Itse rukoilin aikoinaan joka ilta..se tuntui aikamoiselta velvoitteelta. Äiti oli pienenä opettanut että rukoilla täytyy ja ensiksi pienenä rukoilin aina saman rukouksen. Vanhetessa rukoukset muuttuivat "keskusteluiksi". Kavereiden piireissä en osallistunut näihin uskovaisten ja kristinuskon pilkkaamisiin. Kuitenkin minusta tuli koulukiusattu ja epäsuosittu. Nuoruus oli vaikeaa aikaa minulle. Ystävät kaikkosivat ja muutenkin jouduin olemaan yksin. Isä kuoli ja äiti ratkesi ryyppäämään. Tuntui että Jumala on pettänyt minut. Olin ainoa entisestä kaveripiiristäni joka uskoi Jumalaan, rukoili joka ilta. Muutenkin mielestäni olin hyvä ihminen. Kaikesta huolimatta kaikki kaatui niskaani. Lopetin rukoilemisen, ja opin olemaan ajattelematta koko asiaa. Oliko rukoilemisesta siis mitään hyötyä..oliko koko uskostani..
rukouksen voima..?
Terhi
3328
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Riippuu siitä mitä pyysit. Hyötyä kyllä oli, sillä noiden vaikeuksien kautta olet kasvanut henkisesti siksi mitä tällä hetkellä olet. Sinusta se saattoi olla ikävää aikaa, mutta sielusi on toista mieltä, sillä se tietää että olet syntynyt tänne henkistä kasvua varten. Et ehkä täsmentänyt rukouksiasi siten, että kaikki sujuisi haluamallasi tavalla. Mikäli sinulla nyt mielestäsi menee "paremmin" saatta sielusi olla tyytymätön, kun et anna sille mahdollisuutta kasvaa. Tätä tarkoittaa se monien "rikkaiden" kokema tyhjyys. Voihan sitä helponkin elämän elää, mutta kehitys hidastuu ja sitäpaitsi kaikki "ohitetut" koettelemukset löytyvät jälleen edestä päin.
Kysymykseesi on luultavasti yhtä paljon mielipiteitä kuin vastaajiakin. Toivottavasti olet edelleen psyykkisesti "tolpillasi" noidenkin elämänvaiheiden jälkeen.
Itseäni ihmetyttää eniten se, miten uskovaiset ensin toitottavat kovaan ääneen rukousten toteutuvan ja, jos toisaalta näin ei vaiutakaan käyvän, ilmoitetaan kaiken olleen joka tapauksessa Jumalan tahto, ja että kaikella on jokin salattu, perimmäinen tarkoitus. Tässä ajatusmallissa oletetaan kaikkien tapahtumien olevan Jumalan jollain tapaa ohjaamaa, riippumatta siitä vastataanko esim. rukouksiin vai ei.
Jos tilannetta haluaisi rehellisesti puntaroida, pitäisi ensin määritellä se, miten huomaisimme sen ettei Jumala puuttuisi todellisuuteemme millään tapaa. Voiko tätä tilannetta mitenkään erottaa Jumalan ohjaamasta todellisuudesta?
En muuten yritä tuputtaa omaa maailmankatsomustani kenellekään, ainoastaan herättää ajatuksia itsestämme sekä todellisuudesta, jossa elämme.
...vesirokko. Se on hyvä sairastaa jo nuorena pois alta.