Jumalan epätodennäköisyys

Dawkins kirjoitti:

(Jottei totuus unohtuisi. Käänsin omaksi huvikseni ja omalla luvalla alla olevan Richard Dawkinsin artikkelin vuodelta 1998. En ole ammattikääntäjä joten kaikki tekstissä olevat käännösvirheet ja kömpelyydet ovat kääntäjän vastuulla. Alkuperäinen teksti löytyy vaikka osoitteesta www.world-of-dawkins.com)

Jumalan epätodennäköisyys

Paljon ihmisten tekemisistä on tehty Jumalan nimessä. Irlantilaiset räjäyttelevät toisiaan ilmaan hänen nimissään. Arabit räjäyttävät itsensä ilmaan hänen nimissään. Imaamit ja ajatollahit sortavat naisia hänen nimissään. Selibaatissa elävät paavit ja papit sotkevat ihmisten seksielämän hänen nimissään. Juutalaiset leikkaavat elävien eläinten kurkun auki hänen nimissään. Uskonnon saavutukset kuluneen historian aikana – veriset ristiretket, kiduttamista harrastavat inkvisitiot, massamurhia suorittavat konkistadorit, kulttuureja hävittävät lähetyssaarnaajat, lakipykälien voimalla ylläpidetty vastarinta jokaista uutta tieteellistä todistuskappaletta kohtaan viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti – ovat vielä vaikuttavimpia. Ja mitä tästä kaikesta on ollut hyötyä? Uskon kasvavassa määrin käyvän yhä selvemmäksi, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ei ole mitään syytä uskoa minkäänlaisen jumalan olemassaoloon ja on hyvä syy uskoa että jumalia ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikki on ollut valtavaa ajan- ja elämän tuhlausta. Se olisi kosmisten mittasuhteiden mukainen vitsi jollei se olisi niin traaginen.

Miksi ihmiset uskovat Jumalaan? Useimmille ihmisille vastaus on joku muunnelma ikivanhasta Suunnittelija-argumentista. Näemme ympärillämme maailman kauneuden ja monimutkaisuuden – pääskyn siiven aerodynaamisen kaaren, kukkien ja niitä hedelmöittävien perhosten haurauden, mikroskoopissa havaittava elämän kuhina jokaisessa lammikon vesipisarassa, jättikokoisen punamännyn latvasta voi kaukoputkella tehdä havaintoja. Mietiskelemme näitä katsovien omien silmiemme elektronista kompleksisuutta ja optista täydellisyyttä. Jos meillä on lainkaan mielikuvitusta, nämä seikat saattavat meidät ihmetyksen ja kunnioituksen valtaan. Lisäksi meihin tekee vaikutuksen se ilmeinen tapa millä elolliset elimet muistuttavat ihmisinsinöörien huolellisesti suunnittelemia laitteita. 1700-luvulla eläneen papin William Paleyn kelloseppä-analogia on tunnetuin argumentin esitys. Vaikka ei tietäisikään mikä kello on, ilmeisen suunnitelmallinen piirre kellon hammastuksessa ja jousissa ja niiden tarkoituksellinen kytkeminen toisiinsa pakottaa päättelemään ”että kellolla on täytynyt olla luoja; että joskus on täytynyt olla jossakin olemassa käsityöläinen tai käsityöläisiä, jotka kehittivät sen siihen tarkoitukseen mihinkä havaitsemme sen antavan vastauksen, päättelivät miten konstruoida laite, ja määrittelivät sen käyttötarkoituksen.” Jos tämä pitää paikkansa suhteellisen yksinkertaisen kellon osalta, eikö se pidä vielä enemmän paikkansa silmän, korvan, munuaisen, kyynärpään tai aivojen osalta? Näillä kauniilla, monimutkaisilla, hämmentävillä ja ilmeisen tarkoituksellisesti kasatuilla rakenteilla on täytynyt olla oma suunnittelijansa, oma kelloseppänsä – Jumala.

Näin kuului Paleyn argumentti, ja se on argumentti jonka lähes jokainen ajatteleva ja herkkä ihminen keksii omin päin jossakin vaiheessa lapsuuttaan. Kautta historian se on näyttänyt äärimmäisen vakuuttavalta, itsestään selvältä totuudelta. Silti erään historian hämmästyttävimmän älyllisen vallankumouksen seurauksena tiedämme että argumentti on väärä, tai ainakin tarpeeton.
Tiedämme nyt että elollisen maailman järjestys ja ilmeinen tarkoituksellisuus on syntynyt aivan erilaisen prosessin kautta, prosessin joka toimiakseen ei tarvitse mitään suunnittelijaa ja joka on pohjimmiltaan seurausta hyvin yksinkertaisista fysiikan laeista. Kyseessä on evoluutioprosessi luonnonvalinnan kautta, jonka löysivät Charles Darwin ja hänestä riippumatta Alfred Russel Wallace.

Mitä yhteistä on kaikilla sellaisilla esineillä, jotka näyttävät siltä kuin niillä olisi täytynyt olla suunnittelija? Vastaus on tilastollinen epätodennäköisyys. Jos löydämme läpikuultavan vuorikristallin jonka meri on hionut alkeellisen linssin muotoiseksi, emme päättele että optikon on täytynyt suunnitella se: fysiikan lait yksinään riittävät aikaansaaman tämän tuloksen; se ei ole liian epätodennäköistä vain ”tapahtuakseen”. Mutta jos löydämme taidokkaan yhdistelmälinssin, joka on huolellisesti suojattu planetaarisia ja kromaattisia poikkeamia vastaan ja pinnoitettu häikäisyä vastaan, ja jonka reunaan on kaiverrettu ”Carl Zeiss”, tiedämme ettei se ole voinut syntyä sattumalta. Jos otetaan sellaisen yhdistelmälinssin kaikki atomit ja heitetään ne satunnaisesti yhteen siten että normaalit luonnon fysiikan lait vaikuttavat niihin, on teoreettisesti mahdollista että pelkällä onnella atomit sattuisivat asettumaan Zeissin yhdistelmälinssin muotoon, ja jopa että linssin reunan atomit asettuisivat sillä tavalla että nimi Carl Zeiss erottuisi. Mutta muiden tapojen määrä, millä atomit olisivat voineet asettua, on niin hirvittävän, valtavan, mittaamattoman paljon suurempi, että voimme täysin jättää pois laskuista sattuma-hypoteesin.

Tämä ei muuten ole kehäpäätelmä. Se saattaa näyttää kehäpäätelmältä, koska voitaisiin sanoa jälkiviisaasti, että jokainen atomien järjestys on hyvin epätodennäköinen. Kuten ennenkin on sanottu, kun golfkentällä pallo laskeutuu jollekin tietylle ruohonkorrelle, olisi tyhmää huudahtaa: ”Kaikista miljoonista ruohonkorsista joille pallo olisi voinut laskeutua, pallo todellakin putosi juuri tämän päälle. Kuinka hämmästyttävän, ihmeellisen epätodennäköistä!”. Virhepäätelmä tässä on tietenkin se, että pallon on laskeuduttava jonnekin. Voimme hämmästellä tapahtuneen epätodennäköisyyttä vain jos määrittelemme sen ennalta: esimerkiksi jos golfaaja side silmillään pyörähtää tiillä, osuu umpimähkäisesti palloon ja se menee yhdellä lyönnillä reikään. Se olisi todella ällistyttävää, koska pallon kohde on etukäteen määritelty.

Kaikista niistä miljardeista tavoista, joilla kaukoputken atomit voidaan yhdistää, vain vähäinen osa toimisi lopulta millään hyödyllisellä tavalla. Vain pieneen osaan niistä olisi kaiverrettu Carl Zeiss tai minkään muunkaan inhimillisen kielen tunnistettavia sanoja. Sama koskee kellon osia: kaikista biljoonista osien yhdistämistavoista vain pieni vähemmistö näyttää aikaa tai tekee mitään muuta hyödyllistä. Kaikista niistä triljoonista tavoista joilla voidaan yhdistää kehon osat, vain äärettömän pieni vähemmistö eläisi, etsisi ruokaa, söisi, ja lisääntyisi. On totta että on monta erilaista tapaa olla elossa – ainakin 10 miljoonaa jos laskemme nykyisten erillisten lajien määrän - mutta olipa elintapojen määrä mikä tahansa, on varmaa että on valtavasti enemmän tapoja olla kuollut!

Voimme turvallisesti päätellä että elävät kehot ovat miljardeja kertoja liian monimutkaisia – tilastollisesti liian epätodennäköisiä – jotta ne olisivat saaneet alkunsa sattumalta. Miten ne sitten saivat alkunsa? Vastaus kuuluu, että sattuma astuu peliin, mutta ei yksittäinen, massiivinen satunnainen tapahtuma. Sen sijaan kokonainen sarja pieniä sattuman askeleita, joista jokainen oli riittävän pieni ollakseen edeltäjänsä uskottava seuraus, tapahtui yksi toisensa jälkeen peräkkäisesti. Nämä pienet sattuman askeleet aiheutuvat geneettisistä mutaatioista, satunnaisista muutoksista – todellisuudessa erehdyksistä - geneettisessä aineistossa. Ne aiheuttavat muutoksia olemassa oleviin kehon rakenteisiin. Useimmat näistä muutoksista ovat vahingollisia ja johtavat kuolemaan. Pieni osa niistä osoittautuu vähäisiksi parannuksiksi, jotka edistävät henkiinjäämistä ja lisääntymistä. Tämän luonnonvalinnan prosessin kautta ne satunnaiset muutokset, jotka osoittautuvat hyödyllisiksi, leviävät lajin sisällä ja niistä tulee normi. Näyttämö on nyt valmis seuraavalle pienelle muutokselle evoluutioprosessissa. Sanokaamme että noin tuhannen tällaisen pienen peräkkäisen muutoksen jälkeen, jossa jokainen muutos luo pohjan seuraavalle, lopputuloksesta on tullut kasautumisprosessin seurauksena aivan liian monimutkainen, jotta se olisi voinut syntyä yksittäisen satunnaisen tapahtuman seurauksena.

Esimerkiksi on teoreettisesti mahdollista, että silmä syntyy tyhjästä yhdellä onnekkaalla askeleella: vaikkapa tasaisesta ihosta. Se on teoreettisesti mahdollista siinä mielessä, että resepti voitaisiin kirjoittaa suurten mutaatiomäärien muotoon. Jos kaikki nämä mutaatiot tapahtuisivat samanaikaisesti, täydellinen silmä voisi todellakin putkahtaa tyhjästä. Mutta vaikka se on teoreettisesti mahdollista, käytännössä se on epäuskottavaa. Tarvittavan onnen määrä on aivan liian suuri. ”Oikea” resepti käsittää muutoksia valtavassa määrässä geenejä samanaikaisesti. Oikea resepti on yksi tietty muutosten yhdistelmä mahdollisista triljoonista yhtä todennäköisten mahdollisuuksien yhdistelmistä. Voimme varmasti jättää pois laskuista sellaisen ihmeellisen yhteensattuman. Mutta on täysin uskottavaa että nykyinen silmä on syntynyt jostakin melkein samanlaisesta kuin nykyinen silmä, mutta ei aivan: vaan hieman vähemmän monimutkaisesta silmästä. Jatkaaksemme samaa argumenttia, tämä hieman vähemmän monimutkainen silmä puolestaan syntyi vielä hieman vähemmän monimutkaisemmasta silmästä jne. Jos oletetaan riittävän suuri määrä riittävän pieniä eroavaisuuksia kunkin evoluutiovaiheen ja sitä edeltävän vaiheen välillä, päädytään pakosta lopulta täydelliseen, monimutkaiseen ja toimivaan silmään joka on polveutunut tasaisesta ihosta. Kuinka monta välivaihetta voimme edellyttää? Se riippuu siitä kuinka paljon aikaa meillä on käytettävissämme. Onko silmillä ollut tarpeeksi aikaa kehittyä pienin askelin tyhjästä?

Fossiilit kertovat meille että elämä on kehittynyt maapallolla yli 3 miljardia vuotta. Ihmismielen on miltei mahdotonta hahmottaa tällaista suunnatonta ajan mittaa. Luonnollisesti ja onneksemme taivumme pitämään omaa odotettavissa olevaa elinikäämme kohtuullisen pitkänä aikana, vaikka emme voi odottaa elävämme edes yhtä vuosisataa. On kulunut 2000 vuotta siitä kun Jeesus eli, tarpeeksi pitkä ajanjakso jotta historian ja myytin rajat ovat hämärtyneet. Voitko kuvitella miljoonaa sellaista periodia toinen toisensa jälkeen? Oletetaanpa, että haluaisimme kirjoittaa koko historian yhteen pitkään kirjarullaan. Jos ahtaisimme meidän kristillisen ajanlaskumme historian yhteen metriin kirjarullasta, kuinka pitkä olisi se osa rullasta, joka sisältäisi osat evoluution alkamisesta ajanlaskumme alkuun. Vastaus on, että se osa kirjarullasta ulottuisi Milanosta Moskovaan. Mieti mitä seurauksia tällä on evolutionaaristen muutosten määrälle jotka ovat voineet tapahtua tänä ajanjaksona. Kaikki kesyt koirarodut – pekingeesit, puudelit, spanielit, bernhardilaiset ja chihuahuat - ovat syntyneet sudesta ajanjaksona, joka voidaan mitata satoina tai korkeintaan tuhansina vuosina: enintään kaksi metriä tiellä Milanosta Moskovaan. Mieti mikä määrä muutoksia tarvittiin jotta sudesta tuli pekingeesi; kerro sitten tämä muutosten määrä miljoonalla. Näin katsoen on helppo uskoa, että silmä on voinut kehittyä silmättömyydestä asteittaisesti.

Vielä on välttämätöntä todistaa että jokaista välivaihetta evoluution polulla, vaikkapa tasaisesta ihon palasesta nykyiseen silmään, on suosinut luonnonvalinta; jokainen välivaihe on ollut parannus ketjussa edeltäjäänsä verrattuna tai ainakin se on kyennyt selviytymään hengissä. Meille ei riitä sen todistaminen, että on olemassa teoreettisesti tuskin havaittavissa oleva ketju erilaisia välivaiheita joka johtaa silmään, jos monet näistä välivaiheista olisivat kuolleet. Joskus väitetään, että silmän kaikkien osien on oltava siinä yhtaikaa tai silmä ei toimisi lainkaan. Argumentin mukaan puolikas silmä ei ole sen parempi kuin silmää ei olisi lainkaan. Puolikkaalla siivellä ei voi lentää; puolikkaalla korvalla ei kuule. Siksi ei ole voinut olla sarjaa asteittaisia välivaiheita joka olisi johtanut nykyiseen silmään, siipeen tai korvaan.

Tämän tyyppinen todistelu on niin naiivia, että voidaan vain ihmetellä, mitä tiedostamattomia motiiveja sellaisella ihmisellä on, joka haluaa uskoa siihen. Ei selvästikään ole totta että puolikas silmä on hyödytön. Kaihista kärsivät ihmiset, joilta on poistettu mykiö kirurgisesti, eivät näe kunnolla ilman silmälaseja, silti he pärjäävät paljon paremmin kuin sellaiset ihmiset joilla ei ole lainkaan silmiä. Ilman mykiötä ei erota selvästi yksityiskohtia kuvasta, mutta voi välttyä törmäämästä esteisiin ja havaita saalistajan vaanivan varjon.

Mitä tulee väitteeseen ettei puolikkaalla siivellä voi lentää, sen todistaa vääräksi laaja joukko hyvin menestyksekkäitä liitoeläimiä, kuten monenlaiset nisäkkäät, liskot, sammakot, käärmeet ja kalmarit (squids). Monilla erilaisilla puissa asuvilla eläimillä on ihopoimut niveltensä välissä jotka todellakin ovat osittaiset siivet. Puusta pudotessa mikä tahansa ihopoimu tai kehon laajentuma mikä lisää kehon pinta-alaa, voi pelastaa eläimen hengen. Ja olivatpa poimut kuinka pieniä tai suuria tahansa, on aina olemassa kriittinen korkeus sikäli kuin että jos putoaa tietyn korkuisesta puusta, henki olisi säilynyt jos pinta-alaa olisi ollut pikkiriikkisen enemmän. Kun eläimen jälkeläiset ovat kehittäneet sen ylimääräisen pinta-alan, niiden hengen pelastaisi edelleen vähäinen pinta-alan lisäys jos ne putoaisivat hieman korkeammalta. Ja niin edelleen huomaamattomien asteittaisten askelien kautta kunnes satoja sukupolvia myöhemmin saavumme täydellisiin siipiin.

Silmät ja siivet eivät voi ponnahtaa esiin yhdellä yksittäisellä askeleella. Se olisi verrattavissa melkein äärettömään tuuriin, jos sattuisimme kerralla osumaan laajan pankkiholvin avaavaan yhdistelmänumeroon. Mutta jos lukon kiekkoja kierretään satunnaisesti ja joka kerta kun osutaan lähemmäksi oikeaa numeroa, holvin ovi raottuisi kirskahtaen, ja pian ovi olisi auki! Pohjimmiltaan tässä on se salaisuus, kuinka evoluutio luonnonvalinnan kautta aiheuttaa sen mitä joskus pidettiin mahdottomana. Asioita joita ei voida uskottavasti johtaa hyvin erilaisista edeltäjistä, voidaan uskottavasti johtaa vain hieman erilaisista edeltäjistä. Edellyttäen että on vain olemassa riittävän pitkä sarja sellaisia hieman erilaisia edeltäjiä, mitä tahansa voi polveutua mistä muusta tahansa.

Siten evoluutiolle on teoreettisesti mahdollista suoriutua hommasta, jonka kerran katsottiin kuuluvan Jumalan etuoikeuksiin. Mutta onko siitä mitään todisteita, että evoluutiota on todella tapahtunut? Vastaus on kyllä; todistusaineisto on ylitsevuotavaa. Miljoonittain fossiileja on löydetty täsmälleen niistä paikoista ja täsmälleen niistä syvyyksistä joista voisimme odottaa niitä löytävämme jos evoluutiota olisi tapahtunut. Yhtään ainutta fossiilia ei ole koskaan löytynyt mistään paikasta, mistä sitä ei evoluutioteorian mukaan ole odotettavissa, vaikka näin olisi helposti voinut käydä: esimerkiksi nisäkkään fossiilin löytyminen niin vanhojen kivien seasta, etteivät kalat vielä olleet ilmaantuneet, olisi riittävä todistamaan evoluutioteorian vääräksi.

Elävien eläinten ja kasvien säännönmukainen jakaantuminen maailman mantereilla ja saarilla on täsmälleen se mitä olisi odotettavissa, jos ne olisivat kehittyneet yhteisistä edeltäjistä hitaiden vähittäisten asteiden kautta. Eläinten ja kasvien samankaltaisuuden säännönmukaisuus on täsmälleen se mikä olisi odotettavissa, jos ne olisivat läheisiä sukulaisia, ja toiset kaukaisempia sukulaisia toinen toisilleen. Tosiasia että kaikilla elävillä olennoilla on sama geneettinen koodi viittaa musertavasti siihen, että kaikki polveutuvat yhdestä ainoasta esi-isästä. Evoluution todistusaineisto on niin vastustamattoman voimakas, että ainoa tapa millä luomisteoria voidaan pelastaa, on olettaa, että Jumala harkitusti asetti valtavan määrän todisteita saadakseen näyttämään siltä kuin että evoluutio olisi tapahtunut. Toisin sanoen, fossiilit, eläinten maantieteellinen jakautuminen jne., ovat jättiläismäinen silmänkääntötemppu. Haluaako kukaan palvoa Jumalaa, joka pystyy moiseen temppuiluun? Varmastikin on kunnioitettavampaa, kuten myös tieteellisesti järkevämpää, hyväksyä todistusaineisto sellaisenaan. Kaikki elävät olennot ovat toistensa sukulaisia, jotka ovat polveutuneet yhteisestä esi-isästä, joka eli yli 3 miljardia vuotta sitten.

Suunnittelu-argumentti on näin ollen hylätty syynä uskoa Jumalaan. Onko muita argumentteja? Jotkut ihmiset uskovat Jumalaan, koska he katsovat saaneensa sisäisen ilmestyksen. Tämän kaltaiset ilmestykset eivät aina ole mieltä ylentäviä, mutta epäilemättä ne tuntuvat todellisilta niitä saavien henkilöiden kannalta. Monilla mielisairaaloiden asukeilla on vankkumaton sisäinen usko siihen, että he ovat napoleoneita tai jopa itse Jumala. Ei ole syytä epäillä tämän kaltaisten vakaumusten voimaa henkilöillä joilla on niitä, mutta tämä ei ole mikään syy, jotta loput meistä uskoisivat niihin. Ja koska tällaiset uskomukset ovat keskenään yhteensovittamattomia, emme voi uskoa niitä kaikkia.

Vielä on lisättävä jotain. Luonnonvalintaan pohjautuva evoluutio selittää paljon, mutta sekään ei ole voinut alkaa tyhjästä. Se ei ole voinut alkaa ennen kuin on oli jonkinlainen alkeellinen lisääntyminen ja perinnöllisyys. Moderni perinnöllisyys perustuu DNA-koodiin, mikä itsessään on liian monimutkainen, jotta se olisi syntynyt spontaanisti yhdestä satunnaisesta tapahtumasta. Tämä näyttää tarkoittavan sitä, että on täytynyt olla jokin aikaisempi perinnöllinen järjestelmä, joka on tätä nykyä kadonnut, ja joka oli tarpeeksi yksinkertainen jotta se olisi voinut syntyä sattumalta sekä kemian lakien mukaan, ja joka tarjosi välineen, jossa primitiivinen kasautuvan luonnonvalinnan muoto on voinut saada alkunsa. DNA oli tämän varhaisemman kasautuvan valinnan myöhempi tuote. Ennen tämän alkuperäisen kaltaista luonnonvalintaa oli ajanjakso, jolloin monimutkaiset kemialliset yhdisteet rakentuivat yksinkertaisemmista, ja ennen sitä oli ajanjakso, jolloin kemialliset ainesosat rakentuivat yksinkertaisemmista ainesosista, noudattaen hyvin tunnettuja fysiikan lakeja. Ennen sitä kaikki rakentui pohjimmiltaan puhtaasta vedystä alkuräjähdyksen jälkinäytöksenä, missä universumi sai alkunsa.

On houkuttelevaa väittää että, vaikkei Jumalaa ehkä tarvitakaan selittämään monimutkaisen järjestyksen evoluutiota sen jälkeen kun universumi perimmäisine fysiikan lakeineen oli saanut alkunsa, tarvitsemme Jumalan selittämään kaikkien asioiden alkuperän. Tämä ajatus ei jätä Jumalalle paljon tehtävää: aiheuta alkuräjähdys, sitten istu kädet ristissä ja odota että kaikki tapahtuu. Kauniisti kirjoitetussa kirjassaan The Creation fyysikko-kemisti Peter Atkins olettaa olemassa olevaksi laiskan Jumalan, joka pyrki tekemään niin vähän kuin mahdollista saadakseen kaiken alkamaan. Atkins selittää kuinka jokainen maailmankaikkeuden historian askel seurasi edeltäjästään yksinkertaisen fysiikan lain mukaisesti. Näin hän supistaa vähiin sen työn määrän, jonka laiskan luoja olisi tarpeen tehdä, ja loppujen lopuksi päättelee että luojan ei itse asiassa olisi tarvinnut tehdä yhtään mitään!

Maailmankaikkeuden varhaisvaiheen yksityiskohdat kuuluvat fysiikan alaan, minä taas olen biologi, jota kiinnostaa enemmän kompleksisuuden evoluution myöhäisemmät vaiheet. Minusta asian ydin on se, että vaikka fyysikon on tarpeen olettaa ehdoton minimi jonka oli oltava alussa mukana, jotta universumi sai alkunsa, tuo ehdoton minimi on varmasti äärimmäisen yksinkertainen. Määritelmän mukaan yksinkertaisille edellytyksille perustuvat selitykset ovat uskottavampia ja tyydyttävämpiä kuin selitykset, joiden on oletettava monimutkaisia ja tilastollisesti epätodennäköisiä alkuasteita. Ja tuskin on löydettävissä monimutkaisempaa kuin Kaikkivaltias Jumala!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä