Lähi-idän kesäiset sateet
Kolumnin otsikko ei suinkaan viittaa erääseen maatalouden kannalta tärkeään ilmiöön, sateeseen, vaan Israelin armeijan Gazassa käynnistämään operaatioon nimeltä Summer Rains – kesäsateet. Tätä kolumnia kirjoitettaessa, iltapäivällä 14.7, on Israelissa ja Libanonissa tapahtunut jälleen jotain, joka tulee mahdollisesti vaikuttamaan hyvinkin kielteisesti alueen jo ennalta herkkään poliittiseen tasapainoon, siitä analyysi kolumnin loppuosassa. Mutta ensin niihin tapahtumiin, jotka saivat aikaan sen, että Israelin puolustusvoimat, IDF, joutui ottamaan käyttöön kovat otteet ja menemään takaisin Gazan kaistalle, siis alueelle jonka maan hallitus luovutti vastikkeetta Palestinian Authoritylle hieman vajaa vuosi sitten. On tarpeen edetä kronologisesti ja kerrata mitä ja miten kaikki oikein alkoi ja miten siitä eteenpäin.
Sunnuntaiaamu 25.6.2006 klo 0530lt.
Hieman ennen aamunsarastusta ryhmä Ezz e-Din al-Qassam`iin, siis Hamasin aseelliseen siipeen kuuluvia palestiinalaisia hyökkäsi IDF:n Telem vartiopisteeseen lähellä Kerem Shalomia, siis Israelin puolella rajaa. Operaatiota oli suunniteltu jo pitkään, sillä he olivat kaivaneet noin 300 metriä pitkän tunnelin omalta puoleltaan IDF:n vartiopisteen taakse ja käyttivät tunnelia sekä pimeää hyödykseen kyeten yllättämään israelilaiset täydellisesti. Ryhmä jakaantui välittömästi kolmeen osaan, jotka toimivat täsmälleen saman aikataulun mukaan. (Katso liitteenä olevaa karttaa.) Ensimmäinen ryhmä hiipi lähelle Israelin Merkava tankkia ja ampui siihen panssarintorjuntaohjuksen. Samaan aikaan toinen ryhmä ampui myös panssarintorjuntaohjuksen ja heitti useita käsikranaatteja IDF:n panssaroituun miehistönkuljetusautoon (APC) ja onnistui tuhoamaan sen. Kolmas ryhmä puolestaan aloitti tulittamaan sotilaita jotka olivat vartiovuorossa rajalla sijaitsevassa tornissa. Yllätys oli lähes täydellinen, kaksi tankkia vartioinutta israelilaista sotilasta sai surmansa, ja yksi haavoittui vatsaan osuneista kolmesta luodista. Hän oli 19-vuotias korpraali, ranskanjuutalainen Gilead Shalit, jonka tankkia kohti hyökännyt ryhmä sieppasi vangiksi ja kuljetti välittömästi tunneliin ja Gazan puolelle. Israelilaiset onnistuivat surmaamaan kaksi hamasilaista, ennen kuin loput onnistuivat pakenemaan samaa tietä jota olivat tulleetkin.
1. Kaksi terroristia laukaisi ATM-panssarintorjuntaohjuksen Merkawa tankkia kohti, onnistuen surmaamaan kaksi IDF:n sotilasta ja haavoittaen yhtä. Gilead Shalit haavoittui ja siepattiin terroristien mukaan.
2. Tunnelin lähtöpiste Gazassa.
3.Tunnelin päätepiste Israelin puolella. (keltaisella)
4. Terroristit laukaisivat ATM-ohjuksen IDF:n APC (Armored Personnel Carrier) ajoneuvoon.
5. Tähystystorni.
6. Kaksi terroristia ryntäsi tähystystornia kohden ja heittivät käsikranaatteja haavoittaen kahta sotilasta.
Samaan aikaan Nablusissa.
PA:n presidentin Mahmoud Abbasin johtaman Fatah-liikkeen Tanzim-ryhmä sieppasi 18-vuotiaan Itamarista, Nablusin läheltä, kotoisin olevan Eliahu Asherin, French Hilliltä Jerusalemin läheltä, ja surmasi hänet ampumalla päähän kolme luotia.
Maanantai 26.6.06
Israelin Puolustusvoimat mobilisoivat välittömästi massiivisen tankkiarmeijan, helikoptereita ja tuhansia sotilaita Gazan vastaiselle rajalle. Sekä IDF:n että Yamam-erikoisjoukot olivat valmiudessa siirtymään välittömästi Gazaan ja Rafahiin vapauttamaan siepatun sotilaan. He olivat hyvissä asemissa vain muutamia tunteja sieppauksen jälkeen, mutta eivät saaneet lähtölupaa maan poliittiselta hallinnolta. Kenraalit olivat raivoissaan puolustusministeri Amir Peretzille, joka vitkutteli pääministeri Olmertin kanssa ja vaati että ensin neuvotellaan, etsitään kompromisseja ja odotetaan mitä vaatimuksia kidnappaajat tulevat esittämään. Siitäkin huolimatta että IDF:n ja erikoisjoukkojen komentajat vakuuttivat että heti toimimalla sotilas olisi takaisin omiensa parissa muutamassa tunnissa. Amir Peretz osoitti olevansa täydellisen tietämätön tavasta miten terroristien kanssa tulee menetellä. Näin hän sai kulumaan aikaa kaksi ja puoli vuorokautta jona aikana siepattu sotilas ehdittiin joko piilottaa johonkin IDF:ltä tuntemattomaan turvataloon Gazassa, tai sitten kuljettaa Rafahin kautta Egyptiin ja sieltä mahdollisesti johonkin naapurivaltioista, mahdollisesti Libyaan.
Pääministeri Olmertin oli lopulta puututtava itse tapahtumien kulkuun ja ohittamalla Amir Peretzin, hän määräsi IDF:n tunkeutumaan Gazaan. Tämä tapahtui vasta myöhään tiistai-iltana, auttamattomasti liian myöhään jotta erikoisjoukot olisivat ehtineet tehdä sen, mitä varten ne ovat koulutettu. Näin käy kun asianharrastajat pääsevät määräilemään ammattilaisten asioita, ja poliittiset populistit yrittävät esiintyä sotilaina ja ammattidiplomaatteina.
Israel oli hyvin tietoinen siitä, että Hamas-vetoinen hallinto oli myös täysin koko operaation takana, ja saatuaan toimintakäskyn erikoisjoukot ottivat talteen 87 Hamasin hallintoon kuuluvaa ministeriä, korkeaa virkamiestä ja kaksi pormestaria.
Tiistaiaamuna, 27.6 klo 0300
IAF, sis Israelin ilmavoimat, kävivät ilmoittamassa Syyrian presidentille Bashar Assadille, että hänen olisi korkea aika lakata suojelemasta Hamasin todellista johtajaa ja käskyttäjää Khaleed Meshalia, joka oli antanut sieppaukseen liittyvät ohjeet Damaskosta käsin. Neljä IAF:n F-16 hävittäjää teki matalan ylilennon Syyrian Latakiassa sijaitsevan presidentin kesäasunnon ylitse, ilmaiseen tällä tavoin hyvin tietävänsä myös Assadin osuuden sieppauksen
taustavaikuttajana.
Keskiviikko 28.6.2006
Hamas hallinnon pääministeri Ismail Haniyeh, ulkoministeri Mahmoud a-Zahar sekä sisäministeri Said Siyam, hän joka on vastuussa myös Hamasin turvallisuusjoukoista, pakenivat kodeistaan ja piiloutuivat ”maan alle” siinä pelossa että IDF ottaisi heidätkin haltuunsa. Ismail Haniyeh ilmoitti että hänellä ei ole mahdollisuuksia päättää siepatun sotilaan kohtalosta, vastuu kuuluu sieppaajille. Siinä hän puhui kuin puhuikin, harvinaista kyllä, totta, sillä Damaskossa päämajaansa pitävä Khaleed Meshaal oli ohittanut Haniyehin komentoportaassa ja antanut itse käskyn suoraan Ezz –e-Din al-Qassamille.
Torstai 29.6.2006
Ennen aamun sarastusta Israelin erikoisjoukot olivat piirittäneet neljä huvilaa Al Birehissä, lähellä Ramallahia. He etsivät kahta miestä joita epäiltiin Eliahu Asherin sieppauksesta. Tulitaistelua ei syntynyt ja miehet löytyivätkin yhdestä huviloista, sen omisti Muhammed Dahlan, ex-ministeri ja Arafatin neuvonantaja. Fatahiin kuuluvat Al Aqsan Marttyyrien Prikaatiin (Tanzim) kuuluvat miehet ohjasivat israelilaiset eräälle pellolle ja osoittivat paikan johon he olivat haudanneet israelilaispojan. He myönsivät surmatyön ja kertoivat saaneensa useiden kymmenien tuhansien dollareiden palkkion surmatyöstä, rahat oli antanut PRC-niminen ryhmittymä, Fatahia lähellä oleva Palestinian Resistance Committee. Israel osoittikin syytökset Eliahu Asherin surmaamisesta suoraan Mahmoud Abbasille, sillä ilman hänen suostumustaan ja tukeaan, sitä ei oltaisi voitu suorittaa. Tapansa mukaan Abbas tietysti kiisti kaiken. Tästäkin herää väistämättä kysymys, miten ainaista rahapulaa poteva palestiinalaishallinto löytää suuria summia rahaa israelilaisen surmaamiseen, rakettien, aseiden ja räjähteiden hankkimiseen mutta ei auta omiaan jotka todella tarvitsisivat rahaa käyttöönsä ja jokapäiväistä elämää varten.
Seuraavien päivien aikana IDF laajensi operaatiota Summer Rains käsittämään myös Gazan pohjoisosan, sekä vielä myöhemmin myös keskisen Gazan. He tuhosivat useita ohjustehtaita ja rakettien laukaisupisteitä, pidättivät etsintäkuulutettuja terroristeja ja joutuivat luonnollisesti kansainvälisen median, YK:n ja EU:n hampaisiin ja tuomittavaksi.
Operaatio Summer Rains on jatkunut jo lähes kolme viikkoa, eikä loppua ole näkyvissä. Israel on iskenyt järjestelmällisesti Hamas-johtoisen hallinon tärkeisiin toimipisteisiin, ministeriöihin ja muihin hallintorakennuksiin, tuhonnut siltoja ja teitä, voimalaitoksen ja kymmenittäin raketti-iskuihin käytettyjä kohteita. Ihmishenkiä on menetetty jo lähes sata, haavoittuneita moninkertainen määrä, mutta Hamas kieltäytyy yhä järjestelmällisesti luovuttamasta korpraali Gilead Shalitia takaisin. Se jatkaa edelleen raketti-iskuja Israelin puolelle ja ilmoitti että he ovat onnistuneet kehittämään kemiallisen taistelukärjen Kassam-rakettiin ja ampuneet jo yhden sellaisen Negeviin. Näin palestiinalaisten virallinen hallitus osallistuu johonkin sellaiseen, joka kaikkien kansainvälisten sopimusten ja lakien kieltämää, mutta heille korkeampi päämäärä näyttää pyhittävän kaikki mahdolliset keinot.
Myös Länsirannan puolelta, Tullkarmista ja Jeninistä on jo ammuttu Kassam raketteja Israelin puolelle, ja Fatahin johtava rakettiasiantuntija Abu Qudai mainitsi että heidän tavoitteenaan on kattaa koko Israelin alue rakettien ulottuville. Niin Ben Qurionin lentokenttä kuin Tel Aviv ja Jerusalem, mikään ei tule säästymään.
IDF uskoo että Fatah on saanut raketteja sekä Syyrialta että Iranilta, heillä itsellään ei liene mahdollisuuksia valmista sellaisia, ainakaan vielä, mutta mikäli Olmertin haave luovuttaa koko Länsiranta palestiinalaisille toteutuu, niin olosuhteet muuttuvat tuolloin myös radikaalisti.
Miten näin pääsi käymään?
Tähän kysymykseen on etsitty vastausta kuumeisesti viime päivien aikana, ja useat ovat sellaisia jo loytäneetkin. Kokeneet politiikan asiantuntijat ja entisten hallitusten ministerit tuntuvat olevan hyvin yksimielisiä siitä, että Israel yllätettiin jälleen kerran ”housut kintuissa.” Maan hallinnon kolme korkeinta avainpostia on miehitetty lähes kaikkein kokemattomilla henkilöillä mitä maan itsenäisessä historiassa on milloinkaan tapahtunut. Seuraavassa jonkinlainen koste, tiivistelmä heidän arvioistaan ja maan johtotroikan edesottamuksista ja kyvykkyydestä, kolumnisti ei itse ota kantaa siihen ovatko arviot oikeita tai vääriä. Lausumat ovat luettavissa Israelin lehdistön sivuilta, pääkirjoituksista ja kolumneista.
Ehud Olmert, pääministeri ja ”sesonkipoliitikko”, tunnetaan talousasiantuntijana ja puoluekonkarina, mutta hän ei ole milloinkaan ollut tekemisissä terrorismin, tiedustelun tai edes toiminut yhteistyössä kenraalien kanssa. Hän pääsi puolivahingossa valtaan Ariel Sharonin kaaduttua sairasvuoteelle ja Kadima puolueen saatua niukkaakin niukemman vaalivoiton viime maaliskuun vaaleissa.
Amir Peretz, puolustusministeri, oikeastaan selkeä populistipoliitikko ja täysiverinen ammattiyhdistysmies ilman minkäänlaista kokemusta hallitustehtävistä ja vielä vähemmän sotilaallisista ja terrorismin vastaisista toimista. Jopa Olmertiakin kehnompi sotilas, joka sai erään kaikkein vaikuttavimmista positioista koko Lähi-idässä ilman minkäänlaista kyvykkyyttä tehtävään. Se, että Olmertin Kadima puolue tarvitsi Labor puoluetta kyetäkseen muodostamaan hallituksen, sai Peretzin kiristämään itselleen puolustusministerin salkun. Hänen tavoitteenaan on mitä ilmeisimmin tavoitella pääministerin paikkaa seuraavien vaalien jälkeen, jo tähänastiset toimet tai sellaisten puuttuminen osoittaa että hänen olisi syytä palata takaisin ay-liikkeeseen. Silloin kun tarvitaan nopeita päätöksiä ja tekoja, kuten Kerem Shalomin tapauksessa, Peretz aloittaisi mieluimmin neuvottelut terroristien kanssa ja yrittäisi voittaa heidät kaunopuheisuudella ja hyvällä tahdolla.
Kolmas avainhenkilö, Tzipi Livni, ulkoministeri, ei hänkään omaa juuri minkäänlaista meriittiä tehtäväänsä. Lakinainen joka on palvellut Mossadissa, mutta vain lainopillisena neuvonantajana, ei milloinkaan kentällä eikä missään sotilaallisessa tai poliittisessa tehtävässä maassa joka on koko ajan jonkinasteisessa sodassa jonkun ympäröivän arabivaltion kanssa. Sotilaan ura on aina ollut eräs painava meriitti Israelin hallinnollisissa ja poliittisissa avainpositioissa, se on hyvin ymmärrettävää, ja siksi myös kenraalit ja tiedustelujohtajat ovat raivoissaan Peretzin lähes täydelliselle kyvyttömyydelle hoidella tehtäväänsä. Livni pyrkii pysymään erossa päivänpolttavista päätöksistä ja yrittänee hänkin petata itselleen asemia seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.
Nyt maksetaan virheistä.
Jälkiviisaus on eräs yleisimmistä viisauden osoituksista, siihen on tavattoman helppo syyllistyä ja käyttää - mitäs minä sanoin – fraasia. Kolumnisti ei kuitenkaan katso syyllistyvänsä sellaiseen todetessaan että nyt Israel maksaa niistä virheistä jotka tehtiin vuosi sitten. Useissa aikaisemmissa kolumneissa olen nimenomaan ennakoinut tämänkaltaisten tapahtumien, jotka Gazassa ovat nyt käynnissä, olevan pikemminkin suora seuraus kuin vain mahdollisuus. Gazan luovutus oli virhe. Siitä ollaan jo nyt hyvin laajalti yhtä mieltä, niin Israelissa kuin kriittisesti islamiin suhtautuvissa piireissäkin. Kuinka paljon maata Israel sitten antaakin palestiinalaiselle osapuolelle, mikään ei tule riittämään vaan samat toimenpiteet tulevat jatkumaan kunnes ei enää ole maata mitä antaa pois.
Palestiinalaiset valitsivat Hamasin hallintoonsa, samalla he hyväksyivät ne vaalilupaukset jotka Hamas oli ilmoittanut tavoitteikseen: Israelin tuhoaminen ja palestiinalaisen valtion perustaminen sen raunioille, pakolaisten vapaa paluumuutto-oikeus ja Jerusalemin vapauttaminen. Vaalilupausten katteeksi Hamas mainosti Gazan luovutusta suurena voittona, sellaisena joka ajoi sionistit pois islamin pyhältä maaperältä. Sama politiikka on siis kannattavaa, sitä tulee jatkaa ja niin suuri osa rahvaasta painoi nappia Hamasille. Ja saa nyt maksaa seurauksista. Lupauksilleen uskollisena Hamas & Co ovat ampuneet raketteja ja kranaatteja, järjestäneet itsemurhaiskuja ja sala-ammuntaa, tarkoituksenaan pelotella Gazan rajaa lähellä olevia juutalaisia pois siirtokunnistaan ja kaupungeistaan. Edelleen, tavoilleen uskollisena, näitä raketteja ammutaan yksityisasuntojen katoilta, lähiöistä ja yleensä paikoista joihin suunnattu vastaisku tuhoaisi mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä. Näin on myös käynyt, ja tulee käymään edelleenkin.
IDF on sisällä Gazan kaistalla, se valvoo niitä paikkoja jotka ovat kaukana asutuskeskuksista ja Hamasista, se joutuu tuhoamaan hallintorakennuksia sillä niistä käsin terroristiorganisaatio on iskuja järjestellyt, IAF ampuu täsmäiskuja terroristien käyttämiin ajoneuvoihin, joihin otetaan aina mukaan sivullisia, mielellään lapsia, ja näin saadaan Israel jälleen kerran syyllistytettyä ja kv-median hampaisiin. Hamasin johtajat ovat painuneet maan alle, ja lähettävät etulinjaan mieluimmin Islamilaisen Jihadin ja PRC:n militantteja tykinruoaksi. Hamasin todellinen johtaja Khaleed Meshaal istuu hänkin mukavasti Damaskossa, kaukana etulinjasta ja tapahtumista ja nauttii Syyrian presidentin Bashar Assadin vieraanvaraisuudesta vedellen samalla naruja joiden toinen pää on Gazassa. Lyhyellä aikavälillä näyttäisi siltä, että islamilainen taktiikka on toimivampaa kuin israelilaisten pakon sanelemat vastatoimenpiteet. Sodassa ei kuitenkaan tunneta osavoittoja, lopputulos on tärkeämpi ja vain sillä on merkitystä.
Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi aikaa 19-vuotias Gilead Shalit jää Hamasin käsiin, ilman arabimaiden sisäistä painostusta häntä tuskin tullaan vapauttamaan milloinkaan. Näinhän on käynyt ennenkin. Vaihtokauppa jota Hamas on ehdottanut, siis yksi israelilainen vapaaksi ja 1500 palestiinalaista vapaaksi Israelin vankiloista, voisi suhdelukuna olla oikeaan osunut, mutta kiristystoimenpiteenä Israel ei voi sellaiseen milloinkaan alistua. Kaikkein pahin isku joka tässä episodissa annettiin, tuli Israelin sisältä, Knessetin arabiedustaja Wasal Taha, antoi nimittäin 8.7. julkilausuman jossa hän kertoi kehottaneensa useasti PA:n järjestöjä sieppaamaan israelilaisia sotilaita, tietäen hyvin että Israel reagoi aina voimalla tällaisiin tekoihin ja joutuu maailman hampaisiin. Näin Wasal Taha otti myös siivun islamilaisen kunnian sädekehää otsalleen.
Hamas ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi islamilaiseksi kidnappaajaksi, isoveli Libanonista, Hizbullah, liittyi samaan remmiin ja otti Hamasista opikseen, siitä seuraavassa.
Operaatio Just Reward. Libanon 12.7.2006
Israel katsoo Hamasin, Hez-b-Allahin, Syyrian ja Iranin muodostavan Vihan ja Terrorin Akselin peruselementit.
Keskiviikko 12.7.2006 0900lt.
Kaksi IDF:n panssaroitua Hummer partioautoa oli normaalilla rutiinikierroksella maan Libanonin vastaisella rajalla, kun niitä vastaan ammuttiin yhtäkkiä panssarintorjuntaohjukset. Kolme sotilasta kuoli välittömästi ja kaksi siepattiin vangiksi, missä kunnossa he ovat, siitä ei ole varmaa tietoa. Isku tapahtui noin 200 metriä maiden väliseltä rajalta, Israelin puolella, ja sen suoritti Hisbullahin kommandoryhmä joka oli ylittänyt rajan yön pimeydessä ja tiesi IDF:n rutiinin.
Israel käynnisti välittömästi vastatoimenpiteet etsiäkseen kadonneet sotilaat ja tuhotakseen sieppaajat.
Tätäkin oli odotettu. Sieppaus oli tarkoin suunniteltu ja hyvin valmisteltu. Terroristit tiesivät että Israel lähettää liikkeelle Merkawa tankin, ja olivat miinoittaneet tien heti rajan Libanonin puoleisella osalla. Tankki ajoi suoraan 300 kg:n räjähteeseen, tuhoutui täysin ja sen nelihenkinen miehistö sai surmansa. Mukana seuranneen ryhmän yksi jäsen sai myös surmansa hänen yritettyä pelastaa tankissa sisällä olevia tovereitaan. Läheisellä kukkulalla maannut tarkka ampuja osui häneen ja niin jo kahdeksas IDF:n sotilas sai surmansa tuona kauniina kesäaamuna, päivänä, josta ei pitänyt tulla normaalista rutiinista poikkeavaa.
Tapahtumasta kiirehti ottamaan täyden vastuun ja kunnian Hizbollahin, Libanonin shiiajärjestön johtaja Hassan Nasrallah, joka ilmoitti välittömästi, että sotilaiden palauttaminen liittyy Israelin vankiloissa olevien libanonilaisten vapauttamiseen, ja että vain kolmas, ulkopuolinen taho voi toimia välittäjänä.
PM Ehud Olmert osoitti jälleen, jo toisen kerran muutaman viikon sisällä selkärankaa ja ilmoitti välittömästi että vastuussa on Libanon, suvereeni valtio joka hyökkäsi toisen suvereenin valtion kimppuun ilman minkäänlaista syytä ja myös vastata seurauksista mikäli ei heti riisu Hisbollahia aseista ja toimita kahta sotilasta takaisin Israeliin. Bollareilla on maan hallituksessa kaksi ministerin paikkaa sekä suuri tukijoukko maan parlamentissa, siksi tapahtumaa voidaan oikeutetusti pitää myös Libanonin hallinnon toimenpiteenä. Tätä ilmoitusta oli edeltänyt vilkas keskustelu pääministerin kanslian ja Valkoisen Talon välillä. USA ymmärsi Israelin aseman ja kannan täysin ja antoi varauksettoman hyväksynnän välittömille vastatoimille.
Hassan Nasrallah on tuomittu mies.
USA julkaisi tiedotteen jossa se tuomitsi sieppauksen ja iskun pitäen Syyriaa ja Irania vastuullisina toimijoina ja Hisbollahin taustajoukkoina. Ilman näitä kahta valtiota järjestö ei voisi toimia, sillä valtaosa sen rahavaroista tulee Iranista, sekä myös suurin osa niistä noin 12.000.sta raketista ja ohjuksesta jotka järjestöllä on hallussaan tuodaan Libanoniin Syyrian kautta. Israelin ministeri Sheetrit sanoi, että Nasrallah on tuomittu mies, ts myös häneen voidaan kohdistaa täsmäiskuja, hänellä on ”verta käsissään”, kuten termi näissä tapauksissa kuuluu.
Taustalla on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään kahden sotilaan sieppaus ja siitä aiheutuneet Israelin voimakkaat toimenpiteet. Israel iski välittömästi, sen F-16 koneet moukaroivat siltoja, teitä, voimaloita ja Beirutin kv-lentokenttä tehtiin väliaikaisesti käyttökelvottomaksi. Satamat saarrettiin ja maantieyhteydet Syyriaan katkaistiin, jotta lisää aseita tai joukkoja ei voitaisi tuoda bollareiden avuksi. Libanonin hallitus nosti kädet pystyyn ja vaati Israelia heti lopettamaan offensiivit, mutta ei tehnyt elettäkään sotilaiden vapauttamiseksi. Muu maailma, EU, Ranska ja Suomi etunenässä, kiirehtivät tuomitsemaan Israelin toimenpiteet ylimitoitettuina, mutta jättivät epähuomiossa tuomitsematta Hizbollahin iskut oikeinmitoitettuina, toki Tuomiojakin ymmärsi lopulta vaatia sotilaiden vapauttamista. Löytää se sokeakin kana joskus jyvän.
Mutta mistä oikein on kysymys? Mitä kaiken takana on ja kuka on lopultakin vastuussa näistä tapahtumista? Ensinnäkin tulee muistaa ja tiedostaa se, että Iran ja Syyria solmivat YYA-sopimuksen 15.6.2006, eli vain muutama viikko sitten. Siinä velvoitetaan kumpikin osapuoli tulemaan toisen avuksi kaikissa turvallisuuteen liittyvissä asioissa, ja myös silloin, mikäli jompikumpi päättää hyökätä kolmannen osapuolen kimppuun, oli syy sitten mikä hyvänsä. No, tästä ei voi vetää kuin yhden johtopäätöksen, mikähän maa se mahtaa olla jota vastaan voisi ajatella jopa hyökätä.
Taustalla on kuitenkin laajemmat kokonaisuudet. USA antoi Israelille vapaat kädet eliminoida Nasrallah, syykin on melko selvä. Hisbollah on Libanonista käsin ja Syyrian myötävaikutuksella tukenut Irakin shiiaarmeijaa, Mogtada Sadrin johtamaa Mehdi Armya, jonka vaikutusvalta on Irakin omia sisäisiä joukkoja vahvempi. Nasrallah on avustanut jatkuvasti iranilaisia shiiaveljiään ja tavoitteena kummallakin on, ei sen enempää ja vähempää kuin Irakin shiialaistaminen ja lopulta liittäminen Iranin vastaavaan uskonnolliseen järjestöön. Mikäli Iran saisi määräysvallan Irakissa, vaikkakin välillisesti, merkitsisi se sitä, että maa olisi öljyntoimitusten osalta avainasemassa, se kykenisi sanelemaan ehdot jotka länsimaiden olisi vain tunnustettava. Lähes puolet maailman öljyvarannosta olisi kiihkoislamistien hallussa. Samalla Iranin oma vitkuttelu uraanin rikastamisen ja ydinlaitosten kanssa pitkittyisi siihen pisteeseen josta ei enää paluuta ole. Kun heillä on hallussaan 25-30kg uraania, joka on rikastettu 93%:seksi, niin valtit siirtyvä ajatollien käsiin. Ohjuksethan ovat jo valmiina.
Nasrallah ja Libanonin Hisbollah ovat soluttautuneet syvälle Irakin shiiavaäestön piiriin, muodostaen sadoittain ns lepääviä soluja, sellaisia jotka aktivoidaan erillisellä käskyllä. Organisaattorina on toiminut, ja toimii edelleenkin eräs maailma etsityimmistä terroristeista, Imad Mughniyeh, mies josta kolumnisti on kirjoittanut laajalti jo parissa kirjassaankin. Nämä solut käsittävät tuhansia kouluettuja ja hyvin varustettuja taistelijoita, jotka odottavat vain tilanteen kehittymistä siihen pisteeseen että niiden puuttuminen asioihin takaisi shiioille varman voiton.
Tämä huolestuttaa Bushin hallintoa, kurdeja ja Irakin nykyistä hallintoa, etenkin kun Irakissa alkaa mennä koko ajan yhä huonommin ja huonommin. Siksi Nasrallahin vaikutusvalta ja samalla shiiaislamin sellainen täytyy estää tavalla tai toisella. Iran puolestaan pyrkii päinvastaiseen lopputulokseen, ja samalla askeleen lähemmäksi perivihollistaan Israelia.
Tästä lopultakin on jälleen kysymys. Ajanpeluusta Iranin hyväksi. Aivan samoin kuin viime syksynä, jolloin ns Muhammed pilakuvat nostettiin tapetille, nehän julkaistiin syyskuun lopulla Tanskassa, sen jälkeen Egyptissä 17.10.2005 ilman minkäänlaisia reaktioita muslimimaailmassa. Mutta heti kun Iran joutui parrasvaloihin, ahtaalle oman ydinlaitostensa ja uraanin rikastamisen puitteissa, IAEA:n silmätikuksi ja YK:n sanktioiden uhkaamaksi, niin pilakuvat alkoivatkin suututtaa muslimimaailmaa aivan mahdottomasti.
Taas ollaan saman asian edessä, Iranilta vaaditaan kiivaasti vastausta G-8 maiden ehdotukseen ja vaatimukseen uraanin rikastamisen lopettamisesta, YK:n turvallisuusneuvosto ja IAEA painostavat vastausta muutaman viikon kuluessa, muutoin alkaa tapahtua.
Ja alkoikin tapahtua. Yhtäkkiä maailman huomio ja median painopiste siirtyikin Israeliin, palestiinalaisiin ja lopulta Iranin kannalta erinomaisen sopivaan kohteeseen, shiia-virkaveli Hassan Nasrallahiin, Hisbollahiin ja Libanoniin. Syyllinenkin on taas saatu selville ja mukaan kuvioihin, Israel ja sen ylimitoitetut toimet. USA:lla ei ole mitään sitä vastaan että Nasrallah poistuisi Allahinsa luokse ja muslimien paratiisiin, se olisi jopa toivottavaa, sillä Hisbollah ja Irakin shiiojen Mehdi Army muodostavat yhdessä uhkatekijän, joka saattaa pitkittää puolestaan Irakin sisäisen tilanteen rauhoittumista kauaksi tulevaisuuteen.
Hisbollah on puolestaan pitänyt huolta siitä, että Israel ei hevin suostu poistamaan sotilaallista vaikutustaan Libanonin puolella. Haifaan on jo ammuttu ohjuksia, koko pohjoinen Israel on saanut tuntea noin 700 raketin iskut, useita kuolleita ja haavoittuneita kymmenittäin. Israel on päättänyt puolestaan tuhota kaikki mahdolliset tiedossa olevat rakettien laukaisupisteet ja varastot, Hisbollahin tukikohdat ja komentopisteet, sekä järjestön avainhenkilöt. Heidänkin mitalla on lopulta rajansa, sanoo maailma sitten mitä tahansa.
Mitä me siis tähän sanomme?
Tapahtui Lähi-idässä sitten mitä tahansa, Israel on aina tavalla tai toisella vedetty mukaan, ja aina mitä kielteisemmässä mielessä. Puolustaa se maataan ja kansalaisiaan sitten millä tavalla tahansa, se on aina tuomittu. Gazan tapahtumat eivät olleet Israelin syytä, se ei aloittanut mitään provokaatiota, silti sen kimppuun hyökättiin, mitä todennäköisemmin juuri siksi että saataisiin Israel provosoitumaan ja aloittamaan sotilaalliset operaatiot. Hamas, Iran ja Syyria onnistuivat tässä tavoitteessa Gazassa.
Sama toistui Libanonissa, Israel ei taaskaan ollut aloitteellinen eikä provosoinut tapahtumia millään tavalla. Se ohjattiin vastaamaan sitä vastaan suunnattuihin iskuihin, tiedettiin että IDF pitää omistaan huolta eikä Israel suostu milloinkaan neuvottelemaan terroristien kanssa.
Nyt maa on sodassa kahdella rintamalla, eikä paljoa puutu etteikö se lähde rankaisemaan myös Syyriaa sen tekosista koko kidnappausdraaman taustavaikuttajana. Se puolestaan toisi mukaan Iranin, jolla on YYA sopimus Syyrian kanssa. USA ei voisi katsella sivusta vaan rientäisi mukaan leikkiin, ja täysimittainen sota olisi valmis.
Voittaja olisi Iran, sillä se voisi kuvitella saavansa jälleen aikaa rikastaa uraania, valmistaa ydinaseen ja uhata sillä koko sivistynyttä maailmaa, johon se, mitä ilmeisimmin ei itse kuulu. Toisaalta, mikäli tilanteet eskaloituisivat sodaksi, jossa Iran on mukana, niin sekä Israel että USA, tai molemmat pommittaisivat tuusan nuuskaksi kaikki Iranin ydinlaitokset. Samalla Syyria joutuisi myös sotatoimien kohteeksi ja maahan ilmaantuisi ylikansallisia joukkoja jotka voisivat hyvässä lykyssä löytää koko joukon Saddam Husseinin sinne toimittamia joukkotuhoaseita.
Skenaarioita voisi jatkaa loputtomiin. Miten tilanteet tästä eteenpäin kehittyvät, sen aika näyttää. Kolumnisti arvelee että viikonvaihteessa tai heti sen jälkeen Israel lopettaa tai ainakin vähentää iskuja Libanoniin, ja antaa aikaa niille jotka luulevat neuvottelujen tuovan ratkaisun tämän hetkiseen sotaa muistuttavaan tilanteeseen.
http://www.netmission.fi/index.php?id=2927
www.ajanteos.com.
Kolumnin otsikko ei suinkaan viittaa erääseen maatalouden kannalta tärkeään ilmiöön, sateeseen, vaan Israelin armeijan Gazassa käynnistämään operaatioon nimeltä Summer Rains – kesäsateet. Tätä kolumnia kirjoitettaessa, iltapäivällä 14.7, on Israelissa ja Libanonissa tapahtunut jälleen jotain, joka tulee mahdollisesti vaikuttamaan hyvinkin kielteisesti alueen jo ennalta herkkään poliittiseen tasapainoon, siitä analyysi kolumnin loppuosassa. Mutta ensin niihin tapahtumiin, jotka saivat aikaan sen, että Israelin puolustusvoimat, IDF, joutui ottamaan käyttöön kovat otteet ja menemään takaisin Gazan kaistalle, siis alueelle jonka maan hallitus luovutti vastikkeetta Palestinian Authoritylle hieman vajaa vuosi sitten. On tarpeen edetä kronologisesti ja kerrata mitä ja miten kaikki oikein alkoi ja miten siitä eteenpäin.
Sunnuntaiaamu 25.6.2006 klo 0530lt.
Hieman ennen aamunsarastusta ryhmä Ezz e-Din al-Qassam`iin, siis Hamasin aseelliseen siipeen kuuluvia palestiinalaisia hyökkäsi IDF:n Telem vartiopisteeseen lähellä Kerem Shalomia, siis Israelin puolella rajaa. Operaatiota oli suunniteltu jo pitkään, sillä he olivat kaivaneet noin 300 metriä pitkän tunnelin omalta puoleltaan IDF:n vartiopisteen taakse ja käyttivät tunnelia sekä pimeää hyödykseen kyeten yllättämään israelilaiset täydellisesti. Ryhmä jakaantui välittömästi kolmeen osaan, jotka toimivat täsmälleen saman aikataulun mukaan. (Katso liitteenä olevaa karttaa.) Ensimmäinen ryhmä hiipi lähelle Israelin Merkava tankkia ja ampui siihen panssarintorjuntaohjuksen. Samaan aikaan toinen ryhmä ampui myös panssarintorjuntaohjuksen ja heitti useita käsikranaatteja IDF:n panssaroituun miehistönkuljetusautoon (APC) ja onnistui tuhoamaan sen. Kolmas ryhmä puolestaan aloitti tulittamaan sotilaita jotka olivat vartiovuorossa rajalla sijaitsevassa tornissa. Yllätys oli lähes täydellinen, kaksi tankkia vartioinutta israelilaista sotilasta sai surmansa, ja yksi haavoittui vatsaan osuneista kolmesta luodista. Hän oli 19-vuotias korpraali, ranskanjuutalainen Gilead Shalit, jonka tankkia kohti hyökännyt ryhmä sieppasi vangiksi ja kuljetti välittömästi tunneliin ja Gazan puolelle. Israelilaiset onnistuivat surmaamaan kaksi hamasilaista, ennen kuin loput onnistuivat pakenemaan samaa tietä jota olivat tulleetkin.
1. Kaksi terroristia laukaisi ATM-panssarintorjuntaohjuksen Merkawa tankkia kohti, onnistuen surmaamaan kaksi IDF:n sotilasta ja haavoittaen yhtä. Gilead Shalit haavoittui ja siepattiin terroristien mukaan.
2. Tunnelin lähtöpiste Gazassa.
3.Tunnelin päätepiste Israelin puolella. (keltaisella)
4. Terroristit laukaisivat ATM-ohjuksen IDF:n APC (Armored Personnel Carrier) ajoneuvoon.
5. Tähystystorni.
6. Kaksi terroristia ryntäsi tähystystornia kohden ja heittivät käsikranaatteja haavoittaen kahta sotilasta.
Samaan aikaan Nablusissa.
PA:n presidentin Mahmoud Abbasin johtaman Fatah-liikkeen Tanzim-ryhmä sieppasi 18-vuotiaan Itamarista, Nablusin läheltä, kotoisin olevan Eliahu Asherin, French Hilliltä Jerusalemin läheltä, ja surmasi hänet ampumalla päähän kolme luotia.
Maanantai 26.6.06
Israelin Puolustusvoimat mobilisoivat välittömästi massiivisen tankkiarmeijan, helikoptereita ja tuhansia sotilaita Gazan vastaiselle rajalle. Sekä IDF:n että Yamam-erikoisjoukot olivat valmiudessa siirtymään välittömästi Gazaan ja Rafahiin vapauttamaan siepatun sotilaan. He olivat hyvissä asemissa vain muutamia tunteja sieppauksen jälkeen, mutta eivät saaneet lähtölupaa maan poliittiselta hallinnolta. Kenraalit olivat raivoissaan puolustusministeri Amir Peretzille, joka vitkutteli pääministeri Olmertin kanssa ja vaati että ensin neuvotellaan, etsitään kompromisseja ja odotetaan mitä vaatimuksia kidnappaajat tulevat esittämään. Siitäkin huolimatta että IDF:n ja erikoisjoukkojen komentajat vakuuttivat että heti toimimalla sotilas olisi takaisin omiensa parissa muutamassa tunnissa. Amir Peretz osoitti olevansa täydellisen tietämätön tavasta miten terroristien kanssa tulee menetellä. Näin hän sai kulumaan aikaa kaksi ja puoli vuorokautta jona aikana siepattu sotilas ehdittiin joko piilottaa johonkin IDF:ltä tuntemattomaan turvataloon Gazassa, tai sitten kuljettaa Rafahin kautta Egyptiin ja sieltä mahdollisesti johonkin naapurivaltioista, mahdollisesti Libyaan.
Pääministeri Olmertin oli lopulta puututtava itse tapahtumien kulkuun ja ohittamalla Amir Peretzin, hän määräsi IDF:n tunkeutumaan Gazaan. Tämä tapahtui vasta myöhään tiistai-iltana, auttamattomasti liian myöhään jotta erikoisjoukot olisivat ehtineet tehdä sen, mitä varten ne ovat koulutettu. Näin käy kun asianharrastajat pääsevät määräilemään ammattilaisten asioita, ja poliittiset populistit yrittävät esiintyä sotilaina ja ammattidiplomaatteina.
Israel oli hyvin tietoinen siitä, että Hamas-vetoinen hallinto oli myös täysin koko operaation takana, ja saatuaan toimintakäskyn erikoisjoukot ottivat talteen 87 Hamasin hallintoon kuuluvaa ministeriä, korkeaa virkamiestä ja kaksi pormestaria.
Tiistaiaamuna, 27.6 klo 0300
IAF, sis Israelin ilmavoimat, kävivät ilmoittamassa Syyrian presidentille Bashar Assadille, että hänen olisi korkea aika lakata suojelemasta Hamasin todellista johtajaa ja käskyttäjää Khaleed Meshalia, joka oli antanut sieppaukseen liittyvät ohjeet Damaskosta käsin. Neljä IAF:n F-16 hävittäjää teki matalan ylilennon Syyrian Latakiassa sijaitsevan presidentin kesäasunnon ylitse, ilmaiseen tällä tavoin hyvin tietävänsä myös Assadin osuuden sieppauksen
taustavaikuttajana.
Keskiviikko 28.6.2006
Hamas hallinnon pääministeri Ismail Haniyeh, ulkoministeri Mahmoud a-Zahar sekä sisäministeri Said Siyam, hän joka on vastuussa myös Hamasin turvallisuusjoukoista, pakenivat kodeistaan ja piiloutuivat ”maan alle” siinä pelossa että IDF ottaisi heidätkin haltuunsa. Ismail Haniyeh ilmoitti että hänellä ei ole mahdollisuuksia päättää siepatun sotilaan kohtalosta, vastuu kuuluu sieppaajille. Siinä hän puhui kuin puhuikin, harvinaista kyllä, totta, sillä Damaskossa päämajaansa pitävä Khaleed Meshaal oli ohittanut Haniyehin komentoportaassa ja antanut itse käskyn suoraan Ezz –e-Din al-Qassamille.
Torstai 29.6.2006
Ennen aamun sarastusta Israelin erikoisjoukot olivat piirittäneet neljä huvilaa Al Birehissä, lähellä Ramallahia. He etsivät kahta miestä joita epäiltiin Eliahu Asherin sieppauksesta. Tulitaistelua ei syntynyt ja miehet löytyivätkin yhdestä huviloista, sen omisti Muhammed Dahlan, ex-ministeri ja Arafatin neuvonantaja. Fatahiin kuuluvat Al Aqsan Marttyyrien Prikaatiin (Tanzim) kuuluvat miehet ohjasivat israelilaiset eräälle pellolle ja osoittivat paikan johon he olivat haudanneet israelilaispojan. He myönsivät surmatyön ja kertoivat saaneensa useiden kymmenien tuhansien dollareiden palkkion surmatyöstä, rahat oli antanut PRC-niminen ryhmittymä, Fatahia lähellä oleva Palestinian Resistance Committee. Israel osoittikin syytökset Eliahu Asherin surmaamisesta suoraan Mahmoud Abbasille, sillä ilman hänen suostumustaan ja tukeaan, sitä ei oltaisi voitu suorittaa. Tapansa mukaan Abbas tietysti kiisti kaiken. Tästäkin herää väistämättä kysymys, miten ainaista rahapulaa poteva palestiinalaishallinto löytää suuria summia rahaa israelilaisen surmaamiseen, rakettien, aseiden ja räjähteiden hankkimiseen mutta ei auta omiaan jotka todella tarvitsisivat rahaa käyttöönsä ja jokapäiväistä elämää varten.
Seuraavien päivien aikana IDF laajensi operaatiota Summer Rains käsittämään myös Gazan pohjoisosan, sekä vielä myöhemmin myös keskisen Gazan. He tuhosivat useita ohjustehtaita ja rakettien laukaisupisteitä, pidättivät etsintäkuulutettuja terroristeja ja joutuivat luonnollisesti kansainvälisen median, YK:n ja EU:n hampaisiin ja tuomittavaksi.
Operaatio Summer Rains on jatkunut jo lähes kolme viikkoa, eikä loppua ole näkyvissä. Israel on iskenyt järjestelmällisesti Hamas-johtoisen hallinon tärkeisiin toimipisteisiin, ministeriöihin ja muihin hallintorakennuksiin, tuhonnut siltoja ja teitä, voimalaitoksen ja kymmenittäin raketti-iskuihin käytettyjä kohteita. Ihmishenkiä on menetetty jo lähes sata, haavoittuneita moninkertainen määrä, mutta Hamas kieltäytyy yhä järjestelmällisesti luovuttamasta korpraali Gilead Shalitia takaisin. Se jatkaa edelleen raketti-iskuja Israelin puolelle ja ilmoitti että he ovat onnistuneet kehittämään kemiallisen taistelukärjen Kassam-rakettiin ja ampuneet jo yhden sellaisen Negeviin. Näin palestiinalaisten virallinen hallitus osallistuu johonkin sellaiseen, joka kaikkien kansainvälisten sopimusten ja lakien kieltämää, mutta heille korkeampi päämäärä näyttää pyhittävän kaikki mahdolliset keinot.
Myös Länsirannan puolelta, Tullkarmista ja Jeninistä on jo ammuttu Kassam raketteja Israelin puolelle, ja Fatahin johtava rakettiasiantuntija Abu Qudai mainitsi että heidän tavoitteenaan on kattaa koko Israelin alue rakettien ulottuville. Niin Ben Qurionin lentokenttä kuin Tel Aviv ja Jerusalem, mikään ei tule säästymään.
IDF uskoo että Fatah on saanut raketteja sekä Syyrialta että Iranilta, heillä itsellään ei liene mahdollisuuksia valmista sellaisia, ainakaan vielä, mutta mikäli Olmertin haave luovuttaa koko Länsiranta palestiinalaisille toteutuu, niin olosuhteet muuttuvat tuolloin myös radikaalisti.
Miten näin pääsi käymään?
Tähän kysymykseen on etsitty vastausta kuumeisesti viime päivien aikana, ja useat ovat sellaisia jo loytäneetkin. Kokeneet politiikan asiantuntijat ja entisten hallitusten ministerit tuntuvat olevan hyvin yksimielisiä siitä, että Israel yllätettiin jälleen kerran ”housut kintuissa.” Maan hallinnon kolme korkeinta avainpostia on miehitetty lähes kaikkein kokemattomilla henkilöillä mitä maan itsenäisessä historiassa on milloinkaan tapahtunut. Seuraavassa jonkinlainen koste, tiivistelmä heidän arvioistaan ja maan johtotroikan edesottamuksista ja kyvykkyydestä, kolumnisti ei itse ota kantaa siihen ovatko arviot oikeita tai vääriä. Lausumat ovat luettavissa Israelin lehdistön sivuilta, pääkirjoituksista ja kolumneista.
Ehud Olmert, pääministeri ja ”sesonkipoliitikko”, tunnetaan talousasiantuntijana ja puoluekonkarina, mutta hän ei ole milloinkaan ollut tekemisissä terrorismin, tiedustelun tai edes toiminut yhteistyössä kenraalien kanssa. Hän pääsi puolivahingossa valtaan Ariel Sharonin kaaduttua sairasvuoteelle ja Kadima puolueen saatua niukkaakin niukemman vaalivoiton viime maaliskuun vaaleissa.
Amir Peretz, puolustusministeri, oikeastaan selkeä populistipoliitikko ja täysiverinen ammattiyhdistysmies ilman minkäänlaista kokemusta hallitustehtävistä ja vielä vähemmän sotilaallisista ja terrorismin vastaisista toimista. Jopa Olmertiakin kehnompi sotilas, joka sai erään kaikkein vaikuttavimmista positioista koko Lähi-idässä ilman minkäänlaista kyvykkyyttä tehtävään. Se, että Olmertin Kadima puolue tarvitsi Labor puoluetta kyetäkseen muodostamaan hallituksen, sai Peretzin kiristämään itselleen puolustusministerin salkun. Hänen tavoitteenaan on mitä ilmeisimmin tavoitella pääministerin paikkaa seuraavien vaalien jälkeen, jo tähänastiset toimet tai sellaisten puuttuminen osoittaa että hänen olisi syytä palata takaisin ay-liikkeeseen. Silloin kun tarvitaan nopeita päätöksiä ja tekoja, kuten Kerem Shalomin tapauksessa, Peretz aloittaisi mieluimmin neuvottelut terroristien kanssa ja yrittäisi voittaa heidät kaunopuheisuudella ja hyvällä tahdolla.
Kolmas avainhenkilö, Tzipi Livni, ulkoministeri, ei hänkään omaa juuri minkäänlaista meriittiä tehtäväänsä. Lakinainen joka on palvellut Mossadissa, mutta vain lainopillisena neuvonantajana, ei milloinkaan kentällä eikä missään sotilaallisessa tai poliittisessa tehtävässä maassa joka on koko ajan jonkinasteisessa sodassa jonkun ympäröivän arabivaltion kanssa. Sotilaan ura on aina ollut eräs painava meriitti Israelin hallinnollisissa ja poliittisissa avainpositioissa, se on hyvin ymmärrettävää, ja siksi myös kenraalit ja tiedustelujohtajat ovat raivoissaan Peretzin lähes täydelliselle kyvyttömyydelle hoidella tehtäväänsä. Livni pyrkii pysymään erossa päivänpolttavista päätöksistä ja yrittänee hänkin petata itselleen asemia seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.
Nyt maksetaan virheistä.
Jälkiviisaus on eräs yleisimmistä viisauden osoituksista, siihen on tavattoman helppo syyllistyä ja käyttää - mitäs minä sanoin – fraasia. Kolumnisti ei kuitenkaan katso syyllistyvänsä sellaiseen todetessaan että nyt Israel maksaa niistä virheistä jotka tehtiin vuosi sitten. Useissa aikaisemmissa kolumneissa olen nimenomaan ennakoinut tämänkaltaisten tapahtumien, jotka Gazassa ovat nyt käynnissä, olevan pikemminkin suora seuraus kuin vain mahdollisuus. Gazan luovutus oli virhe. Siitä ollaan jo nyt hyvin laajalti yhtä mieltä, niin Israelissa kuin kriittisesti islamiin suhtautuvissa piireissäkin. Kuinka paljon maata Israel sitten antaakin palestiinalaiselle osapuolelle, mikään ei tule riittämään vaan samat toimenpiteet tulevat jatkumaan kunnes ei enää ole maata mitä antaa pois.
Palestiinalaiset valitsivat Hamasin hallintoonsa, samalla he hyväksyivät ne vaalilupaukset jotka Hamas oli ilmoittanut tavoitteikseen: Israelin tuhoaminen ja palestiinalaisen valtion perustaminen sen raunioille, pakolaisten vapaa paluumuutto-oikeus ja Jerusalemin vapauttaminen. Vaalilupausten katteeksi Hamas mainosti Gazan luovutusta suurena voittona, sellaisena joka ajoi sionistit pois islamin pyhältä maaperältä. Sama politiikka on siis kannattavaa, sitä tulee jatkaa ja niin suuri osa rahvaasta painoi nappia Hamasille. Ja saa nyt maksaa seurauksista. Lupauksilleen uskollisena Hamas & Co ovat ampuneet raketteja ja kranaatteja, järjestäneet itsemurhaiskuja ja sala-ammuntaa, tarkoituksenaan pelotella Gazan rajaa lähellä olevia juutalaisia pois siirtokunnistaan ja kaupungeistaan. Edelleen, tavoilleen uskollisena, näitä raketteja ammutaan yksityisasuntojen katoilta, lähiöistä ja yleensä paikoista joihin suunnattu vastaisku tuhoaisi mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä. Näin on myös käynyt, ja tulee käymään edelleenkin.
IDF on sisällä Gazan kaistalla, se valvoo niitä paikkoja jotka ovat kaukana asutuskeskuksista ja Hamasista, se joutuu tuhoamaan hallintorakennuksia sillä niistä käsin terroristiorganisaatio on iskuja järjestellyt, IAF ampuu täsmäiskuja terroristien käyttämiin ajoneuvoihin, joihin otetaan aina mukaan sivullisia, mielellään lapsia, ja näin saadaan Israel jälleen kerran syyllistytettyä ja kv-median hampaisiin. Hamasin johtajat ovat painuneet maan alle, ja lähettävät etulinjaan mieluimmin Islamilaisen Jihadin ja PRC:n militantteja tykinruoaksi. Hamasin todellinen johtaja Khaleed Meshaal istuu hänkin mukavasti Damaskossa, kaukana etulinjasta ja tapahtumista ja nauttii Syyrian presidentin Bashar Assadin vieraanvaraisuudesta vedellen samalla naruja joiden toinen pää on Gazassa. Lyhyellä aikavälillä näyttäisi siltä, että islamilainen taktiikka on toimivampaa kuin israelilaisten pakon sanelemat vastatoimenpiteet. Sodassa ei kuitenkaan tunneta osavoittoja, lopputulos on tärkeämpi ja vain sillä on merkitystä.
Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi aikaa 19-vuotias Gilead Shalit jää Hamasin käsiin, ilman arabimaiden sisäistä painostusta häntä tuskin tullaan vapauttamaan milloinkaan. Näinhän on käynyt ennenkin. Vaihtokauppa jota Hamas on ehdottanut, siis yksi israelilainen vapaaksi ja 1500 palestiinalaista vapaaksi Israelin vankiloista, voisi suhdelukuna olla oikeaan osunut, mutta kiristystoimenpiteenä Israel ei voi sellaiseen milloinkaan alistua. Kaikkein pahin isku joka tässä episodissa annettiin, tuli Israelin sisältä, Knessetin arabiedustaja Wasal Taha, antoi nimittäin 8.7. julkilausuman jossa hän kertoi kehottaneensa useasti PA:n järjestöjä sieppaamaan israelilaisia sotilaita, tietäen hyvin että Israel reagoi aina voimalla tällaisiin tekoihin ja joutuu maailman hampaisiin. Näin Wasal Taha otti myös siivun islamilaisen kunnian sädekehää otsalleen.
Hamas ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi islamilaiseksi kidnappaajaksi, isoveli Libanonista, Hizbullah, liittyi samaan remmiin ja otti Hamasista opikseen, siitä seuraavassa.
Operaatio Just Reward. Libanon 12.7.2006
Israel katsoo Hamasin, Hez-b-Allahin, Syyrian ja Iranin muodostavan Vihan ja Terrorin Akselin peruselementit.
Keskiviikko 12.7.2006 0900lt.
Kaksi IDF:n panssaroitua Hummer partioautoa oli normaalilla rutiinikierroksella maan Libanonin vastaisella rajalla, kun niitä vastaan ammuttiin yhtäkkiä panssarintorjuntaohjukset. Kolme sotilasta kuoli välittömästi ja kaksi siepattiin vangiksi, missä kunnossa he ovat, siitä ei ole varmaa tietoa. Isku tapahtui noin 200 metriä maiden väliseltä rajalta, Israelin puolella, ja sen suoritti Hisbullahin kommandoryhmä joka oli ylittänyt rajan yön pimeydessä ja tiesi IDF:n rutiinin.
Israel käynnisti välittömästi vastatoimenpiteet etsiäkseen kadonneet sotilaat ja tuhotakseen sieppaajat.
Tätäkin oli odotettu. Sieppaus oli tarkoin suunniteltu ja hyvin valmisteltu. Terroristit tiesivät että Israel lähettää liikkeelle Merkawa tankin, ja olivat miinoittaneet tien heti rajan Libanonin puoleisella osalla. Tankki ajoi suoraan 300 kg:n räjähteeseen, tuhoutui täysin ja sen nelihenkinen miehistö sai surmansa. Mukana seuranneen ryhmän yksi jäsen sai myös surmansa hänen yritettyä pelastaa tankissa sisällä olevia tovereitaan. Läheisellä kukkulalla maannut tarkka ampuja osui häneen ja niin jo kahdeksas IDF:n sotilas sai surmansa tuona kauniina kesäaamuna, päivänä, josta ei pitänyt tulla normaalista rutiinista poikkeavaa.
Tapahtumasta kiirehti ottamaan täyden vastuun ja kunnian Hizbollahin, Libanonin shiiajärjestön johtaja Hassan Nasrallah, joka ilmoitti välittömästi, että sotilaiden palauttaminen liittyy Israelin vankiloissa olevien libanonilaisten vapauttamiseen, ja että vain kolmas, ulkopuolinen taho voi toimia välittäjänä.
PM Ehud Olmert osoitti jälleen, jo toisen kerran muutaman viikon sisällä selkärankaa ja ilmoitti välittömästi että vastuussa on Libanon, suvereeni valtio joka hyökkäsi toisen suvereenin valtion kimppuun ilman minkäänlaista syytä ja myös vastata seurauksista mikäli ei heti riisu Hisbollahia aseista ja toimita kahta sotilasta takaisin Israeliin. Bollareilla on maan hallituksessa kaksi ministerin paikkaa sekä suuri tukijoukko maan parlamentissa, siksi tapahtumaa voidaan oikeutetusti pitää myös Libanonin hallinnon toimenpiteenä. Tätä ilmoitusta oli edeltänyt vilkas keskustelu pääministerin kanslian ja Valkoisen Talon välillä. USA ymmärsi Israelin aseman ja kannan täysin ja antoi varauksettoman hyväksynnän välittömille vastatoimille.
Hassan Nasrallah on tuomittu mies.
USA julkaisi tiedotteen jossa se tuomitsi sieppauksen ja iskun pitäen Syyriaa ja Irania vastuullisina toimijoina ja Hisbollahin taustajoukkoina. Ilman näitä kahta valtiota järjestö ei voisi toimia, sillä valtaosa sen rahavaroista tulee Iranista, sekä myös suurin osa niistä noin 12.000.sta raketista ja ohjuksesta jotka järjestöllä on hallussaan tuodaan Libanoniin Syyrian kautta. Israelin ministeri Sheetrit sanoi, että Nasrallah on tuomittu mies, ts myös häneen voidaan kohdistaa täsmäiskuja, hänellä on ”verta käsissään”, kuten termi näissä tapauksissa kuuluu.
Taustalla on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään kahden sotilaan sieppaus ja siitä aiheutuneet Israelin voimakkaat toimenpiteet. Israel iski välittömästi, sen F-16 koneet moukaroivat siltoja, teitä, voimaloita ja Beirutin kv-lentokenttä tehtiin väliaikaisesti käyttökelvottomaksi. Satamat saarrettiin ja maantieyhteydet Syyriaan katkaistiin, jotta lisää aseita tai joukkoja ei voitaisi tuoda bollareiden avuksi. Libanonin hallitus nosti kädet pystyyn ja vaati Israelia heti lopettamaan offensiivit, mutta ei tehnyt elettäkään sotilaiden vapauttamiseksi. Muu maailma, EU, Ranska ja Suomi etunenässä, kiirehtivät tuomitsemaan Israelin toimenpiteet ylimitoitettuina, mutta jättivät epähuomiossa tuomitsematta Hizbollahin iskut oikeinmitoitettuina, toki Tuomiojakin ymmärsi lopulta vaatia sotilaiden vapauttamista. Löytää se sokeakin kana joskus jyvän.
Mutta mistä oikein on kysymys? Mitä kaiken takana on ja kuka on lopultakin vastuussa näistä tapahtumista? Ensinnäkin tulee muistaa ja tiedostaa se, että Iran ja Syyria solmivat YYA-sopimuksen 15.6.2006, eli vain muutama viikko sitten. Siinä velvoitetaan kumpikin osapuoli tulemaan toisen avuksi kaikissa turvallisuuteen liittyvissä asioissa, ja myös silloin, mikäli jompikumpi päättää hyökätä kolmannen osapuolen kimppuun, oli syy sitten mikä hyvänsä. No, tästä ei voi vetää kuin yhden johtopäätöksen, mikähän maa se mahtaa olla jota vastaan voisi ajatella jopa hyökätä.
Taustalla on kuitenkin laajemmat kokonaisuudet. USA antoi Israelille vapaat kädet eliminoida Nasrallah, syykin on melko selvä. Hisbollah on Libanonista käsin ja Syyrian myötävaikutuksella tukenut Irakin shiiaarmeijaa, Mogtada Sadrin johtamaa Mehdi Armya, jonka vaikutusvalta on Irakin omia sisäisiä joukkoja vahvempi. Nasrallah on avustanut jatkuvasti iranilaisia shiiaveljiään ja tavoitteena kummallakin on, ei sen enempää ja vähempää kuin Irakin shiialaistaminen ja lopulta liittäminen Iranin vastaavaan uskonnolliseen järjestöön. Mikäli Iran saisi määräysvallan Irakissa, vaikkakin välillisesti, merkitsisi se sitä, että maa olisi öljyntoimitusten osalta avainasemassa, se kykenisi sanelemaan ehdot jotka länsimaiden olisi vain tunnustettava. Lähes puolet maailman öljyvarannosta olisi kiihkoislamistien hallussa. Samalla Iranin oma vitkuttelu uraanin rikastamisen ja ydinlaitosten kanssa pitkittyisi siihen pisteeseen josta ei enää paluuta ole. Kun heillä on hallussaan 25-30kg uraania, joka on rikastettu 93%:seksi, niin valtit siirtyvä ajatollien käsiin. Ohjuksethan ovat jo valmiina.
Nasrallah ja Libanonin Hisbollah ovat soluttautuneet syvälle Irakin shiiavaäestön piiriin, muodostaen sadoittain ns lepääviä soluja, sellaisia jotka aktivoidaan erillisellä käskyllä. Organisaattorina on toiminut, ja toimii edelleenkin eräs maailma etsityimmistä terroristeista, Imad Mughniyeh, mies josta kolumnisti on kirjoittanut laajalti jo parissa kirjassaankin. Nämä solut käsittävät tuhansia kouluettuja ja hyvin varustettuja taistelijoita, jotka odottavat vain tilanteen kehittymistä siihen pisteeseen että niiden puuttuminen asioihin takaisi shiioille varman voiton.
Tämä huolestuttaa Bushin hallintoa, kurdeja ja Irakin nykyistä hallintoa, etenkin kun Irakissa alkaa mennä koko ajan yhä huonommin ja huonommin. Siksi Nasrallahin vaikutusvalta ja samalla shiiaislamin sellainen täytyy estää tavalla tai toisella. Iran puolestaan pyrkii päinvastaiseen lopputulokseen, ja samalla askeleen lähemmäksi perivihollistaan Israelia.
Tästä lopultakin on jälleen kysymys. Ajanpeluusta Iranin hyväksi. Aivan samoin kuin viime syksynä, jolloin ns Muhammed pilakuvat nostettiin tapetille, nehän julkaistiin syyskuun lopulla Tanskassa, sen jälkeen Egyptissä 17.10.2005 ilman minkäänlaisia reaktioita muslimimaailmassa. Mutta heti kun Iran joutui parrasvaloihin, ahtaalle oman ydinlaitostensa ja uraanin rikastamisen puitteissa, IAEA:n silmätikuksi ja YK:n sanktioiden uhkaamaksi, niin pilakuvat alkoivatkin suututtaa muslimimaailmaa aivan mahdottomasti.
Taas ollaan saman asian edessä, Iranilta vaaditaan kiivaasti vastausta G-8 maiden ehdotukseen ja vaatimukseen uraanin rikastamisen lopettamisesta, YK:n turvallisuusneuvosto ja IAEA painostavat vastausta muutaman viikon kuluessa, muutoin alkaa tapahtua.
Ja alkoikin tapahtua. Yhtäkkiä maailman huomio ja median painopiste siirtyikin Israeliin, palestiinalaisiin ja lopulta Iranin kannalta erinomaisen sopivaan kohteeseen, shiia-virkaveli Hassan Nasrallahiin, Hisbollahiin ja Libanoniin. Syyllinenkin on taas saatu selville ja mukaan kuvioihin, Israel ja sen ylimitoitetut toimet. USA:lla ei ole mitään sitä vastaan että Nasrallah poistuisi Allahinsa luokse ja muslimien paratiisiin, se olisi jopa toivottavaa, sillä Hisbollah ja Irakin shiiojen Mehdi Army muodostavat yhdessä uhkatekijän, joka saattaa pitkittää puolestaan Irakin sisäisen tilanteen rauhoittumista kauaksi tulevaisuuteen.
Hisbollah on puolestaan pitänyt huolta siitä, että Israel ei hevin suostu poistamaan sotilaallista vaikutustaan Libanonin puolella. Haifaan on jo ammuttu ohjuksia, koko pohjoinen Israel on saanut tuntea noin 700 raketin iskut, useita kuolleita ja haavoittuneita kymmenittäin. Israel on päättänyt puolestaan tuhota kaikki mahdolliset tiedossa olevat rakettien laukaisupisteet ja varastot, Hisbollahin tukikohdat ja komentopisteet, sekä järjestön avainhenkilöt. Heidänkin mitalla on lopulta rajansa, sanoo maailma sitten mitä tahansa.
Mitä me siis tähän sanomme?
Tapahtui Lähi-idässä sitten mitä tahansa, Israel on aina tavalla tai toisella vedetty mukaan, ja aina mitä kielteisemmässä mielessä. Puolustaa se maataan ja kansalaisiaan sitten millä tavalla tahansa, se on aina tuomittu. Gazan tapahtumat eivät olleet Israelin syytä, se ei aloittanut mitään provokaatiota, silti sen kimppuun hyökättiin, mitä todennäköisemmin juuri siksi että saataisiin Israel provosoitumaan ja aloittamaan sotilaalliset operaatiot. Hamas, Iran ja Syyria onnistuivat tässä tavoitteessa Gazassa.
Sama toistui Libanonissa, Israel ei taaskaan ollut aloitteellinen eikä provosoinut tapahtumia millään tavalla. Se ohjattiin vastaamaan sitä vastaan suunnattuihin iskuihin, tiedettiin että IDF pitää omistaan huolta eikä Israel suostu milloinkaan neuvottelemaan terroristien kanssa.
Nyt maa on sodassa kahdella rintamalla, eikä paljoa puutu etteikö se lähde rankaisemaan myös Syyriaa sen tekosista koko kidnappausdraaman taustavaikuttajana. Se puolestaan toisi mukaan Iranin, jolla on YYA sopimus Syyrian kanssa. USA ei voisi katsella sivusta vaan rientäisi mukaan leikkiin, ja täysimittainen sota olisi valmis.
Voittaja olisi Iran, sillä se voisi kuvitella saavansa jälleen aikaa rikastaa uraania, valmistaa ydinaseen ja uhata sillä koko sivistynyttä maailmaa, johon se, mitä ilmeisimmin ei itse kuulu. Toisaalta, mikäli tilanteet eskaloituisivat sodaksi, jossa Iran on mukana, niin sekä Israel että USA, tai molemmat pommittaisivat tuusan nuuskaksi kaikki Iranin ydinlaitokset. Samalla Syyria joutuisi myös sotatoimien kohteeksi ja maahan ilmaantuisi ylikansallisia joukkoja jotka voisivat hyvässä lykyssä löytää koko joukon Saddam Husseinin sinne toimittamia joukkotuhoaseita.
Skenaarioita voisi jatkaa loputtomiin. Miten tilanteet tästä eteenpäin kehittyvät, sen aika näyttää. Kolumnisti arvelee että viikonvaihteessa tai heti sen jälkeen Israel lopettaa tai ainakin vähentää iskuja Libanoniin, ja antaa aikaa niille jotka luulevat neuvottelujen tuovan ratkaisun tämän hetkiseen sotaa muistuttavaan tilanteeseen.
http://www.netmission.fi/index.php?id=2927
www.ajanteos.com.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kun yrjö pussi (georg w bush) laskee housunsa alas
niin perliinissä tuulee tai sitten jossain muualla.
olemme SIVISTYNEITÄ ja HE ovat terroristeja ja barbaareja....niinko ,mutta miksi? Olemmeko me /ne "sivistyneet" kansakunnat täysin viattomia siihen mitä siellä tapahtuu. Höpön löpön!
Kulin Aristi arvelee, että kolumnisti erehtyy.
--
Kolumnisti arvelee että viikonvaihteessa tai heti sen jälkeen Israel lopettaa tai ainakin vähentää iskuja Libanoniin, ja antaa aikaa niille jotka luulevat neuvottelujen tuovan ratkaisun tämän hetkiseen sotaa muistuttavaan tilanteeseen.
että tuosta vuodatuksesta oli unohtunut(?) Israelin 24.6, siis päivää aikaisemmin Gazassa sieppaamat kaksi siviiliä, lääkäri ja hänen veljensä.Siepattujen kohtalosta tai olinpaikasta ei ole tietoa(ainakaan minulla).Aloittajan kirjoitus muistuttaa hämmästyttävän paljon median tyyliä uutisoida Lähi-Idän tapahtumista.Aseelliset konfliktit näyttävät alkavan aina "alusta", toisinsanoen Israel on aina se joka puolustautuu ja palestiinalaistaistelijat niitä jotka provosoivat.Kuvasta puuttuu kokonaan palestiinalaisten jo vuosikymmeniä kärsimä sorto ja epäoikeudenmukaisuus, alkaen Israelin terrorikampanjoista joissa murhattiin satoja siviilejä(myös naisia ja lapsia) ja ajettiin lukemattomia kodeistaan.Tätä taustaa vasten ei liene mikään ihme että palestiinalaisten keskuudesta löytyy niitä jotka ovat valmiita kuolemaan jopa itsemurhaiskussa taistelussa Yhdysvaltojen aseistamaa ja rahoittamaa Israelia vastaan.