Eihän tämä liity helluntailaisuuteen, joten poistakaa jos ärsyttää.
Siitä on aikaa jo 45v, kun meikäläinen, työläisperheen poika komennettiin rippikouluun. Syynä oli kai se, että muuten olisin erottunut porukasta. Kaikki kaveritkin menivät.
Muistot ovat suurelta osin aika hämärät, mutta jotkin niistä yllättävänkin kirkkaat. Katekismuksen opiskelu oli pakkopullaa, koska siitä en mitään ymmärtänyt. Ripille kyllä pääsin, mutta varmaan rimaa hipoen.
Tuo oli johdantoa. Varsinainen asiani oli tämä ja sen muistan erittäin selvästi. Rippikoulu jakaantui ikäänkuin kahteeen osaan. Välillä piti iloita ja riemuita ja välillä itkeä. Muuten ei pappi ollut tyytyväinen.
Pappi oli tavallinen luterilainen nuorisopastori. Ehkä tavanomaista innokkaampi.
Suurin osa meni mukaan papin johdattamaan tunnetilaan. Osa varmaan aidosti ja osa miellyttääkseen pappia. Monen vanhemmat katsos tunsivat papin henk.koht.
Meitä taisi olla n. 20 päätä, joista minä ja yksi toinen poika erotuttiin selvästi. Meitä ei naurattanut silloin kun piti eikä varsinkaan itkettänyt silloin kun oli sen aika.
Oli melkoisen hämmentävää katsella liikuttuneita nuoria ympärillään papin vaahdotessa jotain Jeesuksesta. En muista yhtään mitä pappi puhui. Katselin ympärilleni ihmetystä ja vastenmielisyyttä tuntien.
Minä ja tuo toinen saimme aina nuhteet poikkeavan käytöksemme johdosta. Jostain syystä piti osata itkeä: en ymmärtänyt miksi.
Koin sen niin, että rippilasten piti näyttää selvästi mielentilansa, jonka piti vaihdella äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen suruun. Minullakin mielentila vaihteli: välillä äklötti ja hävetti (toisten puolesta) ja välillä nauratti. Suurimmaksi osaksi häpesin vanhojen kavereitteni itkemistä.
Pääsin siis rippikoulun läpi. Tuskin ketään olisi luokalleenkaan jätetty.
Minuun se teki lähtemättömän vaikutuksen. Sekin vähäinen kunnioitus uskoa kohtaan, joka ehkä oli ollut ennen riparia, häipyi taivaan tuuliin.
Suurin vika oli varmaan minussa itsessäni. Olin varhaiskypsä ja tottunut selviämään omin avuin. En käsittänyt, miksi 15v aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria piti käsitellä kuin pikkulapsia.
Toivottavasti nykyisin rippikoulussa on lapsellisempia viisitoistavuotiaita tai sitten opetuksen sisältöä on muutettu pari piirua järkevämpään suuntaan.
Ai niin:
Nykyisin minua eriyisesti äklöttää tuo "isos- toiminta". Onneksi sitä ei (muistaakseni) silloin 45v sitten ollut.
Siitä on aikaa jo 45v, kun meikäläinen, työläisperheen poika komennettiin rippikouluun. Syynä oli kai se, että muuten olisin erottunut porukasta. Kaikki kaveritkin menivät.
Muistot ovat suurelta osin aika hämärät, mutta jotkin niistä yllättävänkin kirkkaat. Katekismuksen opiskelu oli pakkopullaa, koska siitä en mitään ymmärtänyt. Ripille kyllä pääsin, mutta varmaan rimaa hipoen.
Tuo oli johdantoa. Varsinainen asiani oli tämä ja sen muistan erittäin selvästi. Rippikoulu jakaantui ikäänkuin kahteeen osaan. Välillä piti iloita ja riemuita ja välillä itkeä. Muuten ei pappi ollut tyytyväinen.
Pappi oli tavallinen luterilainen nuorisopastori. Ehkä tavanomaista innokkaampi.
Suurin osa meni mukaan papin johdattamaan tunnetilaan. Osa varmaan aidosti ja osa miellyttääkseen pappia. Monen vanhemmat katsos tunsivat papin henk.koht.
Meitä taisi olla n. 20 päätä, joista minä ja yksi toinen poika erotuttiin selvästi. Meitä ei naurattanut silloin kun piti eikä varsinkaan itkettänyt silloin kun oli sen aika.
Oli melkoisen hämmentävää katsella liikuttuneita nuoria ympärillään papin vaahdotessa jotain Jeesuksesta. En muista yhtään mitä pappi puhui. Katselin ympärilleni ihmetystä ja vastenmielisyyttä tuntien.
Minä ja tuo toinen saimme aina nuhteet poikkeavan käytöksemme johdosta. Jostain syystä piti osata itkeä: en ymmärtänyt miksi.
Koin sen niin, että rippilasten piti näyttää selvästi mielentilansa, jonka piti vaihdella äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen suruun. Minullakin mielentila vaihteli: välillä äklötti ja hävetti (toisten puolesta) ja välillä nauratti. Suurimmaksi osaksi häpesin vanhojen kavereitteni itkemistä.
Pääsin siis rippikoulun läpi. Tuskin ketään olisi luokalleenkaan jätetty.
Minuun se teki lähtemättömän vaikutuksen. Sekin vähäinen kunnioitus uskoa kohtaan, joka ehkä oli ollut ennen riparia, häipyi taivaan tuuliin.
Suurin vika oli varmaan minussa itsessäni. Olin varhaiskypsä ja tottunut selviämään omin avuin. En käsittänyt, miksi 15v aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria piti käsitellä kuin pikkulapsia.
Toivottavasti nykyisin rippikoulussa on lapsellisempia viisitoistavuotiaita tai sitten opetuksen sisältöä on muutettu pari piirua järkevämpään suuntaan.
Ai niin:
Nykyisin minua eriyisesti äklöttää tuo "isos- toiminta". Onneksi sitä ei (muistaakseni) silloin 45v sitten ollut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä oli niin naisellinen, että ei edes miesten kanssa saunaan tullu.
Ihan tulee poikalapsi mieleen, tuosta sotilaspastorista kristillisyydenkin suhteen, lauleltiin paria virttä kurkku suorana, kuten juotukaa sielut on aikamme kallis, vaikka ei tuo uskonnollinen pappi uskonut edes Jumalaan.
Tosin pojat tuumivat, että tuo pappi olis ollu homokin, tiedä sitten, kyllä niitä piirteitä oli, hänen lähentelyistään ajatellen.
Rippileiriltä en paljoa muista, muuta kuin kirkon missä ripille mentiin.
No saihan sen akoittumis luvan.
No, mitäs tuo niin haittaakaan. Kirjoititpa muuten ihan asiallisesti.
Siihen aikaan taisi olla yleistä ajatella, että "miehet eivät itke", jotenka siksikö sinua hävetti itkeminen, toistenkin? Ajattelen niin, että itkeminen on ihmiselle enemmänkin siunaus kuin haitta. Saapihan paineita ja henkisiä kipuja purettua terveellä tavalla. Nauruakaan en osaa pahana pitää, vaikka yleisesti kai ajatellaan, että kirkon tilaisuuksissa pitää pidättäytyä kaikista liiallisista tunteiluista, vaikka tuntisi tarvetta reagoida tunteillakin joihinkin asioihin. Kirkossa kai pitää olla kuin vahanukke?
Riparikokemuksia on meillä monilla, kirkkoon kuulumattomillakin. Sinne kun viedään nuoret, ikään kuin liukuhihnalla aivan.
Omalla riparillani ei ollut mitään hengellistä vaikutusta, enemmänkin päinvastoin, loitonnuin entisestään Jumalasta, vaikka olin varmasti tuolloinkin esirukousten kohteena. Kyllä kai kuitenkin jotkut saavat kokea Jumalan kutsua ja läheisyyttä riparillakin, toivottavasti. Se on kai riparin pitäjistä kiinni, miten he ovat asiaan valmistautuneet.
Kielteisistä ja traumaattisista kokemuksistasi huolimatta toivon, että saat vielä ymmärtää, että Jeesus rakastaa sinuakin ja on sovittanut kaikki syntisi ristillä. Kiva, kun kirjoitit!
Kun muistelet rippikoulussakäymistäsi minä tässä muistelen sitten rippikoulustakieltäytymistäni.
Ihmetyttää muuten, miksi siellä tunnustit ihmisten edessä uskovasi sydämestäsi Jeesukseen ja Raamatun opin mukaisesti sitoutuvasi Häneen, jos kerta et uskonut?
> varhaiskypsä ja tottunut selviämään omin avuin. <
Sisältääkö tämä "selviämään omin avuin" näkemyksen, että Jumalaan turvautuvat vain heikot ja manipuloinnille alttiit henkilöt, koska eivät tule toimeen omin avuin eivätkä rohkene kohdata elämän realiteetteja ja omaa vastuullisuuttaan?
Riparilta kieltäytymisestäni huolimatta tai ehkä osittain juuri sen ansiosta olen tänään uskossa.
Lainaan omaa kirjoitustani palstalla olleesta keskustelusta 16.7.2006:
- - -
Itse kieltäydyin aikanaan rippikoulusta vakaumuksellisesti koska uskoin ettei ole mitään Jumalaa olemassa missään.
Se ei kuitenkaan ollut varsinainen tai ainakaan ainoa syy miksi kieltäydyin. Vaikka olin vakaumuksessani ehdoton tahdoin kuitenkin kunnioittaa niitä jotka uskovat ja heidän vapauttaan uskoa. Mielestäni oli kysymys vakavista asioista.
Uskonnollinen - ehkä uskovainenkin, en tiedä - mummuni pahoitti mielensä päätöksestäni, ja äitini yritti painostaa minua.
Kun rippilahjoihin vetoaminen ja niillä houkutteleminen (olisin saanut mopon rippilahjaksi) ei tuottanut tulosta, taktiikka muuttui tunteisiin vetoavaksi: ajattele jos vanha mummusi saa sydänkohtauksen ja kuolee mielipahasta.
No, siihen minun täytyi vastata etten voi myydä vakaumustani enkä selkärangattomasti kieltää sitä minkä oikeaksi katson. En silläkään uhalla että mummuni sydän särkyisi.
Varsinainen syy miksi rippikoulusta kieltäydyin oli se, että konfirmaatioon osallistuminen ilman henkilökohtaista uskoa olisi mielestäni ollut niiden pilkkaamista, jotka oikeasti uskovat.
Se olisi ollut koko asian väheksymistä ja lyömistä ikäänkuin läskiksi kuin kyseessä olisi pelkkä leikki.
Myöhemmin olen vuosien aikana useasti keskustellut ripiltäpäässeiden kanssa.
Yksi kosketuksiani luterilaiseen kristillisyyteen oli juhannuksena kun juttelin erään isosen kanssa joka hillui ympärijuovuksissa. Huomasin että monet konfirmoidut, minusta vaikutti että jopa suurin osa heistä juhli konfirmaatiotaan kännäten. Käsitykseni on vahvistunut vuosien kuluessa.
Kun olen keskustellut näiden nuorten kanssa he ovat lähes poikkeuksetta - ei siis kokonaan poikkeuksetta, mutta lähes eli suurin osa - nauraneet ja sanoneet että kyseessähän on pelkkä rituaali, ei sitä pidä niin vakavasti ottaa.
Monet ovat suoraan sanoneet etteivät usko siihen mitä rippikoulussa opetettiin ja että rippileirille teki mieli mennä kun kaveritkin meni jne.
En siis ota Jumalan paikkaa ja tuomaroi Hänen nimessään, kyllä Jumala totuuden tietää kuinka se on, mutta kerron omien havaintojeni ja kokemusteni pohjalta.
En myöskään väitä että KAIKKI rippikoululaiset valehtelisivat tunnustaessaan uskoa Jeesukseen.
Rippipappeja on erilaisia.
Kaikki eivät ole edes uskossa, on niinsanottuja leipäpappejakin sekä humanistisia liberaaliteologeja jotka vesittävät evankeliumin pelastussanoman. Ja vaikka pappi olisi uskovainen hän voi silti olla persoonaltaan laidasta laitaan: joku on tyyppinä enemmän älykkö, toinen tunnekeskeisempi.
Persoonallisten heikkouksien lisäksi pappi kuten jokainen uskovainen on myös hengellisessä kasvussaan eri vaiheessa. Uskovan elämässä voi olla suorituskeskeisyyttä joka estää antautumasta Jumalan rakkaudelle ja armolle, sitten sitä yrittää tehdä työn ikäänkuin Jumalan puolesta ja siinä sortuu lähimmäistensä pakottamiseen.
Papin henkilökohtaiset heikkoudet ja jopa epäkristillinen käyttäytyminen eivät kuitenkaan vaikuta siihen onko evankeliumi totta vai ei.
Evankeliumi on ihan yhtä totta tai epätotta uskovaisten toilailuista huolimatta.
Yhtä typerää kuin uskoa evankeliumin sanoma vain siksi että pappi on hyvä tyyppi ja käyttäytyy niin mukavasti on kieltäytyä evankeliumin sanomasta vain siksi että pappi oli tökerö ja käyttäytyi huonosti.
Uskovien käyttäytymisestä (hyvästä tai huonosta) riippumatta jokainen ratkaisee suhteensa itse evankeliumiin.