Olen kasvanut perheessä, jossa molemmat vanhemmat ovat uskovaisia, mutta jossa sitä ei koskaan missään määrin pakkosyötetty minulle.
Itse tein oman valintani 15 vuotiaana rippikoulun jälkeen. En vain enää jaksanut uskoa...
Nyt oma lapseni on siinä iässä, että on erittäin kiinnostunut tietämään Jumalasta ja Jeesuksesta ja heidän olemassa olostaan. Olen kertonut hänelle asiat kuten tiedän ja sanonut myös sen, että kaikki ihmiset eivät välttämättä usko näin. Ja hän on tyytynyt vastaukseeni ja jatkanut omaa lapsenomaista uskomista tähän. En ole koskaan kieltänyt häntä rukoilemasta ruokapöydässä ja yhdessä olemme monta kertaa lausuneet iltarukouksen ennen nukkumaan menoa. Ja ihan joka kerta olen tuntenut tekeväni väärin -huijaavani lastani. Mutta silti olen takonut itselleni, että tahdon HÄNEN tekevän omat valintansa, eikä sen tarvitse olla se miten itse olen valinnut.
Mutta eihän lapsi tyhmä ole. Eräänä päivänä hän vain kirkkain silmin kysyi minulta, että uskonko minä tähän kaikkeen. Hetken mietin mitä vastaisin ja kerroin totuuden. Ei en usko, mutta en tiedä onko tapani oikea -mielestäni on aivan yhtä oikein uskoa tähän kaikkeen, jos se tuntuu hyvältä. Tämän jälkeen tyttäreni on todennut, ettei usko itsekään enää, kuten ei joulupukkiinkaan. Jollain tapaa koen siltikin huonoa omaatuntoa, koska mielestäni hän päätti uskoa kuten minäkin uskon. Mutta toisaalta lohdutan itseäni, että vastaisuudessakin annan hänelle valinnan vapauden ja jos hän joku päivä uskoo, minä tuen häntä -omalla tavallani.
Itse tein oman valintani 15 vuotiaana rippikoulun jälkeen. En vain enää jaksanut uskoa...
Nyt oma lapseni on siinä iässä, että on erittäin kiinnostunut tietämään Jumalasta ja Jeesuksesta ja heidän olemassa olostaan. Olen kertonut hänelle asiat kuten tiedän ja sanonut myös sen, että kaikki ihmiset eivät välttämättä usko näin. Ja hän on tyytynyt vastaukseeni ja jatkanut omaa lapsenomaista uskomista tähän. En ole koskaan kieltänyt häntä rukoilemasta ruokapöydässä ja yhdessä olemme monta kertaa lausuneet iltarukouksen ennen nukkumaan menoa. Ja ihan joka kerta olen tuntenut tekeväni väärin -huijaavani lastani. Mutta silti olen takonut itselleni, että tahdon HÄNEN tekevän omat valintansa, eikä sen tarvitse olla se miten itse olen valinnut.
Mutta eihän lapsi tyhmä ole. Eräänä päivänä hän vain kirkkain silmin kysyi minulta, että uskonko minä tähän kaikkeen. Hetken mietin mitä vastaisin ja kerroin totuuden. Ei en usko, mutta en tiedä onko tapani oikea -mielestäni on aivan yhtä oikein uskoa tähän kaikkeen, jos se tuntuu hyvältä. Tämän jälkeen tyttäreni on todennut, ettei usko itsekään enää, kuten ei joulupukkiinkaan. Jollain tapaa koen siltikin huonoa omaatuntoa, koska mielestäni hän päätti uskoa kuten minäkin uskon. Mutta toisaalta lohdutan itseäni, että vastaisuudessakin annan hänelle valinnan vapauden ja jos hän joku päivä uskoo, minä tuen häntä -omalla tavallani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
... on tilanne se, että de facto vanhemmat vaikuttavat paljon sekä sanoillaan että omalla esimerkillään lastensa uskomiseen.
Mielestäni voit sanoa lapsellesi myös niin, että vaikka sinä et itse usko Jeesukseen, Raamatun mukaan Jeesus vastaa rukouksiin, ja lapsi voi kokeilla asiaa (tuskin vahingoittaa lasta).
Se on kuitenkin tärkeää, että et valehtele lapselle, jos hän kysyy, miten itse uskot.
Jos hän haluaa tietää Jumalasta tai Jeesuksesta, niin mikä estää sinua kertomasta, että "tämä ja tämä" kirja kertoo sitä ja sitä. Raamatustakin voit kertoa, mitä se kertoo Jeesuksesta - vaikka sanoisitkin, ettet itse voi uskoa tuohon.
Tuommoiset keskustelut uskosta ylipäänsä ovat varmaan hedelmällisiä, ja antavat paljon sinullekin, kun otat lapsen kysymykset ja mielenkiinnon vakavasti (etenkin niin, että mielenkiinto on lapsen puolelta - ettei lapselle tuputa uskoansa, eikä näitä asioita). Usein tulee vain kohautettua olkapäitään lapsille, kun he kysyvät jotain, jota ei varmasti itse tiedä.
..ihan oikein!!! Lapsesi kyllä hiukan vanhempana tekee omat ratkaisunsa --ajattele vaikka sitä että ne lapset jotka saavat uskonnollisen kasvatuksen miettivät vanhempana haluavatko uskoa vai eivät!!!!! Samalla tavalla ei uskonnollisen kasvatuksen saaneet lapset päättävät uskoa tai olla uskomatta.
Tein valintani myöhemmin vanhempieni uskosta riippumatta ja katsoisin menneeni heidän ohitseen tiedossa, ehkä jossain määrin myös henkisyydessä ja ihmisten ymmärtämisessä. Anna lapsen kasvaa ja tehdä valintansa, omalta kohdaltasi kerro aina lapselle totuus ja yritä kertoa se, minkä tiedät muista uskonnoista. Onhan noita muitakin... Itse löydän esimerkiksi aina lapsen itsestäni ja tietyn luonnollisen tavan ajatella, kun luen Benjamin Hoffin Nalle Puh ja Tao, joka on pieni kirja taolaisesta filosofista/uskonnosta.
Jos lapsi kysyy jotain asiaa sinulta muista kertoa asian molemmat puolet...Kristinuskon pahin johdatteleva asia on yksipuoleinen kertominen...
Muutenkin lapselle pitää olla rehellinen ja avoin ja muutenkin asiat pitää kertoa hänelle mitä hän kysyy
Toki vanhetessaan hänen täytyy alkaa itse etsiä ja luomaan tietoa...