Kävin katsomassa Superman Returnsin toissapäivänä ja olen nyt nämä pari päivää mietiskellyt seuraavia arvosteluhenkisiä asioita.
Ensiksikin, kokemattomalla Brandon Routhilla tuntui päällisin puolin olevan aika vähän tekemistä roolissaan. Kun vertaan suoritusta toiseen samankaltaiseen, nimittäin Tähtien sotien Hayden Christenseniin, ero on mielestäni kuitenkin aika selvä. Johtopäätöksenä voisi sanoa, että Bryan Singer näyttää olevan osaava henkilöohjaaja, jolla on silmää ja otetta hienovaraisuuksille ja nyansseille.
Toiseksi. Viime vuosien Spider-Manien ja Batman Beginsin kaltaisten, huolella tehtyjen mutta vauhdikkaiden toimintaseikkailujen hemmottelemana olin periaatteessa pettynyt Supermanin laahaavaan, ikään kuin pohdiskelevaan lopetukseen. Kuninkaan paluun ongelmallinen loppudramaturgia tuli etäisesti mieleen. Olisihan Supermanissakin tiivistysvaraa ollut.
Kolmanneksi, omasta mielestäni Lex Luthorin diabolinen maailmanvalloitussuunnitelma hipoi suuruudenhulluudessaan ja ympäripyöreydessään tarinan sisäisen uskottavuuden rajoja.
Neljänneksi, lopputoimintajakson lavasteiden tummanharmaa sävy oli minulle liian masentava kokemus. Ei kai sitä todentuntuisuutta nyt tällä tavalla rakenneta?
Kohta viisi. Lehtiarvosteluja lukiessani huomaan, että lähestulkoon jokainen kriitikko todistelee fiksuuttaan ottamalla silmätikukseen elokuvan Messias-rinnastuksen, vaikka kyseinen elementtihän on ollut läsnä jo hahmon alkuajoista saakka ja ikään kuin "kuuluu siihen Teräsmiehen juttuun", herrajjumala. Keksikääpä jotakin uutta!
Ja sitten viimeinen huomioni Teräsmiehen paluusta.
Katsojana tapanani on pitää järki kädessä ja tunteet kurissa ja muljautella silmiäni kun teinityttöset vollottavat Titanicin lopussa. En myöskään laske itseäni Teräsmies-faniksi. Kaikesta tästä huolimatta Superman Returns oli jollain käsittämättömällä tavalla portti omaan lapsuuteeni - mikä käytännössä tarkoitti että ainakin kolmeen otteeseen elokuvan aikana meikäläinen itki liikutuksesta. Siihen ei ole moni leffa kyennyt. Siinä on tarpeeksi plussaa kumoamaan miinuksensa.
Joten arvostelijat saavat haukkua tätä elokuvaa paskaksi ja olla vieläpä oikeassakin, mutta yksi tyytyväinen katsoja tässä ainakin puolustaa Teräsmiehen paluuta tippa linssissä ja rinta rottingilla.
Ensiksikin, kokemattomalla Brandon Routhilla tuntui päällisin puolin olevan aika vähän tekemistä roolissaan. Kun vertaan suoritusta toiseen samankaltaiseen, nimittäin Tähtien sotien Hayden Christenseniin, ero on mielestäni kuitenkin aika selvä. Johtopäätöksenä voisi sanoa, että Bryan Singer näyttää olevan osaava henkilöohjaaja, jolla on silmää ja otetta hienovaraisuuksille ja nyansseille.
Toiseksi. Viime vuosien Spider-Manien ja Batman Beginsin kaltaisten, huolella tehtyjen mutta vauhdikkaiden toimintaseikkailujen hemmottelemana olin periaatteessa pettynyt Supermanin laahaavaan, ikään kuin pohdiskelevaan lopetukseen. Kuninkaan paluun ongelmallinen loppudramaturgia tuli etäisesti mieleen. Olisihan Supermanissakin tiivistysvaraa ollut.
Kolmanneksi, omasta mielestäni Lex Luthorin diabolinen maailmanvalloitussuunnitelma hipoi suuruudenhulluudessaan ja ympäripyöreydessään tarinan sisäisen uskottavuuden rajoja.
Neljänneksi, lopputoimintajakson lavasteiden tummanharmaa sävy oli minulle liian masentava kokemus. Ei kai sitä todentuntuisuutta nyt tällä tavalla rakenneta?
Kohta viisi. Lehtiarvosteluja lukiessani huomaan, että lähestulkoon jokainen kriitikko todistelee fiksuuttaan ottamalla silmätikukseen elokuvan Messias-rinnastuksen, vaikka kyseinen elementtihän on ollut läsnä jo hahmon alkuajoista saakka ja ikään kuin "kuuluu siihen Teräsmiehen juttuun", herrajjumala. Keksikääpä jotakin uutta!
Ja sitten viimeinen huomioni Teräsmiehen paluusta.
Katsojana tapanani on pitää järki kädessä ja tunteet kurissa ja muljautella silmiäni kun teinityttöset vollottavat Titanicin lopussa. En myöskään laske itseäni Teräsmies-faniksi. Kaikesta tästä huolimatta Superman Returns oli jollain käsittämättömällä tavalla portti omaan lapsuuteeni - mikä käytännössä tarkoitti että ainakin kolmeen otteeseen elokuvan aikana meikäläinen itki liikutuksesta. Siihen ei ole moni leffa kyennyt. Siinä on tarpeeksi plussaa kumoamaan miinuksensa.
Joten arvostelijat saavat haukkua tätä elokuvaa paskaksi ja olla vieläpä oikeassakin, mutta yksi tyytyväinen katsoja tässä ainakin puolustaa Teräsmiehen paluuta tippa linssissä ja rinta rottingilla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitäs sitten tykkäsit henk.kohtaisesti näistä Spider-Man elokuvista, ja uusimmasta Batmanista? Spider-Man kolmonenhan tulee ensi kesänä, ja teaser-trailerin mukaan on tulossa aikalailla synkempi kuin aiemmat.
Tykkäsin kovasti myös Hämiksistä ja uudesta Batmanistä. Mielestäni niihin on uhrattu suuren budjetin lisäksi myös aikaa, energiaa ja etenkin osaamista, ja luokittelen ne hyviksi ja onnistuneiksi viihde-elokuviksi, eskapismiksi parhaimmillaan. Itseasiassa kun tarkemmin muistelen, taisipa pienoinen liikutuksen aalto pyyhkäistä ylitseni myös SM2:n loppupusun kohdalla.
Joskus on tullut mietittyä, että jos olisin alle kymmenvuotiaana nähnyt ensimmäisen Hämiksen, olisin varmasti ollut ihan viikkotolkulla pähkinöinä koko poika.
Ja ihan vaan vertailun vuoksi: X-menit oli ookoo, mutta omaan makuuni niissä oli yksinkertaisesti liikaa henkilöitä. Matrixit puolestani olivat vain yhtä hengetöntä efektimättöä ja musavideoestetiikkaa. Tekniikkansa alle katosi mielestäni myös suurin osa uusista Tähtien sodista. Eli en siis kuulu siihen ihmisryhmään, joka automaattisesti pitää isolla ryminällä tehdyistä efektileffoista.
on minusta se, että tässä genressä ylivoimaisen nerokkaalla konnalla pitää aina olla joku tumpelo apuri ryssimässä homman. Mitä se muija sen Luthorin kanssa teki???! Joo, ymmärrän toki, että naisen piti kiinnittää teriksen huomio muualle, mutta silti...