnan tarkoitusperiä tulee tarkastella sen omista lähtökohdista nähden. Valtiollisen johdon päätöksenteossa tiukan paikan tullen on oman valtion kansallisen edun syrjäytettävä myötunto tai solidaarisuus, mikäli ne ovat esteenä kansallisen edun toteutumiselle. Tämä saattaa muun muassa Ruotsin toiminnan talvisotamme aikana ymmärrettäväksi. Korttimiehet tietävät sen, että on pelattava sillä kädellä, minkä jaossa saa. Toisilla se on värisuora, mutta ässähaillakin pärjää.