kuulimme tänään sivullisten kautta, että mieheni läheisen ystävän vauva syntyi kuolleena. Onko kellään kokemusta miten voimme parhaiten auttaa heitä surussaan. ajattelimme odottaa kunnes he itse ovat valmiita kertomaan surustaan.
ystävän lapsen kuolema
avuton
144630
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
kyllä kokemusta asiasta , mutta jos on läheinen ystävä , niin surunvalittelukukat tai -kortti olisi ehkä hienotunteinen tapa lähestyä surevaa perhettä.
ajateltiin adressi laittaa porukalla, eivät varmaan tarvitse useaa kappaletta muistuttamaan tapahtuneesta
idea laitta porukalla yksi adressi.On nimittäin todella raskasta ottaa vastaan monia surunvalitteluja tai vieraita,mutta toisaalta pitää muistaa,että yhden suru koskettaa niin monia,ystäviä,tuttuja,sukulaisia....Voimia teille ja ennenkaikkea ystäväperheellenne.
Niin... mietin että minä taas koin suruvalittelut ja vieraat (jotka siis olivat tuttuja, ystäviä, sukulaisia...) lohduttavina, kun menetin mieheni täysin odottamatta. Tuntui että ympärillä oli ystävien ja lähimmäisten muodostama tukiverkko, joka kannatteli juuri silloin kun elämä oli mustempaa kuin koskaan aikaisemmin.
Me kaikki koemme surun ja menetyksen hyvin yksilöllisesti, kukin omalla tavallaan... Joku kaipaa silloin rauhaa ja aikaa olla itsekseen tai vain oman perheen kanssa. Mutta itse koin ympärilläni olleet lukuisat ystävät todella tärkeiksi. Tunsin itseni niin äärettömän yksinäiseksi kun se kaikkein rakkain ja tärkein oli aivan yhtäkkiä, varoittamatta poissa. Ympärilläni olleet ihmiset ikäänkuin kannattelivat minua, etten olisi vajonnut liian syvälle pimeään...
Ehkä omaan kokemukseeni pohjaten neuvoisin olemaan läsnä, ainakin ilmoittamaan että on valmis olemaan läsnä.. Ettei jätettäisi surevia oman onnensa nojaan ja yksin. Toisaalta edellämainittu eroaa omasta tapauksestani sillä, että toivon mukaan vanhemmat pystyvät tukemaan toinen toisiaan valtavassa surussaan. Itselläni oli vain pienet lapset, ei heidän kanssaan voinut surua jakaa samanlailla kuin olisi puolison kanssa voinut.
Itse laitoin hyvälle ystävällä kukkia ja lämmin osanotto kortin isänsä menetyksestä..Muistaminen ja tukeminen on tärkeää surevalle.
kuoli vuorokauden ikäisenä. se tosiaankin tuntui pahimmalta, kun jotkut läheisistä ystävistä eivät ottaneet minkäänlaista yhteyttä pitkiin aikoihin (osa ei edes vastannut puhelimeen kun yritin soittaa) Selityksenä oli etteivät kuulemma olis osanneet sanoa mitään. Eli tärkeintä on että jotenkin muistatte, eikä tosiaankaan tarvitse keksiä mitään ihmeempää sanottavaa, kunhan vaan ilmaisee että välittää ja on ehkä tukena tarvittaessa.
viedä suruvalittelu KUKAT kortin kera, jossa
otetaan osaa suruun ja HALATAAN SUREVAT.
Voit sanoa, ettei sinulla ole sanoja suruunne,
lämmin myötäeläminen surussanne.
ADRESSI on hautajaisia varten, jos et pääse tai
et vie kukkia arkulle.
Yksin ei saisi jäädä surevat, vaan siellä pitäsi
olla joku muutaman päivän auttamassa vuorollaan.
Nää on vanhoja ja hyväksi todettuja käytöstapoja.
Se on äärettömän vaikeaa tuossa tilanteessa yrittää keksiä mitään, vaikka kyseessä olisi ihan perheenjäsen jolle näin on käynyt.
Oma veljeni menetti pienokaisensa avovaimonsa kanssa ja itse menin kyllä ihan puihin siinä tilanteessa. Yritin olla tukena, mutta varmasti mokasin monessa kohtaa.
Itse kuolemaa kohdanneena, tiedän, että pelkkä lähellä olo riittää useinmiten ja tieto siitä, että toinen on tukena.
Itse en vienyt kukkia veljelleni ja tämän vaimolel, koska kävin sairaalassa heitä tapaamassa ja koin itse sen olevan ehkä liian julmaa, kun useinmiten ne kukat tuodaan koska halutaan onnitella uudesta perheenjäsenestä.
Kunnes he itse kertovat. Ei sinun mielestäni tarvitse muuta kuin olla oma itsesi, sanoa, ettet löydä sanoja, olet surullinen ja pahoillasi tapahtuneen johdosta. Aidot sanat ilman virallisia muodollisuuksia tuntuvat ehkä parhaalta.
Menetimme lapsemme pari vuotta sitten, hän tosin oli jo isompi, enkä muista kenenkään osaaottaneen sanojen olleen vääriä.
Ainoastaan eräs sukumme jehovantodistaja sai minut raivostumaan alkamalla tyrkyttämään uskontoaan ja kertomalla, että kuollut lapsemme ei ole missään, johonkin Vanhan Testamentin säkeisiin vedoten.
Itse halusimme uskoa lapsenomaisesti hänen sielunsa siirtyneen toiseen ulottuvuuteen, taivaaseen.
Anteeksi, että tartun tähän, mitä kirjoitit tästä Jehovan todistajasta ja hänen sanoistaan.
Itse olen uskovainen ja läheisiä menettänyt. Itse uskon, että jokainen sielu, jonka Jumala on taivaassa "valmiiksi" tehnyt, palaa myös sinne, kotiinsa. Eikö Jeesus sanonutkin uudessa testamentissa (joka käsittääkseni on se ohjekirja ja menee vanhan yli), että taivas on lasten valtakunta (ei noilla sanoilla tosin), lapset ovat viattomia ja sielultaan puhtaita ja mikäli he eivät pääse taivaaseen, niin sitten sinne ei taida mennä kukaan mukaan meistä, ei nyt, ei ennen, eikä tämän jälkeenkään.
Minusta on hassua ajatella, että Jumala loisi jotain, vain hylätäkseen hänet sitten ja mitä raamattua olen tutkaillut, niin se ei taida kuulua hänen käytäntöihinsä.
En tiedä, oletko uskonnollinen, joten phaoittelen, että tulen tähän paasaamaan tälläistä, mutta kun kirpaisi niin paljon lukea tuo kokemuksesi. En ymmärrä, kuinka ihmiset voivat (tahattomastikkin) olla raamatun avulla niin äärettömän julmia toisilleen. Se kun ei ole sen kirjan tarkoitus, päin vastoin.
Voimia!
tiedän että lapsen menetys on raskainta mitä voi tapahtua. Itse olisin kaivannut ystäviltä läheisyyttä, läsnäoloa, kuuntelemista, mutta surin osa katosi ja väisteli ja jäin todella yksin suruni kanssa.
Olisin toivonut vierailuja, ja mahdollisuutta saada purkaa kokemaani. Vaan että olisivat tulleet, ottaneet kädestä ja antaneet itkeä...ja puhua, käsitellä asiaa uudestaan ja uudestaan.
kokeneet samaa, ovat avuttomia, eivätkä tiedä miten pitäisi lohduttaa, jotkut saattavat ajatella että parempi kun antaa olla surevan rauhassa. Ystäväsi eivät varmasti ymmärtäneet miten pahalta susta tuntui...joten elä ajattele että he hylkäsivät sinut surun keskellä. Ja ystäväsi eivät löytäneet oikeita sanoja miten lohduttaa, vaikkei siihen sanoja tarvita, mutta kyllä se tuntuu siltä että jotain pitäis kuiteskin sanoo. Ystäväsi olisivat varmasti halunneet lohduttaa, mutta eivät osanneet ja uskaltaneet...
ja varmasti ystäväsi pelkäsivät että sanoisivat surun keskellä jotain sellaista mikä loukkaa sinua.
Hei ja kiitos viestistäsi.
En ole ehkä sillä tavalla perinteisesti uskovainen. Uskon kyllä suurempiin voimiin, sekä hyvään, että pahaan. Ehkä Jumalaankin. Mutta pohdin ja kyseenalaistan välillä asioita.
Olen kuitenkin varma, että emme ole täällä sattuman oikusta.
Lapsemme yllättävä kuolema kyllä toi nämä uskonasiat lähemmäksi. Juuri noin mekin ajattelimme, jos viattomat lapset eivät pääse ns. taivaaseen, ei sinne kyllä päässe kukaan.
Lapsemme kuoleman jälkeen hän ilmestyi meille molemmille vanhemmilleen unessa. Oma kokemukseni oli niin voimakas, että herätin puolisoni. Siinä lapsi kertoi, että hän tuli kertomaan olevansa hyvässä paikassa ja että emme saisi surra. Hän sanoi myös, että ei olisi oikeastaan saanut tulla luoksemme 'sieltä', mutta hänestä oli niin ikävä katsella meitä surullisina.
Tuo uni lohdutti, oli se sitten omien aivojeni tuotosta, tai todellakin tuon pikku-enkelin viesti.
Kaikkea hyvää sinulle ;)
t.isä, jolla kolme lasta, nuorin enkelinä.