DDR oli jatkoa Natsi-Saksalle

Lieneekö Ike KGB:n agentti? Kuten myöskin Harri Hermanni, joka oli ahkera Moskovan kulkija. Lisäksi kokoomuslaiset kopioivat DDR:n koulusysteemin Suomeen. Kokoomuksesta löytyy myös kopioministeri Jari Vilen, joka plagioi tyhjänpäiväisen gradunsa. IKL ja Kokoomus = Hitlerin ja Stalinin veriveljiä.

otettiin lähes sellaisenaan käyttöön uudessa Demokraattisessa Saksassa

DDR ! Senpä takia olisikin kinnostavaa nähdä miten tämä ratkeaa:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000104&posting=22000000018090243

sillä:

Suomessa syntyi Kekkosen kaudella epäterve perinne, jonka mukaan ulkopolitiikka on sisäpolitiikkaa ja sisäpolitiikka ulkopolitiikkaa. Tämä on pantu yksin Kekkosen piikkiin vaikka totuus on se, että vuodesta 1966 yhä enemmän ja enemmän ideologisesti vasemmalle ajautumaan lähtenyt sos.dem. puolue, ja etenkin Sorsan hovi, hyötyi tästä asetelmasta eniten.

Sosialismi oli demarien tavoitteena vielä 1990-luvulle saakka, ja heidän visionsa lienee ollut se että Neuvostoliitto ajan myötä "liberalisoituu" ja kehittyy kommunistisesta komentoyhteiskunnasta kohti sosialidemokraattisesti hahmoteltua sosialismia. Tämä selittää sen miksi suomalaiset demarit jotka olivat vuosikymmeniä taistelleet kommunisteja vastaan poliittisella kentällä, ay-liikkeessä, työpaikoilla, ym. alkoivat yhä enemmän suvaita ja ymmärtää heitä ja etenkin Neuvostoliittoa mitä lähemmäs kommunismin romahdusta tultiin.

Demarit uskoivat Euroopan vakiintuneiden olosuhteiden ja rajojen johtavan erojen tasoittumiseen, joka johtaisi Neuvostoliitossa kehitykseen kohti "maltillisempaa sosialismia" ja Länsi-Euroopassa sosialidemokratian asteittaiseen voittoon. Juuri sos.dem. puolueessa alettiin kuurnimaan hyttysiä neuvostovastaisuuteen vedoten osana tätä tulevaisuuden enteilyä. Karjalasta ei saanut puhua, sillä ulkopolitiikan piti olla tiukasti asiantuntijoiden hyppysissä. Rajojen tarkistus Neuvostoliiton myötävaikutuksellakin olisi ollut arvaamatonta, sillä a) se olisi osoittanut että Karjalasta haikailleet eivät olleetkaan olleet niin demonisia kuin sisäpoliittisesti oli tolkutettu vuosikausia, b) Neuvostoliitto olisi saanut Suomessa ja maailmalla goodwilliä, joka olisikin saattanut johtaa pisteiden ropisemiseen sekä Suomen, Neuvostoliiton että Länsi-eurooppalaisten kom-puolueiden laariin ja horjuttanut laskelmia sosialidemokraattisen sosialismin ja sitä edustavien puolueiden vahvistumisesta, c) Suomessa todennäköisimmin poliittisen hyödyn olisi kuitenkin saanut oikeisto, myös Euroopassa tämä olisi varmasti rohkaissut myös konservatiiveja ja horjuttanut visiota demarileirin vahvistumisesta status quon vaikutuksesta d) myytti poliittisten asiantuntijoidemme asiantuntemuksesta olisi romahtanut kertaheitolla.

Demarit perivät Kekkoselta metodin yhdistää sisä- ja ulkopolitiikka. Kekkonen todennäköisesti tähtäsi metodillaan Suomen liikkumavaran rajoitusten poistumiseen Euroopan-Venäjän-suhteiden lientymisen myötä, näkemykseen kahden poliittisen leirin ja talousjärjestelmän kyvystä elää tulevaisuudessa rauhassa rinnakkain, keskinäisestä paremmuudesta rauhanomaisesti kilvoitellen. Näin Suomi saisi mahdollisuuden jatkaa olemassaoloaan ja kehittyä rauhassa geopolitiikasta huolimatta.

Demarien visio oli toinen. Vuodet 1966-68 aloittivat sekä Suomessa että maailmalla voimakkaan vasemmistolaistumisen aallon. Vasemmistolaisuudesta tuli muoti-ilmiö etenkin akateemisissa piireissä. Maailma näytti olevan kulkemassa kohti sosialidemokraattisesti hahmotellun sosialismin rauhanomaista voittoa. Kapitalistisen teesin ja kommunistisen antiteesin konflikti näytti ratkeavan sosialistisena synteesinä. Maailma ei olisikaan tulevaisuudessa "pankkiirien ja pörssiyhtiöiden" tai "politbyroon ja proletariaatin" johtama, vaan parrakkaitten päivystävien sosiologien ja tilastotieteilijöiden ja kukkahuivisten sosiaalisisarien, jotka hoitelisivat ja rasvaisivat ikuisen onnen, edistyksen ja rauhan tuottavaa hyvinvointikoneistoa.

Sorsalaisen sosialidemokratian lähtökohta tämän kehitysnäkymän toteutumiseksi oli kaiken sen sellaisenaan säilyttäminen, joka Euroopassa oli toisen maailmansodan jälkeen betonoitunut olemassaolevaksi. Kun muuttumattomuus eli status quo ja rauhantila kestäisivät Euroopan ja Neuvostoliiton välillä tarpeeksi kauan, kumoaisivat teesi ja antiteesi äärimmäisyyskantoina toisensa. kaksi erilaista järjestelmää eivät oppisi elämään rinnakkain, kuten Kekkonen haaveili, vaan ne muuntuisivat ajan kanssa toinen toisikseen - tai itse asiassa ne muuntuisivat "edistyksellisten sosiologien" märkien päiväunien mukaiseksi sosialidemokraattiseksi paratiisiksi. Euraasian sosialidemokratisoituminen johtaisi automaattisesti myös kehitysmaat tämän valinnan taakse, Afrikan, latinalaisen Amerikan. Lopulta myös USAN, Japanin, Kiinan... Tässä Suomen sosialidemokraatit saisivat samalla maailmanhistoriallisen tehtävän toimia tämän kehityksen hahmottelijana ja katalysaattorina.

Tämän vuoksi suomalainen sosialidemokratia lähti perin oudolle tielle Kekkosen kauden mentyä ohi. SDP:stä tuli muuttumattomuuden takuumies meillä ja maailmalla. Ja kun Reaganin ja Thatcherin ja konservatiivisuuuden voittokulku lännessä, ja brezhneviläisyyden rappiokausi idässä ja tästä seurannut uusi kilpailutilanne osoitti selvästi, että niin Kekkonen kuin demarit olivat visioineen väärässä, ja että todennäköisimmin voittajana selviää vanha kunnon porvarillinen demokratia monipuoluejärjestelmineen ilman aatteellisten päivystävien sosiologien asiantuntijavaltaa, pantiin Koiviston Suomessa silmät lopullisesti kiinni ja hirttäydyttiin omiin käsityksiin ja laskelmiin. Baltiaa ei saanut olla olemassa. Jeltsinin tappiota odotettiin avoimesti. Karjalaa ei olisi otettu vaikka se olisi kultalautasella tarjottu YK:n yleiskokouksessa anteeksipyyntöjen säestyksellä. Kaiken piti jatkua kuin ennen... edes vielä vähän aikaa...