BDD, häiriintynyt ruumiinkuva

Minulla inho ei kohdistu mihinkään tiettyyn ruumiinosaan vaan enemmänkin kokonaisuuteen. Pidän itseäni rumana ja joskus inho ja häpeä estää minua esimerkiksi käymästä kaupassa. En myöskään voisi kuvitella meneväni ruuhkaiselle uimarannelle bikineissä. Pidän muita ihmisiä täydellisinä ja kauniina.

Minulla tämä kauneus/rumuus-kysymys on pahentunut iän myötä. Olen ollut heikko itsetuntoinen lapsesta saakka. Mielestäni vakavan ongelman tästä tekee kohdallani sen, että saatan kieläytyä lähtemästä ihmisten ilmoille, jos jokin asia ei miellytä silmääni. Tarkkailen itseäni jatkuvasti.

En tiedä lasketaanko lievä BDD vain heikoksi itsetunnoksi. Koska tuskin kukaan pitää itseään täysin täydellisenä? Pystytkö tunnistamaan että ajatuksesi ovat ns. sairaita? Minä pystyn siihen välillä ja siitä tunnistan että tämä on jo liikaa. Haluaisin keskustella asiasta ammattiauttajan kanssa, luulen että ongelmani juontavat kauas menneisyyteen...

Asiaa pohtinut kirjoitti:

Minulla inho ei kohdistu mihinkään tiettyyn ruumiinosaan vaan enemmänkin kokonaisuuteen. Pidän itseäni rumana ja joskus inho ja häpeä estää minua esimerkiksi käymästä kaupassa. En myöskään voisi kuvitella meneväni ruuhkaiselle uimarannelle bikineissä. Pidän muita ihmisiä täydellisinä ja kauniina.

Minulla tämä kauneus/rumuus-kysymys on pahentunut iän myötä. Olen ollut heikko itsetuntoinen lapsesta saakka. Mielestäni vakavan ongelman tästä tekee kohdallani sen, että saatan kieläytyä lähtemästä ihmisten ilmoille, jos jokin asia ei miellytä silmääni. Tarkkailen itseäni jatkuvasti.

En tiedä lasketaanko lievä BDD vain heikoksi itsetunnoksi. Koska tuskin kukaan pitää itseään täysin täydellisenä? Pystytkö tunnistamaan että ajatuksesi ovat ns. sairaita? Minä pystyn siihen välillä ja siitä tunnistan että tämä on jo liikaa. Haluaisin keskustella asiasta ammattiauttajan kanssa, luulen että ongelmani juontavat kauas menneisyyteen...

Mä taas olen/olin lapsena sellainen, että saatoin kiinnittää huomiota aivan kohtuuttomasti muiden ulkonäköön. Tosin vain pääni sisällä, mutta kuitenkin. Kuvaahan se kuitenkin hiukan ihmistä (ensivaikutelma) miltä hän mm. näyttää ja miten jaksaa huolehtia itsestään, vaikkapa liikkua tai ylipäätänsä sitä mistä hän on kiinnostunut (vaatetus, korut, tulotaso) En pitäisi tätä niinkään sairaana ajatuksena.

Onko itsestään täysin piittaamattomalta näyttävä ihminen kykenevä tekemään ratkaisevia päätöksiä muista ihmisistä tai auttamaan heitä, ehkä jopa holhoamaan? Voivathan nämä seikat vaikuttaa myös elemaailmaan? Olet huoliteltu, olet varmempi. Joskus ala-asteella tullut pohdittua näitä jonkin verran.

Kouluterveydenhoitajat ovat oikein omiaan ruokkimaan tällaisia ajatuksia tyyliin, jos olet lihonut 3-5 kg, aletaan valistaan terveellisestä ruokavaliosta ja kevyemmän vaihtoehdon valitsemisesta ja vielä pallean liikkuvuuden takia. (nämä eivät liity toisiinsa tai ainakaan en ole löytänyt yhdistävää tekijää :). Tosi ammattitaitoista.

Asiaa pohtinut kirjoitti:

Minulla inho ei kohdistu mihinkään tiettyyn ruumiinosaan vaan enemmänkin kokonaisuuteen. Pidän itseäni rumana ja joskus inho ja häpeä estää minua esimerkiksi käymästä kaupassa. En myöskään voisi kuvitella meneväni ruuhkaiselle uimarannelle bikineissä. Pidän muita ihmisiä täydellisinä ja kauniina.

Minulla tämä kauneus/rumuus-kysymys on pahentunut iän myötä. Olen ollut heikko itsetuntoinen lapsesta saakka. Mielestäni vakavan ongelman tästä tekee kohdallani sen, että saatan kieläytyä lähtemästä ihmisten ilmoille, jos jokin asia ei miellytä silmääni. Tarkkailen itseäni jatkuvasti.

En tiedä lasketaanko lievä BDD vain heikoksi itsetunnoksi. Koska tuskin kukaan pitää itseään täysin täydellisenä? Pystytkö tunnistamaan että ajatuksesi ovat ns. sairaita? Minä pystyn siihen välillä ja siitä tunnistan että tämä on jo liikaa. Haluaisin keskustella asiasta ammattiauttajan kanssa, luulen että ongelmani juontavat kauas menneisyyteen...

En voisi itsekään mennä mihinkään julkiselle paikalle, missä on täysin outoja ihmisiä puoli alasti. Paitsi tosi hyvänä päivänä, ehkä. En ole koskaan kokeillut...

Uimaranta: mahdollisesti humalaisia miehiä, ilkeitä, suulaita lapsia vapaalla ja suurena ryhmänä, ehkä puoli tuttuja, mulla paljon valtaväestöstä poikkeavia piirteitä kehossa.

Huonona päivänä todella raskasta ja v*mäistä kohdata tällaista. Parhaimmassa tapauksessa saat vielä ilkeän tai muutoin kuivan ihmisen maineen loppuiäksi, jos reagointitapa ei satu kyseisiä henkilöitä miellyttämään.

Edellinen kirjoitti:

En voisi itsekään mennä mihinkään julkiselle paikalle, missä on täysin outoja ihmisiä puoli alasti. Paitsi tosi hyvänä päivänä, ehkä. En ole koskaan kokeillut...

Uimaranta: mahdollisesti humalaisia miehiä, ilkeitä, suulaita lapsia vapaalla ja suurena ryhmänä, ehkä puoli tuttuja, mulla paljon valtaväestöstä poikkeavia piirteitä kehossa.

Huonona päivänä todella raskasta ja v*mäistä kohdata tällaista. Parhaimmassa tapauksessa saat vielä ilkeän tai muutoin kuivan ihmisen maineen loppuiäksi, jos reagointitapa ei satu kyseisiä henkilöitä miellyttämään.

Kun pallea ei enää toimi ja on apuhengityslihakset selästä käytössä, olo tuntuu ihan sammakolta näyttää. Sillon täytyy mennä lujaaa sairaalaan ja pystyä luottamaan niihin ihmisiin, että he toimivat sinun parhaaksesi, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Tosin itsehän se on se paranemistyö siellä valkoisessa huoneessa, metallisängyssä tehtävä, loppujen lopuksi. Mitä vähemmän aikaa siihen kuluu sen parempi. Onhan se niinkin, et sitä parempi mitä vähemmän lääkkeitä ja lisähappea kuluu. Vieroitus on aina oma asiansa. Onneksi näihin pystyy vaikuttamaan itse melko paljon, toistaiseksi.

Niin, et kukin voi miettiä ... kirjoitti:

Kun pallea ei enää toimi ja on apuhengityslihakset selästä käytössä, olo tuntuu ihan sammakolta näyttää. Sillon täytyy mennä lujaaa sairaalaan ja pystyä luottamaan niihin ihmisiin, että he toimivat sinun parhaaksesi, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Tosin itsehän se on se paranemistyö siellä valkoisessa huoneessa, metallisängyssä tehtävä, loppujen lopuksi. Mitä vähemmän aikaa siihen kuluu sen parempi. Onhan se niinkin, et sitä parempi mitä vähemmän lääkkeitä ja lisähappea kuluu. Vieroitus on aina oma asiansa. Onneksi näihin pystyy vaikuttamaan itse melko paljon, toistaiseksi.

Olen 18-v. ja muistaakseni ihan ala-asteelta saakka olen aina halunnut ja yrittänyt parannella ulkonäköäni, ja kun yläasteelle pääsin, alkoi jo tulla pikkuhiljaa oikeita itseinhokohtauksia, niin että pahimpina päivinä juoksin tuntien jälkeen vessaan ja olin siellä koko välitunnin koska olin mielestäni niin ruma etten kehdannut olla muitten nähtävillä kun tuli niin ahdistava olo kun tunsi itsensä niin rumaksi..

Ja tuo on pahentunut vaan iän myötä, yläasteen lopussa, ja lukioon mennessä alkoi jo olla pahoja itseinhokohtauksia, ihan liikaa niitä päiviä kun itkin itseni öisin uneen rumuuteni takia, piileskelin yhä useammin koulun vessassa välituntisin yrittäen saada itsestäni meikkiä parantamalla ja tukkaa laittamalla paremman näköisen, jne..

Tähän päivään saakka vain pahentunut tilanne kokoajan.. On yhä useammin ja useammin niitä päiviä kun en voi edes katsoa peiliin kun alkaa ahdistaa niin paljon, en viitsi poistua edes omassa kodissani (asun vielä perheeni kanssa) huoneestani, kun alkaa ahdistaa jo se että oma perheeni näkisi miten ruma olen.. Pahimpina päivinä (joita tosiaan on nykyään hyvin usein) kun on ollut pakko lähteä ihmiten ilmoille jostain syystä huolimatta siitä että mieluiten olisin pysynyt omassa huoneessa peiton alla itkemässä rumuuttani, välttelen ihmisien katseita, kun joku tulee puhumaan, ihan vaikka joku paras kaverikin, peittelen naamaani ja yritän katsella muualle ettei rumuuttani nähtäisiin..

Minulla on jonkinasteista aknea, ohut luiru tukka, aivan liian iso otsa (inhoan eniten itsessäni) kapeat rumat kasvot, olen ällöttävän laiha, olen yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman ruma... Näen ihan kaikissa, jopa vanhuksissa, vammaisissa, ties kenessä aina jotain parempaa kuin minussa, varmaan 70% vapaa-ajastani kuluu kun etsin netistä tietoa kaiken maailman ihohoitomenetelmistä, ja kaikesta kauneudenhoitoon liittyvästä..

Meikit naamassa laitettuna minua on jopa kehuttu monestikin nätiksi, ihan jopa tuntemattomat pojat, mutta meikit naamassa laitettuna olenkin varmasti paljon paremman näköinen kuin meikittä...

Mutta BDD:ssähän on kyse siitä että ihminen näkee itsensä/jonkun ruumiinosan rumana vaikkei sitä olisikaan? Enkai itse saa koskaan tietää olenko oikeasti järjettömän ruma vai kuvittelenko vain, kukaan tuskin uskaltaisi päin naamaa sanoa.. Kuitenkin ajatukseni alkavat jo tuntua pikkuhiljaa aika sairailta, eikai tavalliset rumatkaan ihmiset ajattele ja stressaa rumuuttaan 99% ajastaan?

Ulkonäköni rajoittaa elämääni niin mielettömästi.. Ei voi mennä yöksi kavereille, ei voi mennä uimaan kavereitten kanssa, ei voi tehdä mitään missä pitää olla ilman meikkiä..

Parhaat kaverini alkavat jo huomautella kun aina moitin ulkonäköäni, hokevat ettei minussa ole mitään vikaa, mutta tiedän etteivät he sanoisi vaikka olisi, tunnen sen verran hyvin heidät että pelkästään hyvää hyvyyttään voisivat noin sanoa..

En jaksa tätä alituista oman ulkonäköni vihaamista.. kauheinta on, kun erehtyy katsomaan vanhoja valokuvia, joissa olen meikittä nuorempana, iskee niin kauhea ahdistus ja paha olo sen takia että näen itseni niissä niin kuvottavan rumana, että koko päivän itken rumuuttani...

tyttövaan18v. kirjoitti:

Olen 18-v. ja muistaakseni ihan ala-asteelta saakka olen aina halunnut ja yrittänyt parannella ulkonäköäni, ja kun yläasteelle pääsin, alkoi jo tulla pikkuhiljaa oikeita itseinhokohtauksia, niin että pahimpina päivinä juoksin tuntien jälkeen vessaan ja olin siellä koko välitunnin koska olin mielestäni niin ruma etten kehdannut olla muitten nähtävillä kun tuli niin ahdistava olo kun tunsi itsensä niin rumaksi..

Ja tuo on pahentunut vaan iän myötä, yläasteen lopussa, ja lukioon mennessä alkoi jo olla pahoja itseinhokohtauksia, ihan liikaa niitä päiviä kun itkin itseni öisin uneen rumuuteni takia, piileskelin yhä useammin koulun vessassa välituntisin yrittäen saada itsestäni meikkiä parantamalla ja tukkaa laittamalla paremman näköisen, jne..

Tähän päivään saakka vain pahentunut tilanne kokoajan.. On yhä useammin ja useammin niitä päiviä kun en voi edes katsoa peiliin kun alkaa ahdistaa niin paljon, en viitsi poistua edes omassa kodissani (asun vielä perheeni kanssa) huoneestani, kun alkaa ahdistaa jo se että oma perheeni näkisi miten ruma olen.. Pahimpina päivinä (joita tosiaan on nykyään hyvin usein) kun on ollut pakko lähteä ihmiten ilmoille jostain syystä huolimatta siitä että mieluiten olisin pysynyt omassa huoneessa peiton alla itkemässä rumuuttani, välttelen ihmisien katseita, kun joku tulee puhumaan, ihan vaikka joku paras kaverikin, peittelen naamaani ja yritän katsella muualle ettei rumuuttani nähtäisiin..

Minulla on jonkinasteista aknea, ohut luiru tukka, aivan liian iso otsa (inhoan eniten itsessäni) kapeat rumat kasvot, olen ällöttävän laiha, olen yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman ruma... Näen ihan kaikissa, jopa vanhuksissa, vammaisissa, ties kenessä aina jotain parempaa kuin minussa, varmaan 70% vapaa-ajastani kuluu kun etsin netistä tietoa kaiken maailman ihohoitomenetelmistä, ja kaikesta kauneudenhoitoon liittyvästä..

Meikit naamassa laitettuna minua on jopa kehuttu monestikin nätiksi, ihan jopa tuntemattomat pojat, mutta meikit naamassa laitettuna olenkin varmasti paljon paremman näköinen kuin meikittä...

Mutta BDD:ssähän on kyse siitä että ihminen näkee itsensä/jonkun ruumiinosan rumana vaikkei sitä olisikaan? Enkai itse saa koskaan tietää olenko oikeasti järjettömän ruma vai kuvittelenko vain, kukaan tuskin uskaltaisi päin naamaa sanoa.. Kuitenkin ajatukseni alkavat jo tuntua pikkuhiljaa aika sairailta, eikai tavalliset rumatkaan ihmiset ajattele ja stressaa rumuuttaan 99% ajastaan?

Ulkonäköni rajoittaa elämääni niin mielettömästi.. Ei voi mennä yöksi kavereille, ei voi mennä uimaan kavereitten kanssa, ei voi tehdä mitään missä pitää olla ilman meikkiä..

Parhaat kaverini alkavat jo huomautella kun aina moitin ulkonäköäni, hokevat ettei minussa ole mitään vikaa, mutta tiedän etteivät he sanoisi vaikka olisi, tunnen sen verran hyvin heidät että pelkästään hyvää hyvyyttään voisivat noin sanoa..

En jaksa tätä alituista oman ulkonäköni vihaamista.. kauheinta on, kun erehtyy katsomaan vanhoja valokuvia, joissa olen meikittä nuorempana, iskee niin kauhea ahdistus ja paha olo sen takia että näen itseni niissä niin kuvottavan rumana, että koko päivän itken rumuuttani...

Liittyy aivan varmasti alkaneeseen murrosikään, mutta mulla asiaa tosiaan helpottaa se, että olen aivan kohtuuton muita ihmisiä kohtaan. Käsittääkseni tällaiset terveys-sairaus, hyvän ja pahan, siistin ja epäsiistin, varakas-varaton erottelu kuuluu näihin kehitystehtäviin, joita suoritetaan ala-asteella murrosiän ja etenkin esimurrosiän kynnyksellä eli siinä 7-10- vuotiaana. Sitä vanhempana tunnetaan jo mielestäni myötätuntoa heikompi osaisia kohtaan. Riippuen tietysti auktoriteeteista ja heidän ohjauksestaan yms. esimerkeistä. Nää on muuten aikaistuneet, nää kehitystehtävät, kun vertaa vanhempiimme.

Mieti vaikkapa luokkatovereitasi, mitä he ovat mieluiten tehneet ja missäkin iässä? Millaiset perhetaustat heillä on? Mitä harrastavat, jos harrastavat. Kuinka se vaikuttaa heidän olemukseensa. Miksi jotkut eivät harrasta?

Mun ei siis tarvitse olla täydellinen, muutkaan eivät sitä ole. Sellainen vain, että itsensä kanssa pärjää. Kaikki eivät pärjää ja se voipi joskus näkyä ja kuulua, mutta ei kuitenkaan aina.

........ kirjoitti:

Liittyy aivan varmasti alkaneeseen murrosikään, mutta mulla asiaa tosiaan helpottaa se, että olen aivan kohtuuton muita ihmisiä kohtaan. Käsittääkseni tällaiset terveys-sairaus, hyvän ja pahan, siistin ja epäsiistin, varakas-varaton erottelu kuuluu näihin kehitystehtäviin, joita suoritetaan ala-asteella murrosiän ja etenkin esimurrosiän kynnyksellä eli siinä 7-10- vuotiaana. Sitä vanhempana tunnetaan jo mielestäni myötätuntoa heikompi osaisia kohtaan. Riippuen tietysti auktoriteeteista ja heidän ohjauksestaan yms. esimerkeistä. Nää on muuten aikaistuneet, nää kehitystehtävät, kun vertaa vanhempiimme.

Mieti vaikkapa luokkatovereitasi, mitä he ovat mieluiten tehneet ja missäkin iässä? Millaiset perhetaustat heillä on? Mitä harrastavat, jos harrastavat. Kuinka se vaikuttaa heidän olemukseensa. Miksi jotkut eivät harrasta?

Mun ei siis tarvitse olla täydellinen, muutkaan eivät sitä ole. Sellainen vain, että itsensä kanssa pärjää. Kaikki eivät pärjää ja se voipi joskus näkyä ja kuulua, mutta ei kuitenkaan aina.

päiväkodissa, paikkakunnallamme suosittiin muutenkin enimmäkseen perhepäivähoitoa ja muita sellaisia kristillisiä juttua, joten ryhmät eivät olleet kauhean kiinteitä. Veikkaisin, että päiväkoti lapsi joutuu helpommin syrjityksi ja joutuu omalla pelottavuudellaan tms. voimilla puolustautumaan. Jotkut kehitystehtävät saattavat tulla aikaisemminkin