Carillo

...voin kertoa tämän tositapauksen.
Oltiin joskus 80-luvun alkupuolella saatu työviikko pulkkaan Raumalla ja taas perjantaina lähdössä Turkuun, siis minä ja rakennusmestari jonka oikeana kätenä minä sillä työmaalla toimin. Työviikon loppurutiinit oli suoritettu, kello niin paljon että voitiin säädyllisesti täyttää tunti-& päivärahalomakkeet. Kerkisin jossain välissä käydä Alkossa ja ostaa pitkän pullon Carilloa. Mestari oli lähdössä kesälomalle ja minäkin kai johonkin festareille. En kai ollut aamiaisen jälkeen syönyt juuri mitään, mutta rankan viikon kunniaksi otin piiitkän huikan, panin uusimman Juicen kasetin soimaan ja menox vaan... Alkumatka meni ihan mukavasti, mutta jo jossain Laitilan vaiheilla alkoi maha kummasti kääntyä nurinpäin. Veivasin äkkiä ikkunan auki, yökkäsin ulos koko mahalaukun sisällön. Mestari kysyi: Pysäytänks mä? Minä: Eei... anna mennä vaa..ööö... se helpotti jo...
Eikä siitä matkasta sen enempää. Turun linja-autoasemalla sovittiin nämä tavalliset viikon rutiinit. Minulla ei ollut mitään erityistä asiaa toimistolle, hän vei sinne minun viikon aikana piirtämäni kartat ja profiilit. Toivotin hyvät lomat, löin auton oven kiinni - se oli semmoinen vaaleanharmaa riisikuppi eli pikkudatsun - ja silloin kauhistuin: Voi saatana... kyllä nyt jätkä kiroaa kun näkee autonsa!
Se karpalonpunainen oksennus oli levinnyt pitkin auton kylkeä perään asti aivan kuin siihen olisi roiskunut verta! Ja varmaan se oli ajon aikana kuivunut siihen aika tiiviisti.

Eipä siinä mitään. Kun sitten myöhemmin hänen lomalta tullessaan ohimennen kysyin: "Totanoin... sun autos tais mennä vähän pahan näköseks?" hän totesi vaan, että "ei se mitään, se oli jo kuitenkin niin pölynen, että se olis joka tapauksessa pitänyt pestä."
Hyvät jatkot vaan sinne lounaaseen, jos vielä hengissä oot!

Paska kielees ja lastu päälle!