Israel ei

Israelin pitäisi kiltisti ottaa vastaan kaikki hyökkäykset eikä mitenkään reagoida provokaatioihin vaikka niissä kuinka tapettaisiin. Israelin omituinen ja lainvastainen vastustus terroristien tekoja kohtaan saa ainakin meidän sappemme voimakkasti kiehumaan.

T: sosialistiliitto

Voi olla, etteivät ääriainekset muslimimaailmassa opi mistään läksystä, mutta silti on toiveita siitä, että sekä Hamas että Hizbollah miettivät kahdesti uudestaan, ennen kuin taas tämän kahakan rauhoituttua alkavat suunnata rakettitultaan Israelin siviilikohteisiin.

Ainakin nykyisten rakettien ampuminen tulee paljon vaikeammaksi monien kymmenien kilometrien päästä rajalta...

se siementäjä oli Syyrian armeija antaessaan Hitzuille siunauksen toimia Libanonin alueella Israelin vetäydyttyä sieltä vuonna 2000. Nyt on aika riisua aseista Iranin rahoittama ja huoltama nukkejärjestö Hitzbollah. Niiden on aika mennä takaisin Iraniin.

vähän pidemmältä matkalta!

Saarnaaja 3:
http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Saarn.3.html

Libanonista ilman minkäänlaista sopimusta tulkittiin Libanonissa Hizballan voitoksi ja loi oivan maaperän aseellisen vastarinnan jatkumiseksi "koko Palestiinan vapauttamiseksi".
Sama tapahtui Gazassa Israelin viime kesäisen peräytymisen johdosta, minkä seurauksena Hamas sai vallan alueella ja lupasi jatkaa väkivaltaista linjaansa "siionisteja" vastaan.

"Rauha" alueelle voidaan saada vain kun Israel on voimakas ja kun Israelin vastustajat tietävät sen.
Rauhansopimus Egyptin ja Jordanian kanssa sovittiin, koska näiden maiden johtajat tajusivat, että Israelin nujertaminen väkivalloin on turhaa utopiaa ja ihmishenkien uhrausta. Totta kai (lähes) kaikki arabit haluaisivat Israelin häviävän Lähi-Idän kartalta, mutta tosiasiat lukuunottaen ymmärtävät,että tämä on mahdoton asia. Siis parempi kylmä rauha kuin kuuma sota.

Tämän kertaisen Libanonin selkkauksen tarkoituksena on tehdä selväksi Libanonin hallitukselle, ettei sen KANNATA jatkaa Hizballan suojelemista ja yhteistyötä Syyrian ja Iranin kanssa.

Oikeassa lienet. Hiz'b-allah sai kuitenkin koko ajan järeämpää ja järeämpää kalustoa käyttöönsä, eikä arsenaalin uskallettu antaa paisua 12 000 pikkuraketista. Iranin Shibab-järjestelmä kantoi jo toimivan edellisen 2-sukupolven teknologiassa 2000 km, uudella Eilatiin saakka.

Israelin syyttäminen mm. Libanonin surullisenkuuluisien verilöylyjen tekijäksi on oman tulkintani mukaan asiavirheisen sotaprapagandan kierrättämistä.

Yksityiskohtaisesti Libanonin sodista ja niiden taustoista kertoo esimerkiksi liki 50 kirjaa työstäneen veteraanitoimittaja John Laffinin heti sodan jälkeen valmistunut The War of Desperation.

On kyllä totta, että Israel rankaisi monia sotilasvirkamiehiänsä Sabran ja Shatilan 900 (800-2000) henkeä vaatineiden verilöylyjen suhteen. Olennaista kuitenkin on se, että levottomista oloista ja sodasta huolimatta Israelissa Beirutin tapahtumat tutkittiin, julkaistiin ja tuomittiin. Sekä se, että kyse oli pahimmillaankin vain epäsuorasta osallisuudesta.

Teon varsinaiset tekijät vapautettiin Libanonissa ja Syyriassa vastuusta. Libanonissa Hobeika itse asiassa pääsi tapauksen jälkeen Syyrian valvonnassa kolmesti ministeriksi. (Ironista kyllä, myös pakolaisministeriksi. Libanonin pelätyimmäksi mieheksi kutsutun Hobeikan sanotaan olleen mm. Syyrian Rifaat Assadin liikekumppani.)

Minusta Israeliin pitäisi käyttää lehdistössä samaa mittaa, kuin naapurimaihinsakin. Jos liki ainoata omia ihmisoikeusrikkomuksiansa tutkivaa Lähi-idän valtiota rangaistaan vuosikymmentenkin jälkeen avoimuutensa vuoksi, on journalisteilla syytä itsetutkisteluun.

Vain 29-vuotias Hobeika pakotti nuoretkin "tiedusteluyksikön" alaisensa toimittamaan sanoinkuvaamattoman julmia toimia siviilejä kohtaan 38 tunnin ajan 16.9.1982 alkaen. Kyseessä lienee ollut kostotoimenpide tätä ennen tapahtuneesta 21 falangistikristityn johtajan onnistuneesta attentaatista. Hobeika oli ollut tilaisuudesta turvallisuusvastuussa, etenkin Libanonin yhdistäjäksi kaavaillun Bashir Gemayelin suhteen.

Libanonin mediasodan Israelin vastaisuutta taas analysoivat mm. seuraavat profaanit teokset: Misreporting Lebanon (Joshua Muravchik, Heritage Foundation, Washington, 66 s. nro 23 Policy Review, 1983); Media Coverage: the War in Lebanon (Frank Gervasi, Center for International Security, Washington 36 s. 1983); The Journalists' War Against Lebanon - Techniques of Distortion, Disorientation and Disinformation (Edward Alexander, 12 s. Encounter 9/1982); 'The Times' Goes War (Melvin J. Lasky, 5 s. Encounter 10/1982).

Israel teki Libanonissa nähdäkseni saman virheen, johon se syyllistyy intifadoissa: se ei perusmentaliteetiltaan enää luota ulkopuolisiin - ja tämä pätee myös toimittajiin. Verrattuna Falklandin sodan tai Grenadan invaasion aikaiseen miltei täydelliseen uutispimentoon, on Israel kuitenkin suoriutunut suhteellisen puhtain paperein journalistien suhteen kansannousun propaganda-arvon huomioon ottaen.

Libanonin kohdalla toimittajien vähäinenkin estäminen oli erityisen huono ratkaisu, koska toiset kirjeenvaihtajista eivät erottaneet vuosien 1975-1976 raunioita vuoden 1982 Israelin operaation aikaansaannoksista. Eritoten Tyyron, Siidonin ja Damourin kaupungit olivat vahingoittuneet pahoin jo aiemmin PLO:n ym. kahakoissa.

Kun nykyään viitataan Israelin Libanonin operaatioon, eivät ainakaan 30-vuotiaat ikätoverini yleensä muista tätä edeltänyttä seitsemättä vuotta jatkunutta kristittyjen ja muslimien paljon verisempää sisällissotaa, Israelin pohjoisosiin tehtyjä sissihyökkäyksiä, tai ylipäänsä sitä että yhä sotaisemmaksi käynyt PLO tuli ensin Jordaniankin poisajamaksi.

Strategisesti Israelin nopea iskusarja Libanonissa osoittautui toimivaksi myöhempiin länsimaisten joukkojen vakauttamisyrityksiin nähden. Jopa Merijalkaväki, Muukalaislegioona ja erilaiset laskuvarjoukot joutuivat jättämään Libanonin, koska nämä eivät soveltuneet staattiseen rooliin etenkään itsemurhaiskuja vastaan. Esimerkiksi 23.10.1983 menehtyi 241 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta yhdessä itsemurhaiskussa ja 58 Ranskan laskuvarjojääkäriä toisessa. 4.11. isku tappoi 60 rajavartijaa, joista alle puolet israelilaisia.

Tätä taustaa vasten seuraava lainaus 11.9.2001 PA:n (Palestinian Authority) virallisesta Al Hayat Al Jadida -päivälehdestä on ymmärrettävämpi: “The suicide bombers of today are the noble successors of their noble predecessors... the Lebanese suicide bombers, who taught the US Marines a tough lesson in [Lebanon]...and then, with no preconditions, they threw the last of the remaining enemy [Israeli] soldiers out of the [security] zone. These suicide bombers are the salt of the earth, the engines of history...They are the most honorable [people] among us...” (http://www.pmw.org.il/report-120901.html)

Esimerkiksi The New York Times julkaisi 20.6.1982 sivun kokoisen ja 200 intellektuellin allekirjoittaman ilmoituksen, jossa kerrottiin israelilaisten aiheuttaman "kuoleman ja hävityksen" koituneen 40 000 ihmisen kuolemaksi ja 700 000 ihmisen kodittomuudeksi. Kuitenkin Frank Gervasi sai viikkoja Libanonin sairaaloita kierrettyään heinäkuun puolivälissä tulokseksi vain 56 kuollutta Tyyrossa, 265 Siidonissa, 1200 Ein el-Hilwen ja Rachidiyen kovista taisteluista kärsineissä leireissä jne. Jotkut länsimaiset uutistoimistot hyväksyivät Laffinin kirjan mukaan PLO:n Beirutin toimiston luvun jopa 600 000 kuolleesta 10.6. mennessä. Myöhemmin luku vakiintui 10 000:ksi hengeksi.

Vakituisesta palveluksesta eronnut Yhdysvaltain armeijan eversti Trevor Dupuy teki laajan analyysin Libanonin uutisoinnista. Tuolloin Dupuy toimi New Yorkissa sijainneen "Historical Evaluation and Research Organization":in presidenttinä ja toimituspäällikkönä. Pitkässä artikkelissaan Behind the Lies in Lebanon Dupuy oli hyvin kriittinen tiedotusvälineille. Hänen organisaationsa lähetti raportista kopioita 3500:lle Amerikan sanomalehdelle, ilman että mikään näistä olisi valittanut epäreilusta kritiikistä.

Dupuy oli kirjoittanut yli 80 kirjaa sotilasaiheista, ja Libanonin tapaus ilmestyi vuonna 1986 nimellä Flawed Victory: The Arab-Israeli conflict and the 1982 war in Lebanon. Siinä missä Beirutin kiivaimmissa pommituksissa PLO:ta mukaellen 44 000 pommin tai kranaatin "mattopommituksista" ja 700 tuhoutuneesta talosta PLO:n vesillelaskemana puhuttiin, laski tämä kokenut sotakirjeenvaihtaja alle 200 painoltaan 200-500 kilon pommia. Ja Dupuy ei ole mikään Israelin ystävä.

Libanonissa oli jatkunut siis jo pitkään sisällissota ja kostoiskujen kierre. Samoina aikoina (1982) Israelin vastaisiin taisteluihin osallistuneessa Syyriassa teloitettiin yhdessä iskussa 20 000 omaa kansalaista, siis 10-20-kertainen määrä Sabran ja Shatillan leireihin verraten. Haman tapauksessa olisi uutisarvoakin, koska siitä vain aniharva Suomessa on kuullut. Vaikka suomalaisille muistutettaisiinkin vain Sabran ja Shatilan joukkomurhista, niin vähintä olisi, ettei sen varsinaistakin toimittamista pantaisi Israelin syyksi. Etenkin kun populismilla on ollut tapana tehdä juutalaisista syntipukkeja läpi historian.

Mitä Israelin sisäiseen selvitykseen Sabran ja Shatillan verilöylyjen suhteen tulee, niin esimerkiksi The Times käytti sen laadusta sanoja: "in surpassed detail and with painful frankness". Raportti tekee selväksi, että kukaan israelilainen ei ollut mukana tappamisissa. Se kuitenkin katsoi Laffinin mukaan moitteiden arvoisiksi seuraavat henkilöt: Puolustusministeri, kenraali Sharon (päätti falangistien tiedusteluyksikön päästämisestä esikaupunkiin ja uskoi puheet terroristijahdista, vaikka oli olemassa kostotoimien vaara). Henkilöstöpäällikkö, kenraaliluutnantti Raphael Eitan (ei osannut ennakoida verilöylyä tehdäkseen riittävät toimet sen estääkseen). Sotilaallisen tiedustelun johtaja, kenraalimajuri Yoshua Saguy ("blameworthy of 'indifference and a conspicuous lack of concern, of shutting of eyes and ears to a matter regarding which it was incumbent on the director of the intelligence arm to open his eyes and listen well to all that was discussed and decided'"). Libanonin joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Amir Drori (ei kertonut henkilöstöpäällikölle, että olemassa oli ainakin epäilyksiä verilöylystä). Beirutin sektorin komentaja, prikaatinkenraali Amos Yaron (teki "perinpohjaisen väärän arvion" ja "vakavan virheen").

Libanonilainen Eli Hobeika oli ilmeisesti saanut sotilaskurssitusta myös Israelissa, ja IDF otti julkisesti vastaan hallituksen esittämän kritiikin: "The IDF will prove that it has the ability to withstand criticism and draw painful conclusions". Menachem Beginin ura käytännössä loppui tähän kritiikkiin Anwar Sadatin kanssa jaetusta Nobelin rauhanpalkinnosta huolimatta. Entisen Irgun-johtajan leima tuli takaisin, vaikka ko. organisaatio oli ajettu alas. (Stern hajosi, Irgun/ETZEL maltillistui puolueeksi.)

Pauli Ojala
http://www.helsinki.fi/~pjojala/hs.htm