Olen juuri 18-vuotta täyttänyt nuori, ja olen pienestä asti ollut "uskovainen", tai siis uskonut Jumalaan ym. Nyt parisen vuotta olen viettänyt aika railakasta elämää, huolimatta uskostani. Minä rukoilen, kiitän Jumalaa kaikesta mitä olen saanut, käyn kirkossa silloin tällöin ym. Siltikin minua vaivaa kokoajan, että en ole "kunnon" uskovainen, koska ramppaan baareissa ja seurustelen vakituisesti, olen muuttamassa poikaystäväni kanssa yhteen (seurusteluumme kuuluu seksi). En haluaisi luopua vanhoista tavoistani, haluan edelleen käydä baareissa, juoda alkoholia, harrastaa seksiä ym.. Tunnen itseni niin ristiriitaiseksi, en oikein tiedä mitä tehdä. Olen onnellinen elämääni näin, mutta siltikään en ole "kunnon" uskovainen, vaikka Jumala on ainut jumalani, ja johon turvaan ja luotan.
Ja eräs asia on myös vaivannut; mielestäni esim. abortti ja eutanasia on hyväksyttäviä, vaikka yleensä uskovaiset tuomitsevat ne. En yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan aborttia murhana, vaikka kuinka yritän, samoin eutanasiassa. Elän ristiriidassa.
Ja eräs asia on myös vaivannut; mielestäni esim. abortti ja eutanasia on hyväksyttäviä, vaikka yleensä uskovaiset tuomitsevat ne. En yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan aborttia murhana, vaikka kuinka yritän, samoin eutanasiassa. Elän ristiriidassa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ei tee sinusta kristittyä.. vaan uskominen Jeesukseen ja PARANNUKSEN sen jälkeen upotuskaste Jeeuksenn nimeen.. sitten vasta ole kristitty..
Oletkinnyt nimikrisitty.. joka ei edes.. ymmärrä tappaminen on väärin oli sen muoto mikä tahansa..
"Älä tapa".. ts. hyväksyt synnin..murhaamista kaikki..
Kirkko on portto.. saatanan valheita..
Miten se tappaminen nyt syntiä olisi. Päivittäin saadaan kuulla miten Jumalan valittu kansa tappaa siviilejä, puolustaessaan Jumalan nimissä jumalattomilta valtaamaansa maata. Ei oikein käy yksiin Raamatun oppien kanssa, muistaakseni kohta meni jotenkin näin: Älä tapa, voi olla, että muistan väärin. Olisiko siinä jokin ehto uskonnosta tai etnisestä alkuperästä.
"Kirkko on portto.. saatanan valheita.."
Mitä voimme tämän lauseen jälkeen todeta?
Aiemmin oli puhetta Raamatun tulkitsemisesta ja siitä, kuinka se on tulkinnanvarainen ja ja kaikki eivät voi sitä tulkita...
Tuosta kirkko on portto-jutusta tuli mieleen vaan äkkiseltään, että eihän se ainaska Raamatussa ole portto.
Ilmestyskirjassa sanotaan, että portto on Rooman kaupungin vertauskuva.
Railakasta ja railakasta, miten vaan, mutta yksi asia mitä älä hukkaa. Älä luovu Jumalasta.
Samma på här. Noin minäkin nuoruuteni elin, mutta aina Jumala oli jotenkin siellä taustalla. Aika ajoin Jumala tuli hyvinkin lähelle ja minä Rakastin Häntä. Sitten eräänä päivänä istuin tanssiravintolassa, yks´ mies oli juuri tuonut minut pöytään takaisin, kun minulle iski tunne:" Mitä hittoa minä täällä teen?". Sisältä pursui kun katselin salin menoa, että täällä ei enää ole yhtään mitään minä tarvitsen. Siihen jäi rafla-elämä.
Me kaikki ollaan Jumalan edessä langennutta sukua ja vain Jeesuksen veren puhdistus tekee meistä pelastettuja.
Se että tunnet itsesi ristiriitaiseksi on PyhänHengen työtä sinussa, se järjestelee sun palikoitas. Eräänä päivänä sä putkahdat kuin tipu munasta uuteen päivään ja sanot että:" ohhoh nyt minä tiedän kuka minä olen."
Ei ulkoiset muotomenot ja yhteiset päännyökyttelyt muiden uskovien kanssa maan asioita tee sinusta sisäisesti hyvää kristittyä. Jeesukselle jokainen on tarpeeksi hyvä kun pitää Häneen yhteyden ja kuulee Hänen nuhteluaan.
Baarielämään jopa kyllästyy mutta Kristukseen Häneen ei pääse kyllästymään.
Siunausta sisko-likka
Kaxkytä vuotta tekopyhää teeskentelyä näiden elävässä uskossa olevien ulkokullattujen ihmispetojen keskuudessa riitti minulle!
Jos en voisi elää ilman tätä armon ja rakkauden(sarkasmia) seurakuntaa. Ennemmin riistäisin hengen itseltäni kuin palaisin siihen paskasta rakennettuun omahyväisen tekopyhyyden palatsiin!
Tulee mieleen vanha sanonta kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.
Seiväs josta minä puhuin on Kristus itse, ei ihmiset. Seurakunta koostuu ihmisistä. Ihmisiin kyllästyy tosi nopeasti.
Kristuksen Pyhyys, Kristuksen Kirkkaus sen sijaan luo aina uutta kohdatessaan ihmisen. Useinmiten Jumalan kirkkauden ulottuessa ihmiseen alkavat ihmisen silmät vuotaa kyyneleitä, tuo valtava Pyhyyden Oikeamielisyys synnyttää ihmisessä lähinnä taivasikävän tunteen.
Mutta tulkoon Jeesus lähemmäksi, vuotakoon kyyneleet virtanaan, tule Jeesus vain aina lähemmäs.
Sinä ja Jeesus, siinä on kaikki mitä tarvitset.
Toinen teistä puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Ja olen kanssasi aivan samaa mieltä.
Ihmisillä on paljon erilaisia "paheita" joista voi luopua ja joista pitää luopua viimeistään silloin, kun tajuaa Raamatun valossa niiden olevan väärin. Jos Jumala suo niin ihminen saa syntyä uudesti ylhäältä, ja silloin oma liha ja vanha luonto menettää merkityksensä, eikä silloin enää edes halua viettää sellaista elämää mitä ennen vietti..jos minulta kysyt, niin voin sanoa sinulle, että itselläkin on samantapainen "taival" takanani eikä siinä auttanut muu kuin nöyrtyä huomaamaan ja tunnustamaan kuinka syntinen ja syyllinen sitä onkaan ja jos todella tahtoo tehdä parannuksen on sitä rukoiltava, jotta saisi voimaa päästä irti vanhasta..mutta vanhoista tavoista täytyy luopua vielä kun on aikaa ja siihen mahdollisuus. Jeesus itse sanoo, että portti on ahdas ja tie kapea. Rukoile ja taistele, ja huomaat että hiljalleen alat taatusti päästä eroon vanhoista tavoistasi, lue Raamattua ja päästä Jeesus sydämeesi.
Nuoruuteni oli aikalailla samanlainen kuin tuo kuvaamasi. Painiskelin samojen kysymysten ja ajatusten kanssa, luin, surffasin netissä, keskustelin, jätin esirukouspyyntöjäkin. Ja rellestin baareissa, vehtasin poikien kanssa, kaikkea "normaalia".
No, asiat selkenivät, sain rauhan mieleeni. Entinen poikaystäväni, nykyinen hyvä ystäväni muuten, tuli uskoon rukoiltuani hänen puolestaan parin vuoden ajan. Tuo tapahtuma lujitti uskoani entisestään. En oikeastaan koskaan edes epäillyt, olin jo lapsena kokenut asioita jotka saivat minut vakuuttuneeksi Jumalan olemassaolosta. Ongelmani liittyivät lähinnä jonkinasteiseen häpeään - en kehdannut julkisesti tunnustautua uskovaksi - sekä epäilykseen siitä, olenko riittävän hyvä.
Nykytilanteeni on seuraava: olen 26-vuotias, elän avoliitossa, olemme olleet kihloissa kaksi vuotta. Vakavalla mielellä siis olemme yhteistä elämäämme rakentaneet, arvomme ja periaatteemme ovat muuten hyvin samanlaiset mutta mieheni on ateisti.
Hänen sukunsa on erään varsin jyrkän uskonnollisen liikkeen piiristä, ja osin siksi mieheni äiti on kasvattanut lapsensa pois uskonnosta. Esim. mieheni ja hänen sisaruksensa kastettiin vasta rippikoulun yhteydessä, ja rippikouluun he menivät 'koska kaikki muutkin menee'.
Haluan uskoa, ja uskon, että fiksu ja syvällinen mieheni voi löytää uskon kunhan hän on siihen itse valmis. Siksi en halua antaa tämän uskomisen muodostua kynnyskysymykseksi. Hän tietää, että minä uskon eikä pääni siinä asiassa käänny, olemme keskustelleet uskonasioista ja mieheni kunnioittaa kyllä vakaumustani. En halua yrittääkään käännyttää häntä, luotan siihen että esirukoukset menevät perille ja Jumala tekee hiljaista työtänsä myös mieheni kohdalla. Se ottaako hän uskon vastaan on hänen omassa vallassaan, mutta ex-poikaystäväni uskoontulon jälkeen luottamukseni siihen että 'asiat järjestyvät' on vahva kuin peruskallio.
Jotkut uskovat sukulaiset kauhistelevat sitä, että elän avoliitossa ateistin kanssa. Kieltämättä mietteet siitä, olenko tarpeeksi hyvä ovat jälleen nostaneet päätään. Kyselyä ja kamppailua tämä elämä tuntuu olevan aina jossain määrin, mutta eikös sekin vain osoita ettei omatunto ole paatunut... ;)
Hyvää kesänjatkoa kaikille ja kommentit ovat tervetulleita.
Eihän uskovaisuus kiellä hauskan pitämistä,ei edes alkoholia tai seksiä. Eivät myöskään kristityt voi olla kaikesta samaa mieltä, esim. abortti ei ole mustavalkoinen asia kuten ei eutanasiakaan. Itse juon alkoholia silloin tällöin, kylläkään en humaltuakseni mutta ei se tee ihmisestä hirveää tai epäkunnollista jos joskus on humalassa. Pidän baareista enkä tuomitse aborttia suoralta kädeltä. Ja seksi on yksityinen asia, päätät siitä itse kumppanisi kanssa. Usko ratkaisee, eivät teot.
Jotenkin tuli parempi olo, varsinkin kun luin noíta juttuja, jossa kirjoittajat itse ovat olleet samassa tapauksessa. Tiedän, etten yksin "kamppaile" tämän asian kanssa. Toivon, ja luulen, että löydän vielä oman paikkani maailmasta! Kiitos teille =)
Olet vielä nuori ja sinulla tuntuu kuitenkin olevan järki päässäsi.
Itse olen elänyt aivan samanlaiset nuoruuden ja minäkin olen aina ollut uskovainen. Enkä edes käynyt silloin kirkossa!
Ajattelin että Jumala ei kyllä anna MINULLE anteeksi kun teen kaikkea pahaa vaikken haluaisikaan, mutta kun elämä olisi niin tylsää ilman kaikkea kivaa!
Pidä se uskon siemen itämässä, tulee aika jolloin asiat muuttuvat -minullekin kävi niin!
Sanoohan Paavalikin raamatussa että hänkin teki kaikkea pahaa ja oli paha vaikkei halunnutkaan! Ihminen on heikko!
Kaikella on tarkoituksensa, älä huoli. Mutta jos sinulla on sitä uskoa niin rukoile ja juttele siten Taivaan Isälle aina sillointällöin -pidä linja auki =)