Historian kirjoitus

Siinä vaiheessa kun tutkija ottaa missiokseen todistaa ennakkokäsityksensä oikeaksi, hän menettää objektiivisuutensa. Tutkijalle jää kiusaus ohittaa ennakkokäsityksensä vastaiset tosiseikastot ja lähteet niihin, jotta hänen ennakolta vaalimansa oppirakennelma ei kaatuisi.

Tuo kirjoittelu Kekkosesta osoittaa varsin hyvin kantasi oikeutusta. Juhani Suomen käsitystä ei voida tutkijan asianosaisttua parahaalla tahdollakaan pitää oikeana eikä myöskään Hannu Rautakallion mainitsemasi teos ole objektiivinen, kuten totesit. Siispä olikin mainiota havaita, että herrojen historioitsijoiden julkinen keskustelu alkoi mennä keskinäiseksi veetuiluksi.

Mieleen asianosaoistumisesta tuli mileleen sujuvasti kirjoitettu Lasse Lehtisen väitöskirja asevelisosialisteista, sen kuva kohteistaan muun muassa Väinö Tannerista oli liiankin ihannoiva.

Tpoin on niin, että ainakin omasta mielestäni Väinö Tanner on ehdottomien ansioidensa perusteella itsenäisyytemme ajan suurimpien valtiomiesten
joukossa - omine vikoineenkin.

Onko ajateltava niin, että historiaa ei voida kuvata luotettavasti vailla intrigejä ennen kuin pari sukupolvea on kerinnyt mennä majan manoille.

Sisällissodan ratkaisuvaiheista, Tampereen valtauksesta, suunnilleen samoista tapahtumista antavat ensin J O Hannula kirjassaan "Suomen vapaussodan historia" ja sitten Heikki Ylikangas monumentaalisessa "Tie Tampereelle" -teoksessaan seuraavanlaiset kuvaukset:

Hannula:

"Suomen vapaussodan ratkaiseva voitto oli saavutettu. Kapinallisten armeijan paras osa oli muserrettu, sen vahva tuikohta, Tampere, valkoisten hallussa. Tampereen taistelut olivat muodostuneet valkoisen armeijan suureksi tulikokeeksi; se oli suoriutunut kunniakkaasti mitä suurimpia vaatimuksia asettavasta hyökkäysliikkeestä -- hyökäten se oli murtanut vihollisen vastarinnan. Suomen valkoinen armeija oli osoittanut vakuuttavasti, että ylipäällikön luottamus oli ollut oikeutettu. Epäilijät ja onnettomuuksien ennustajat olivat joutuneet häpeään. Tampere oli muodostunut täten myöskin ylipäällikön koetuskiveksi. Hän oli osoittanut "hallitsevansa taidon vaatia mahdottomuuksia saavuttaakseen mahdollisuuksien rajoissa olevan, ja sytyttävällä tarmolla hän oli pakottanut raskaan, puutteellisen ja liitoksissaan natisevan koneiston työskentelemään niinkuin hän tahtoi". Valkoinen armeija oli tullut suuren hyökkäysliikkeen ja ratkaisutaistelun aikana tuntemaan johdossaan olevan voimakkaan tahdon, se tiesi nyt toimivansa suuren johtajan alaisena..."

Ylikangas:

"Loppuselvittelyissä nähtiin se merkillinen seikka, että "ihmeen rauhallisesti ihmiset sentään suhtautuivat teloituksiin." hysteerisiä kohtauksia esiintyi harvoin. tilanne oli niin sataprosenttisesti voittajan hallinnassa, että minkäänlaiseen mielennäyttöön muutoksen toivossa ei ollut mahdollisuuksia. Tietenkin "tuskasta oli miesten kävely" mentäessä metsää tai kuoppaa kohti, ja joku vastasi, kun teloitettaville annettiin aikaa lukea viimeinen rukous: "Kehtaatteko vuielä puhua rukouksista raakalaiset!" Useimmat säilyttivät ylpeytensä viimeiseen asti. "Muutamat menivät teloituspaikalle pientä polkantahtia ottaen, toiset unenpöpperössä, jos teloitus tapahtui aamulla, vähääkään näyttämättä mielenliikutustaan."


Sopii miettiä, mitkä kaikki seikat näitä kuvauksia erottavat, ja kumpi kuvaajista lienee niin sanotusti "objektiivinen".

Sikäli kun olen sisällissodasta kirjoitettuja historiikkeja lueskellut, Hannulan teksti edustaa ihan tyypillisesti sen osapuolen historianäkemyksiä, joille on olennaisen tärkeää nimittää tapahtunutta kansallista tragediaa "vapaussodaksi". Tapahtumia katsotaan sotilasstrategisin silmin, mutta kyse ei suinkaan ole mistään päämäärärationaalisesta näkökulmasta. Päinvastoin: teksti vilisee arvostuksia, määreinä käytetään jatkuvasti kunnian- ja häpeäntuntojen ilmaisuja, ja kun poimitaan olennaista, kuvataan hyvän voittoa pahasta. Motoriset mielteet ovat vahvoina ja päällimmäisinä näkyvillä: muserretaan, tehdään hyökkäysliikkeitä, jne. Kokonaiskuvaa maalailtaessa manataan esiin Suuri Johtaja, jonka auktoriteetti luo puitteet koko historialliselle merkityksenannolle.

Ylikangas puolestaan nostaa näkyville tapahtumien konkreettisen todellisuuden. Hän on käyttänyt lähteenään aikalaisten silminnäkijäkuvauksia. Johtopäätökset kirjoittajan tekemistä dokumenttivalikjoimasta jätetään lukijalle. Ylikangas ei missään eksplikoi omia poliittisia kantojaan, tai yleisemminkään sympatioitaan tai antipatioitaan, mutta hänen tekstinsä on suorastaan shokeeraavaa jos sitä tarkastellaan senlaatuista historiankirjoituksen perinnettä vasten jota em. Hannula edustaa.

Ylikankaan kuvauksessa yksilöitymisen määrä on se tekijä, joka erottaa sen aiemmasta vahvan asenteellisesta ja moralismissaan äärimmäisen yksipuolisesta historioinnista. Jos ajatellaan kansamme normaalikaavan mukaista kehitystietä heimoyhteiskunnasta johtajavaltaisen koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin kautta kohti moniarvoista demokratiaa, nämä historiankirjoitustavat voidaan sijoittaa omiin kontesteihinsa. Sisällissota oli mitä tyypillisin heimosota, tribaalikonflikti, mutta yksiarvoisen ja sisäänlämpiävän yhtenäiskulttuurin kasvatti Hannula tarkastelee sitä nimenomaan yhtenäiskulttuuriin kuuluvien kunnian- ja häpeäntuntojen varassa. Samoin hänelle on aivan olennaisen tärkeää korostaa vahvan johtajan arvoa. Se mitä todellisuudessa tapahtui jää konkreettista ilmaisua, erittelemistä ja yksilöimistä vaille, ja vain kokonaisuudesta annetaan paatoksellinen ja arvoväritteinen tulkinta.

Tällaiselle yhtenäiskulttuuriselle kokemistavalle muodostaa uhan jo se että joku vetää esille jonkin rujon yksityiskohdan todellisuudesta. Johtajavaltaiselle vain eriytymätöntä kunniankokemista sallivalle ajattelulle sota ei suinkaan ole sitä että yksi tappaa toisen erityistä raakuutta osoittavalla tavalla, vaan sota on aina velvollisuuksien täyttämistä, sankaruutta, hyvän voittoa pahasta. Tällaisen "turvallisen" arvomaailman uhkana koetaan sitten jos joku kuvaa sotaa yksityiskohtaisesti ja todellisuuden tasolta. Siksi Väinö Linnan kirja, jossa rintamajermut kiroilivat, herätti vielä kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyessään umpioituneessa ja yhä yhtenäiskulttuurin vallitsemassa Suomessa tavattomasti vastustusta. Vaikka noista 50-luvun päivistä onkin paljon jo edistytty, silti myös Heikki Ylikankaan kirja ilmestyessään sai yhtenäiskulttuurin kasvatit havahtumaan kumpujen yöstään ja nostatti kiivaan keskustelun. Se oli merkki siitä että historiankirjoituksella on vielä tärkeä roolinsa. Voidaan sanoa, että näin historiantutkimus voi palvella yhteiskunnallista kypsymistä ja henkistä kasvua.

Kuten varmaan tiedätkin, ei Rautkallio nauti kovinkaan suurta luottamusta ammattilaisten keskuudessa tunnetuista syistä...

Tuohon toiseen ketjuun: Ylikangas osaa esittää vakuuttavat perustelut omille tuloksilleen.