Poliitikoissa on aika tavallinen tyyppi sellainen haulikkomies, joka ampuu hehtaaripyssyllä ja jolle tärkeää on vain kulloisenkin vihollisen ilmansuunta. Sillä pärjää politiikassa pitkälle. Ainoa vaadittava taito on aistia mistä milloinkin tuulee. Analyyttisin kysymys tämän tyypin suussa tänä päivänä on: "Mitä vikaa muka on Natossa? Minä vaan kysyn."
Sitten on jousiampujia. Niitä ei poliitikkojen piirissä ole paljoakaan, mutta sitä enemmän siinä poliitikkojen ympärillä roikkuvassa sopulilaumassa, joka elää poliitikkojen kustannuksella. Poliittiset toimittajat ovat tyypillisiä jousiampujia. Usein he ampuvat poliitikkoihin ns. amorin nuolia, koska kaikenlaiset ihmissuhde- ja seksijutut ovat parasta riistaa. Joskus he yrittävät ampua oikeitakin kohteita, mutta tulokset tuppaavat jäämään heikoiksi. Huti, huti, huti. Poliittiset toimittajat ovatkin kehittäneet ihan poliittisen kirjallisuuden lajin hutiin ampumisesta.
Pekka Ervastin kirja "Irakgate" on tällainen hutilaukausten juhla. Ervasti ei ole mikään haulikkomies, vaan hänen kohteenaan on selvästi Keskusta. Maalin mustamaalaus on melko massiivista, ja maalauksellisuus on kirjan yleissävy. Anneli Jäätteenmäestä tehdään kirjassa lukemattomia varsin valikoiduin adjektiivein maalattuja muotokuvia. Samoin Mannisesta, ja koko joukosta skandaalin liepeillä vilahtavista keskustalaisista.
Kun maali maalaillaan räikeästi, suorastaan loistavin silmiinkirkuvin neonvärein, ei enää erota edes sitä osuvatko nuolet siihen vai eivät. Väliäkö hällä. Maalin maalaaminen on olennainen operaatio ihan muista syistä. Nimittäin on saatava ihmiset uskomaan että maali on maali. Vaikka todellisuudessa koko ongelma ei oikeastaan ole oikea maali. Oikea maali olisi ihan muu maali kuin se mihin näitä nuolia mukamas ammutaan.
Oikea maali olisi suuri ja pöhöttynyt: herra Paavo Lipponen. Mutta oikea maalipa pannaan jonnekin näkymättömiin, taustalle, eikä siihen kiinnitetä mitään huomiota. Siihen olisi ihan helppo osua. Ja se puksahtaisi kerralla. Juuri siksi se tarvitseekin erityistä suojelua. Mutta Ervastin missio on: Nyt kaikki ampumaan tätä mustamaalattua noita-akkaa! Nyt sydämen kyllyydestä kaikki tyhjentämään kauna- ja kuonapussinsa tänne! Hei älkääpäs eksykö sinne toisen maalin suuntaan, täällä on helpommin ammuttava kohde!
Journalistisen jousiampujamme nuolet menevät ohi, oikeastaan jokseenkin kaikki, järjestään. Luultavasti hän ei osuisi edes hehtaarihaulukollakaan, sillä hänen ilmansuuntansa on ihan väärä. Mutta hän haluaa että me kaikki uskoisimme että hän on osunut täydellisesti. Hän katsoo silmiimme kuin lapseksi heittäytynyt pappi, ja hänen käsissään on hänen raamattunsa, erkkolaisen journalismin huipputuote "Irakgate".
Siihen voi työntää sormensä mihin sivunväliin tahansa, mutta koskaan se ei osu Mooseksen kirjaan.
Sitten on jousiampujia. Niitä ei poliitikkojen piirissä ole paljoakaan, mutta sitä enemmän siinä poliitikkojen ympärillä roikkuvassa sopulilaumassa, joka elää poliitikkojen kustannuksella. Poliittiset toimittajat ovat tyypillisiä jousiampujia. Usein he ampuvat poliitikkoihin ns. amorin nuolia, koska kaikenlaiset ihmissuhde- ja seksijutut ovat parasta riistaa. Joskus he yrittävät ampua oikeitakin kohteita, mutta tulokset tuppaavat jäämään heikoiksi. Huti, huti, huti. Poliittiset toimittajat ovatkin kehittäneet ihan poliittisen kirjallisuuden lajin hutiin ampumisesta.
Pekka Ervastin kirja "Irakgate" on tällainen hutilaukausten juhla. Ervasti ei ole mikään haulikkomies, vaan hänen kohteenaan on selvästi Keskusta. Maalin mustamaalaus on melko massiivista, ja maalauksellisuus on kirjan yleissävy. Anneli Jäätteenmäestä tehdään kirjassa lukemattomia varsin valikoiduin adjektiivein maalattuja muotokuvia. Samoin Mannisesta, ja koko joukosta skandaalin liepeillä vilahtavista keskustalaisista.
Kun maali maalaillaan räikeästi, suorastaan loistavin silmiinkirkuvin neonvärein, ei enää erota edes sitä osuvatko nuolet siihen vai eivät. Väliäkö hällä. Maalin maalaaminen on olennainen operaatio ihan muista syistä. Nimittäin on saatava ihmiset uskomaan että maali on maali. Vaikka todellisuudessa koko ongelma ei oikeastaan ole oikea maali. Oikea maali olisi ihan muu maali kuin se mihin näitä nuolia mukamas ammutaan.
Oikea maali olisi suuri ja pöhöttynyt: herra Paavo Lipponen. Mutta oikea maalipa pannaan jonnekin näkymättömiin, taustalle, eikä siihen kiinnitetä mitään huomiota. Siihen olisi ihan helppo osua. Ja se puksahtaisi kerralla. Juuri siksi se tarvitseekin erityistä suojelua. Mutta Ervastin missio on: Nyt kaikki ampumaan tätä mustamaalattua noita-akkaa! Nyt sydämen kyllyydestä kaikki tyhjentämään kauna- ja kuonapussinsa tänne! Hei älkääpäs eksykö sinne toisen maalin suuntaan, täällä on helpommin ammuttava kohde!
Journalistisen jousiampujamme nuolet menevät ohi, oikeastaan jokseenkin kaikki, järjestään. Luultavasti hän ei osuisi edes hehtaarihaulukollakaan, sillä hänen ilmansuuntansa on ihan väärä. Mutta hän haluaa että me kaikki uskoisimme että hän on osunut täydellisesti. Hän katsoo silmiimme kuin lapseksi heittäytynyt pappi, ja hänen käsissään on hänen raamattunsa, erkkolaisen journalismin huipputuote "Irakgate".
Siihen voi työntää sormensä mihin sivunväliin tahansa, mutta koskaan se ei osu Mooseksen kirjaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ervastin kirja on harinaisen onnistunut. Hän osoittaa selkeästi, millainen epärehellinen roisto Jäättenmäki on. Myös muu Keskustan johto osoittautuu harvinaisen heikoksi porukaksi, mukaanlukien nykyinen pääministeri Vanhanen.
Ervastin kirja on mitä tyypillisintä roskajournalismia, jossa vaikutelmia luomalla kuvitellaan saatavan asiaa käsitellyksi.
Tällaisessa vaikutelmien luomisessa Ervasti onnistuu epäkriittistä lukijaa hämäämään. Sellainen lukija nauttii saadessaan vahvistuksen tarpeilleen nähdä maailmassa roistoja. ""Hän osoittaa selkeästi, millainen epärehellinen roisto Jäättenmäki on. Myös muu Keskustan johto osoittautuu harvinaisen heikoksi porukaksi, mukaanlukien nykyinen pääministeri Vanhanen.""
Noinhan se kirja toimii. Valitettavasti sen lähtöasetelma vain on täysin väärä. Jäätteenmäen voisi kaikkine ominaisuuksineen jättää täysin käsittelemättä ja keskittyä siihen mistä itse asiasubstanssissa oli kyse. Näin päästäisiin edes lähtökohdissa tutkivalle journalismille kelvolliselle maaperälle.
Esimerkiksi Mikko Niskasaari on kirjoittanut Irak-aiheesta ansiokkaasti. Mutta Ervastiin verrattuna hän onkin todellinen toimittaja.
Laadukas kirja-arvio:
http://www.journalistilehti.fi/journalisti/arkisto/132004/lyhy/Muut129040.htm
Ervasti sai tunnustusta lähinnä siltä nuorsuomalaiselta mediaperheeltään, jonka suuri tehtävä on viedä Suomi Natoon. Ja mukaan Bush tyhmemmän hilluntaan, jota tämä viinaa kaipaavissa alkoholistin-aivoissaan kyllä kehittää aina lisää.
Ervastin kirjassa ei esitetä yhtään sellaista dokumenttia tai lausuntoa, jolla Anneli Jäätteenmäestä tai kenestäkään keskustalaisesta voitaisiin osoittaa juridista tai moraalista moitittavuutta. Lipponen se oli huonoilla teillä.
Ettäs tiedätte solisaliratit!